Lurk – S/t

lurkLurk on sellainen bändi, joka on itselleni tullut tutuksi vasta sen jälkeen kun muutin Tampereelle. Tosin yhtyeen debyyttilevyn julkaisu osui samoihin aikoihin viime vuonna, joten ei ihmekään etten noteerannut bändiä aiemmin. Totalrust Musicin alunperin julkaisema, mutta myös Svartin lisensoima levystä tulee vakuuttunut olo jo heti kun näkee levyn kannet, joista tulevat kivasti H.R. Gigerin hengentyöt mieleen, mitä en voi pitää kuin vain hyvänä asiana.

Lurk toimii hidastelunsa kanssa jossain niillä välimailla, joissa sekä doom metallin, death metallin että sludgen varjot kohtaavat. Sludgeksi tähän on hyvinkin helppoa päästä sisälle, doom metalliksi Lurs on raskasta ja death metalliksi taas kevyttä, miltei jopa rokkaavaa. En tosin seuraa tämän alan bändejä erityisen aktiivisesti, mutta kehtaan sanoa Lurkilla olevan ihan oma otteensa musiikkinsa tekemiseen. Älpeen raidoilta sykähtelee lyijynraskasta ja painostavaa musiikkia, jossa on elementtejä vaikka mistä, mutta jossa mikään osa ei kuulosta päälleliimatulta.

Tämä LP on ihan lupaava, mutta ehkäpä Lurk jyskyttää turhankin tasaisesti. Levynä Lurk on toki mukava kuunneltava, mutta jotenkin se jättää vielä hieman yksipuolisen kuvan Lurkista. Varsinkin keikoilla bändi on antanut viitteitä siitä että se on mennyt musiikkinsa kanssa eteenpäin.

Kohokohdat: Soar, Fire the Blood Sky

Bolt Thrower – Realm of Chaos

bolt_realmBrittideath metal-bändien kuningas, eli Bolt Thrower esiintyy tänään Tuska Open Airissa. Olen paikalla, eli en taatusti näyttöpäätteen ääressä. Tuohon koitokseen on toki valmistauduttu asiaankuuluvin rituaalein, eli luukuttamalla Bolt Throweria. Oma suosikkilevyni on ehdottomasti …For Victory, mutta kärkikahinoissa nahistelee myös bändin toinen täyspitkä Realm of Chaos.

Vuosi oli 1989, kun Bolt Thrower marssitti Realm of Chaosin sotatantereelle. Jo nimellään Warhammer-ukkelipeleihin viitannut yhtye vei nörttitouhut astetta pitemmälle, kun Realm of Chaosin kannessa oli autenttista Warhammer-kuvitustakin. Tämä on eittämättä klassisimpia brittidödölevyjä kyllä ihan muutenkin, johtuen jo sisällöstään. Realm of Chaos on sisällöltään nimittäin yhtä tulitusta alusta loppuun. Mukana on voimakkaita riffejä ja kaoottisia kitarasooloja, joissa on rankkojen taisteluiden riepottelemat sielut koetuksella. Yhteneväisyyksiä löytyy myös grindcoreen, joka oli albumin julkaisun aikoihin nostamassa rumaa päätään. Itse albumin soundipuolelle en tosin ole koskaan niin paljoa lämmennyt, että Realm of Chaos edustaisi minulle sitä mieluisinta death metal-soundia. Omissa silmissäni albumin ansiot ovat muualla, kuten juurikin niissä riffittelyissä ja Bolt Throwerin estetiikasta… tosin albumin lyriikkapuoli pelasi hyvin paljon Warhammereiden parissa.

Realm of Chaosia tulee silloin tällöin kuunneltua, mutta ihan samaa vaikutusta se ei minuun tehnyt kuin …For Victory, joka on ihan järjetön levy. Realm of Chaosia sanoisin silti hyvin olennaiseksi levyksi.

Kohokohdat: Eternal War, All That Remains, World Eater

Death Strike – Fuckin’ Death

deathstrikePaul Speckmann on kova äijä, ja tällä on ollut kovia bändejä. Niistä kovin taitaa olla tämän ensimmäinen oikea bändi Death Strike, tosin tuo kovuus johtuu lähinnä siitä ettei Death Strike ehtinyt paljoa elinaikanaan levyttämään ja epätasaista diskografiaa tekemään.

