Toinen Vaihtoehto # 235 (5/2011) & # 236 (6/2011)

Tätä kirjoittaessa henk. koht. elämässäni on ollut kiirettä ja deadlinejen kanssa taistelemista vähän liikaakin yhden ihmisen kestokyvylle. En ole ehtinyt lukea edes Toista Vaihtoehtoa viime aikoina, ja tätäkin kirjoittaessa on numeron 235 kannesta-kanteen –lukeminen vielä pahasti kesken. Mutta tämä pikkuseikkahan ei estä minua puffaamasta näitä lehtiä, varsinkin kun Toisen Vaihtoehdon tukikiertue on parhaillaan käynnissä (ja tämän jutun ulos tullessa on reissu Vastavirralle edessä). Lehdethän saatiin todella tiiviillä aikataululla ulos, sillä numero 235 oli ehtinyt olla pihalla vasta noin kuukauden kun jo numero 236 tuli ulos, joten sen voin kuitata osaselitykseksi siihen, minkä takia en ole viime aikoina juuri Toiseen Vaihtoehtoon syventynyt.

Numero 235 on yleissävyltään raskas. Itse asiassa kyseessä taitaa olla naputteluosionsa puolesta synkimpiä numeroita, mitä Jantsan kuoleman jälkeen on ilmestynyt. Ensinnäkin suurin osa aukeamasta koostuu Näkän ja AH:n hyvinkin henkilökohtaisesta kirjeenvaihdosta. Toisekseen lehdessä on Mikko Kauton muistokirjoitusta Jaani Mantereen, Sami Mahkosen ja oikeallakin nimellä esiintyvän allekirjoittaneen osalta. Keikkaraporteissa on runsaasti turinointia; on sekä AH:n että meikän kirjoitukset Mustasta Pispalasta, AH:n näkemys brittiveteraanien vierailusta ja Puntalasta, sekä omaa juttuani Puntalan aloitusklubilta. Ja eräs Mr. Buttfucks Plays Descendents + Sokea Piste –keikkatarinointi AH:lta. Mukaan vielä kattava 1981 –haastattelu ja Pahaa Verta- ja Ydinperhe –orkestereiden jenkkitouritarina, niin numeron 235 sisältö on kokonaisuudessaan siinä. Kyllähän tässä lukemista riittää, ja en ole tosiaan päässyt vielä tätäkään juttua lukemaan ihan vielä kannesta kanteen. Keikkajuttuja olen kyllä lukenut silloin tällöin, aina yhden jutun kerrallaan. Arvioitahan oli päätoimitsijoiden kesäkiireiden takia tässä numerossa todella paljon.

Jos numerossa 235 oli vain yksi haastattelu, ei numerossa 236 ole sitten sitäkään. Kiertueraportteja onkin sitten senkin edestä, kun Death With a Dagger kävi Italiassa, Diskelmä Espanjassa ja Valse Triste & Ärsyke Venäjällä. Melko eksoottinen numero, varsinkin kun kannetkin ovat värilliset. Jep, mukana on siis taas yksi Diskelmä-rapsa, mutta kun otetaan huomioon, että Diskelmäraportit ovat olleet viime vuosien aikana jo lähes peruskauraa, on juuri tämä numero täysin oikea paikka sellaisen julkaisemiseen. Mukavahan se oli taas lukea. Joistakin Valse Tristen kuvista voi kommentoida sen verran, että haluan tosiaan tietää mitä joissakin kuvissa tapahtuu, vaikka olenkin melko varma etten oikeasti edes halua tietää. Naputtelua on todella paljon, joukossa myös yksi meikäläisen rustaama kolumnintapainen.

Tämmöiset sisällöt näissä lehdissä tällä kertaa. Tilatkaa, ostakaa tukikeikoilta (niiltä kahdelta mitä tämän julkitullessa enää on, eli Tampereelta ja Helsingistä) ja kirjoittakaa! Varmaan puhun hyvin ydinryhmänkin puolesta kun sanon, että uudet (ja mikseivät myös vanhatkin) kirjoittajat ovat yhä tervetulleita!

PS. Nimeni kirjoitettiin Musta Pispala –raporttiin väärin.