Death Strike perustettiin 80-luvun alussa, kun Speckmannin edellinen (ja sittemmin pääbändiksi kohonnut) Master joutui epämääräiselle tauolle. Death Striken parissa laitettiin nopeasti tuumasta toimeen ja yhtyeen ensimmäinen ja ainoa demo taltioitiin vuonna 1985, ja viitisen vuotta myöhemmin Death Strike äänitti muutaman biisin lisää. Nämä äänityssessiot ovat useimmiten niputettu samalle levylle, ja oikeastaan mustavalkokeltaisesta kannesta poikkeavia versioita löytääkin vain löytämällä alkuperäisen demokasetin jostain. Itsehän saan suuresti kicksejä molemmista sessioista.

Death Strike todennäköisesti niputettiin 80-luvulla lähinnä tavanomaista rujommaksi thrashiksi, mutta itse miellän Death Striken nimenomaan death metalliksi. Kaikki elementit ovat läsnä ja Death Striken musiikki on hyvin visvaista, suoraviivaista ja punkahtavaa. Melkeinpä tyylipuhdasta death metallia, eikä pelkästään vähän raaempaa thrashia. Aikana, jolloin jopa Death (jonka nokkamies Chuck Schuldiner oli niinkin iso Death Strike-fani että Death soitteli jopa bändin biisejä coverina) ja oikeastaan koko death metal-genre eleli vasta demoasteella. Huomioitavaa on myös Death Striken jo ensimmäisten demoäänitysten hyvät soundit, jotka olivat rujot ja brutaalit, mutta kuitenkin sopivan selkeät. Ei siis tavanomaista suhinaa, mitä ajan metallidemoilla yleensä oli (vaikka suhinakin on erittäin jees). Fuckin’ Death on siis piinkova paketti mojovaa varhaisdeathia ja on aliarvostettu klassikko, josta ei huonoja piirteitä löydä täikammallakaan.

Kohokohdat: The Truth, Pay to Die, The Final Conflict

Hooded Menace – Never Cross the Dead

hooded_neverJoensuun järkevin death metal-bändi ja samalla koko valtakunnan järkevin death/doom-yhtye Hooded Menace julkaisi toisen levynsä armon vuonna 2010. Never Cross the Deadin ilmestymisen noteerasin silloin kun se oli ajankohtaista. Tuolloin näin bändin keikallakin, ja sitä keikkaa muistelen lämmöllä.

Yksinkertaisesti kuvailtuna Never Cross the Dead etenee sangen kitaravetoisesti, ja nuo kitarat möyrivät sangen alavireisesti. Paikoin tahti kapuaa hieman reippaammaksi ja tuplabasarit taputtavat kuolleita vielä syvemmälle maan alle. Tyylilajeista kun puhutaan, niin Hooded Menacen lähtökohdat ovat death metallista, mutta tämä death-tulkinta on hyvin paljon velkaa myös doom metallille. Hooded Menace tuntuu vain parantaneen kaikkia niitä hyviä puolia mitkä sen edelliselläkin albumilla olivat kohdillaan. Hooded Menace ei ole tehnyt mitään radikaaleja muutoksia soundiinsa… itse asiassa mikään ei tunnu muuttuneen, mutta jotain on kuitenkin tapahtunut. Ehkäpä biiseistä on tullut luontevammin eteneviä, ja niissä tuntuu olevan enemmän groovea ja tenhoa. Kappaleet ovat kyllä järjestään pitkähköjä, ja vain pari niistä menee alle seitsemässä minuutissa. Ne tuntuvat pituuksiltaan silti luontevilta, eikä Never Cross the Dead päässyt edes kyllästyttämään allekirjoittanutta joka tuntee välillä omaavansa gerbiilin keskittymiskyvyn.