Death With a Dagger – On the Edge of the Unknown

Olin merkinnyt itselleni kenties kiinnostavimmaksi alkuvuoden 2011 julkaisuksi Death With a Daggerin toisen pitkäsoiton On the Edge of the Unknown. Ihmeen kauan minulla oikeasti kesti saada levy kuunteluun. Postimyyntiähän en tietenkään suosinut, kun oletin löytäväni levyn suhteellisen helpostikin, mutta kalenteri näytti jo kesäkuuta, kun On the Edge of the Unknown oli vasta käsissäni. Helpotusta ahdistukseen tarjosi Tuskan & Ahdistuksen distro, jonka myyntilaatikosta vihdoin ja viimein löysin levyn. Ja tätä kirjoittaessa marraskuu vaihtuu joulukuuksi. Voihan jehna.

Death With a Dagger käytännössä polkee sitä samaa suota, mitä se teki erittäin lupaavalla Dark Alleys –debyytilläänkin. Asfalttiviidakko on tosin vaihtunut suonsilmäkkeeksi, joka tarjoaa erilaisempia näkymiä kuin ränsistyneet kujat. Kun koloon tipahtaa, ei sieltä välttämättä pääse enää ylös, mutta alemmas ja syvemmälle on pakko upottautua, jos mielii nähdä mitä kyseisellä syöverillä on vielä tarjottavanaan. Jotain ihmeellistä Death With a Daggerille on kuitenkin tapahtunut. Ihan kuin bändin soitosta olisi hieman karissut punk ja Hawkwind lisääntynyt. Aiemmin tuo space rock-viba tuntui vain mukavalta mausteelta, mutta nyt se tuntuu ottavan yhä enemmän Death With a Daggeria haltuunsa. Progebändiksi yhtyettä ei tosin vieläkään päästä sanomaan, sillä soitossa on edelleen todella paljon punkkia ja Iron Maidenia.

Tuntemattoman äärellä on näemmä hauska tasapainoilla, ja pääasiassa Death With a Dagger onnistuukin siinä soittaessaan paperilla hyvällä kuulostavaa metalpunkkia, jota on vieläpä esitetty jännittävien ja koukuttavien biisien kautta. Aina vaan ei osaa sanoa, pysyykö Death With a Dagger tasapainossa. Ote lipsuu välillä liiankin kauas hämärän rajamaille, jolloin On the Edge of the Unknownin ei onnistu tarjota samoja ahaa-elämyksiä kuin loistokas edeltäjänsä. Death With a Dagger on kieltämättä ottanut riskejä laittamalla esimerkiksi levyn hämärimmän kappaleen, 8-minuuttisen The New Fleshin jo heti toiseksi biisiksi ja yhtye on selvästi kehittynyt muutenkin, mutten vielä ole täysin varma, olenko mielissäni tästä kehityksestä vai en. Yleisesti ottaen Dark Alleys pysyy kirjoissani korkeammilla sijoilla, On the Edge of the Unknown yhtye kun tuntuu paikoin jopa kadottavan itsensä. Mutta bändin seuraavan siirron odottamisesta tulee kyllä jännittävämpää kuin Mäntsälän Shellin pysäköintipaikalla kikkailusta. Sitä odotellessa ja yhtyeen sanoja lainatakseni; Play it Loud – Dagger Up Your Ass!

Kohokohdat: Try to Fly, Confused, Mother Vulture, After the Bomb Pt 2

Death With a Dagger / Speedtrap – split

Hevin ja punkin yhdistäminen on aina ollut riskialtista. Joskus se kyllä toimii, ja esimerkiksi Death With a Daggerin tapauksessa on välillä ollut epäselvää, onko se hevisti soittava punkbändi vaiko toisinpäin. Olen kuitenkin seurannut yhtyeen uraa mielenkiinnolla jo muutaman vuoden, ja tokihan sitten oli hankittava pääasiassa kouvolalaislähtöisten helsinkiläisten bändin yhteislevy (2010) Speedtrapin kanssa.