Käytännössä levy kuulostaa täysin samalta kuin edeltäjänsä Fulfill the Curse (2008), mutta kuitenkin jotenkin erilaiselta… kuten jo sanoin. Ehkä jotain on soitossa? Ehkä levy tuntuu enemmänkin jo bändilevyltä, vaikka kyseessä taisi tällöinkin olla enemmänkin Lasse Pyykön visioille perustuva viritys, tietynlainen projektibändi. Kummallinen bändisoiton fiilis tästä kyllä tulee silti. Näin sen pitäisi mennäkin.

Kohokohdat: Terror Castle, From Their Confined Slumber

Herpes – Doomsday Demo 2010

herpesdoomsEn nyt kauhean aktiivisesti seuraa death metal-skeneä, mutta silloin kun jotain järkeviä levytyksiä osuu kohdalle tulee ne yleensä tsekattua. Pientä Bastard Culture-kioskia pyörittävä Urho distribuuttasi tovin aikaa ranskalaisen Herpesin demoa. Kun ei tuolla demolla paljoa hintaa ollut ja tiesin tyypin kuuntelevan järkevää musiikkia, tuli Herpes sitten itselle tilattua. Kannatti.

Tämä demohan on jo vuodelta 2010, eli ihan Herpesin nykykuntoa se tuskin edustaa. No, tällä levyllä on viisi biisiä, jotka ovat sitä perinteisintä death metallia. Autopsyä on selvästi kuunneltu, mutta myös ruotsalaisten bändejä. Mukana on ruotsibändeille tyypillistä myllytystä sekä Autopsyn hieman laahaavampaa menoa. Soundien puolesta huomaa, että äänite on tehty käppästä studiota käyttäen, sillä studioäänitteeksi tämä on liian demomainen ja treenikämppä-äänitykseksi taas liian hifi. Eli varmasti tämä on äänitetty treeniksellä, mutta paikalle on roudattu vähän neliraituria järeämmät vehkeet.

En nyt tiedä onko tämä sitten poikkeuksellisen hyvää tai edes keskinkertaista parempaa death metallia, mutta ainakaan omaan hermooni Herpes kolahti ihan kiitettävällä intensiteetillä. Biisit eivät nekään sen suurempia ahaa-elämyksiä tarjoile, mutta ainakin niiden laatu pysyy tasaisena. Yksikään biisi ei kiilaa toistensa ohi, mutta ei näistä toisaalta yksikään myöskään ihan täysillä mukaansa nappaakaan. Tätä demoa on tehty aika isotkin määrät, kun omankin kappaleeni numero on kolminumeroinen ja se alkaa kahdeksikolla.

Kohokohdat: Corrupted Flesh, Spinal Ashes

Napalm Death – Fear, Emptiness, Despair

napalm_fearNapalm Death on toki legendabändi, joka kaikkien äärimusiikkia kuuntelevien pitäisi tietää ja ehkäpä omistaa pari levyäkin? Tämän bändin tapauksessa puhutaan tosin useimmiten lähinnä sen tuotannon alkuvaiheesta ja sitten tekosista 2000-luvulla, mutta 90-luvun tapahtumat jäävät useimmiten pimentoon. Niin on käynyt kyllä minullakin, ja vasta nyt koetan vaihtelevalla innolla vastaanottaa Nappiksen ysärimatskua.

Yleisesti ottaen Napalm Deathin uran heikoimpana hetkenä pidetään vuoden 1997 pitkäsoittoa Inside Torn Apart. Fear, Emptiness, Despair (1994) on sitä kuitenkin paljon parempi. Itse asiassa Fear, Emptiness, Despair on jopa vielä hyväkin levy! Sitä edeltänyt pitkäsoitto Utopia Banished oli jo silkkaa death metallia vaikka grindcore nostikin vielä rumaa päätään. Fear, Emptiness, Despairilla ei ole grindcorea enää samalla tavalla kuin mitä se bändin tuotannossa näyttäytyi 80-luvun lopussa. Blastbeatia on kyllä silloin tällöin havaittavissa, mutta Napalm Deathin soundista oli tullut aiempaa kokeilevampi ja synkempi. Mukana on jopa industrialille tunnusomaisia elementtejä ja vaikutteita silloisesta modernista metallista, joka näyttäytyi lähinnä groove metallina. Kyllä huomasi 90-luvun saapuneen.

Loppujen lopuksi Fear, Emptiness, Despair ei ole niin kovinkaan kaukana bändin nykymenosta. Ongelmana on enemmänkin se, ettei tällä ole kovinkaan paljoa järkeviä biisejä, joka painuttaa Fear, Emptiness, Despairia enemmänkin tusinalevyksi kuin miksikään muuksi. Se on keskinkertainen sekä Napalm Death- että death metal-levynä. Ja kaiketi levyn vastaanottoon on vaikuttanut sekin, että se on julkaistu melko onnettomassa saumassa? Napalm Deathin tuotannossahan se on selvä väliinputoaja, mutta 90-luvun alussa death metal koki pienoisen renessanssin joka nosti sen hetkeksi jopa mainstream-yleisön eteen. Tuo piipahdus tosin jäikin pikaiseksi, ja se oli hyvin pitkälti jo ohi vuoteen 1994 mennessä.

Kohokohdat: Remain Nameless, More Than Meets the Eye, Fasting on Deception

Napalm Death – Utopia Banished

nappis_utopiaNapalm Deathista puhuttaessa mainitaan yleensä heti ensimmäiseksi klassikot Scum (1987) ja From Enslavement to Obliteration (1988), ja sitten sen jälkeen Enemy of the Music Businessin myötä skarpannut nykytuotanto. 90-luku yleensä unohtuu kyseisen ajanjakson esitellessä Napalm Deathin kokeilevamman materiaalin. Death metallisimpia sävyjä sisällyttäneet Harmony Corruption (1990) ja Utopia Banished (1992) tuntuvat usein jäävän samassa rytäkässä unohduksiin, vaikka kyseessä ovat hyvinkin pätevät levyt.

Utopia Banished oli Napalm Deathin ensimmäinen äänite jolla ei soittanut enää yhtään Scumin A-puolella vaikuttanutta muusikkoa – joista vain rumpali Mick Harris oli oikeastaan vain roikkunut mukana. No, nyt hänkin oli tipotiessään ja bändissä vielä tänä päivänä vaikuttava Danny Herrera oli tilalla, vastuualueenaan “Hyper cans”. Ja taas brittibändi oli hieman kansainvälisempi. Utopia Banished julkaistiin tosiaan vuonna 1992, ja tässä vaiheessa Napalm Death oli lähtenyt jo kokeilemaan death metallia, ja oli siinä itse asiassa jo melko syvällä. Siltikin etiketeissä ja lyriikkaliitteissä vilahtaa meluun viittaava “noise not music”-logo. Napalm Death oli ottanut Harmony Corruptionista pari askelta taaksepäin ja Utopia Banished olikin taas hieman grindcorempi levy, kun biisejä oli enemmän ja ne olivat taas lyhyempiä. Scumin ja From Enslavement to Obliterationin kaaoksesta oltiin kuitenkin melko kaukana, tosin bändin nykytuotantohan nojaa enemmän tähän levyyn kuin esimerkiksi Scumiin.

Utopia Banished on hyvä levy, joka yhdistelee sujuvasti grindcorea ja death metallia. Ei ehkä erityisen innovatiivisesti, mutta yhdistelee silti ihan näppärästi. Pääasiassa biisit ovat hyviä, mutta onhan levyllä nyt jonkin verran fillereitä vaikka yksikään biisi ei ole varsinaisesti huono. Ei Utopia Banishedia siltikään tekisi lainkaan mieli nostaa bändin parhaimpien bändien levyjen joukkoon, vaikka se ihan hyvä levy noin muuten onkin.

Kohokohdat: I Abstain, The World Keeps Turning, Aryanisms, Contemptuous

LG PETROV –JOULUKALENTERI

Ruotsidödön suurin ja rupisin bändi eli Entombed soittaa Tampereen Klubilla keskiviikkona, eli 3.10. Sen vuoksi starttaan LG Petrov-joulukalenterin, jonka vuoksi isken tämän artikkelin kommenttiosioon linkkejä LG Petrov –aiheisiin kuviin. Koska keikka on jo ylihuomenna, niin kuvia tulee useampi kuin yksi päivässä. En myöskään usko että ihan 24:ään “luukkuun” päästään, mutta let’s tykitellään!

Axeslaughter & Necrolepsy. 18.8.2012 @ Varjobaari, Tampere

Näiden bakkanaalien takia piti jättää Ikurin Virelän punk-karnevaalit kesken! Tuon anteeksiantamattoman tekoni perustelen sillä, että olen nähnyt sekä Riistetyt ja Wardin hyvinkin moneen kertaan, mutta Hervannan Varjobaarissa samana iltana esiintyneet Axeslaughter ja Necrolepsy taas näin ensimmäistä kertaa. Ja sitä paitsi vanhan ystävän pölähtäminen kaupunkiin vaikutti asiaan myös. Tämä oli toinen kerta kun olin Varjobaarissa ja kolmas kun ylipäätään olin Hervannassa. Edellinen kerta oli ollut paria viikkoa aiemmin Wardin, Acid Elephantin ja Heremin yhteiskeikalla, mutta siellä keskityin lähinnä levynmyyntiin ja viihtymiseen.

Necrolepsyä tässä varsinaisesti odottelen. Bändin Deathnoise-kasetti teki kaikella likaisella ja rupisella Autopsy-palvonnallaan selväksi, että kyseessä on melko pätevä orkesteri. Kahden Iron Maiden-paitaisen kielisoittajan ja yhden Remu Aaltonen-fanaatikon orkesteri soitti oman matskunsa perään vielä Hurriganes-coverin.

Axeslaughter on itselleni taas tuttu vain Necrolepsyn kanssa tehdyltä splittikassulta. Olihan sekin kyllä likaista ja saastaista, ja tässäkin bändissä palvottiin Chris Reifertiä. En saanut tästä keikasta kaikkea mahdollista irti kun materiaali ei ollut ennalta tuttua. Toisaalta kuulin ettei Axeslaughter loista niin hyvin äänitteillään kuin livenä, ja havahduin kyllä siihen sitten itsekin myöhemmin kun tutustuin Axeslaughterin levytettyyn tuotantoon. Keikkahan oli siis kyllä hyvä.

Eipä ole paljoa kuvia, mutta jotain sentäs.

Necrolepsy – Deathnoise

Kun kuulin ensimmäisen kerran tästä Necrolepsystä, luulin kyseessä olevan Necropsy, eräs melko legendaarisessa maineessa oleva lahtelainen death metal-bändi 90-luvun alusta. Tämä Necrolepsy puolestaan ei ole legendaarisessa maineessa eikä se ole edes Lahdesta, vaan Tampereelta. Death metallia Necrolepsy kylläkin on.

Necrolepsy pyrkii kaikin mahdollisin tavoin pääsemään lähelle 90-luvun alun menoja. Jo demon valkoiselle pohjalle tehty kansi viittaa tuohon aikakauteen, samaten c-kasettiformaatti ja äänityksen melko primitiivinen taso. Deathnoise –demokassulla on kyse kaikista noista, ja kyseessä on siis kolmimiehisen bändin toistaiseksi tuorein levytys.

Sanotaan nyt vaikka näin, että Necrolepsy on Tampereen vastaus Stench of Decaylle. Molemmat bändit kumartelevat 90-luvun alun suomisoundille lähes estotta. Tosin SoD on enemmänkin Abhorrencen palvojia, siinä missä Necrolepsy upottaa ryminäänsä myös doom metallisia elementtejä, eli Autopsy ainakin on ollut mielessä tai vähintään alitajunnassa kun tätä demoa on kasattu. Kappaleissa on suoraviivaista jyräämistä, mutta sitten on tasapainottamassa myös sitä hitaampaa ja raskaampaa osastoa. Täten Deathnoise on kokonaisuutena varsin pätevä nauha, sillä yksikään biisi ei jää muita huonommaksi. Tosin nauhalla ei ole sitä omaa Vulgar Necrolatryakaan, paitsi että Swallow Your Soul menee aika lähelle.

Hyvän kuuloista ryminää. Tätä kuuntelisi kernaasti enemmänkin, enkä pistäisi sitäkään pahakseni jos bändi jossain vaiheessa siirtyisi pois demoformaatista ja lähtisi tekemään “isompaa” EP:tä.

Kohokohdat: Swallow Your Soul, Morbid Insanity