Levyllä siis meuhkaa kaksi bändiä, joista toinen on enemmänkin punk-skenen suosiossa, toinen taas metalliskenen. Tavallaan bändit tulevat eri maailmoista, mutta loppujen lopuksi ne muistuttavat hyvin paljon toisiaan vaikka niiden musiikissa olevien pienien viitteiden perusteella huomaa kummasta maailmasta ne ovat kotoisin. Molemmat imevät vaikutteita 80-luvulta myös ulkomusiikillisesti, siitä viestii jo sangen retrohenkinen kansikin.

Death With A Dagger on näillä biiseillä selkeästi hevimpi kuin Dark Alleys-albumillaan. White Lady voisi olla lähes miltä tahansa halvalta kasarihevilevyltä, ja tämä oli siis kehu. Vokalisti Steelin  työskentely on edelleen sangen punkahtavaa huutoa. Yhtye soittaa kyllä hyvin, mutta ei varsinaisesti päätä räjäyttävällä tavalla. Ei edes samalla tavalla kuin Dark Alleysillä.

Speedtrapin laulaja tekee selväksi, että splitin puoli on vaihtunut. Tämä kiljuu niin paljon kuin keuhkoista vaan ilmaa lähtee, ihan kuin 80-luvun pölyttyneet esikuvansa. Kerran näin Speedtrapin livenä, ja eräs mukanani ollut kaveri kommentoi bändiä “Mötley Crüeksi joka vetää vain Live Wirea). Ehkäpä hänen mielestään Live Wire on maailman nopein biisi, mutta kyllä nämä Speedtrapin tässä esittämät biisit ovat sitä reippahasti nopeampia. Yleensä minua ei retrohevi kiinnosta, mutta silloin toki kyllä kiinnostaa kun se on hyvin tehtyä. Tästä esimerkkinä Running Wild-kopiobändi Cast Iron ja tietty Armour. Näiden speed metal-ilotulitusten perusteella voin huoletta iskeä myös Speedtrapin mukaan.

Harmillisesti kumpikaan bändi ei iske tai kolise samalla tavalla kuin niiden odottaisi kolisevan. Toisaalta tätä levyä on helppo suositella kaikenlaisen vauhdikkaan musiikin ystäville, sillä tämä splitti on hyvinkin tyypillinen “Best of both worlds”-tyylinen levytys.

Kohokohdat: DWAD – Night of the Dagger, Burning Core, Speedtrap – Get It On Or Get Away, Midnight (Rough Ride)

Death With A Dagger – Nocturnal

Death With A Daggerista on tullut tosiaan ahkera bändi. Viime vuonna yhtyeen faneja hemmoteltiin jopa kahdella julkaisulla; Speedtrapin kanssa tehdyllä splitillä ja omakustanteena julkaistulla Nocturnal-singlellä. Hyvä jos oltiin Dark Alleys –debyytistä (2009) selvitty!

Kaksibiisisiä singlejä näkee nykyään julkaistavan punk- ja metallipiireissä melko harvoin tätä nykyä. Death With a Dagger onkin sinänsä lähellä 80-luvun henkeä ylipäätänsä tekemällä sellaisen julkaisun, jolla on vain kaksi biisiä. Tyylillisesti Death With A Dagger soittaa sitä samaa metalpunkkia, johon sekä hevareilla että punkkareilla oli varaa ihastua. Tyyli ei ole muuttunut, ja hyvä niin.

Nocturnal on kappaleena lievä pettymys. Se kohottaa tunnelmaa ja luo odotuksia täydellisestä paukusta, mutta ne odotukset jäävät valitettavasti lunastamatta. Kappale ei lähde missään vaiheessa kunnolla käyntiin eikä se aiheuta räjähdystä. Toisella puolella on taas Demon Seed, joka on Nocturnalia nopeampi raita, mutta samalla myös hieman ilmeettömämpi. Molemmat tosin sopisivat Mad Max-tunnelmiin: edessä on valtatie, aurinko porottaa taivaalla ja on hyvin epätodennäköistä, että kukaan enää lähtee ohittamaan citymaasturilla.

Tämä lienee ensimmäinen kuulemani DWAD-julkaisu, joka ei iskenyt meikäläistä ottamaan lukua. Singlen kohdalla voitaisiin siis puhua lievästä pettymyksestä, vaikka toisaalta Dark Alleysista jäi niin kova jano että sen janon sammuttaminen kävisi työstä jo keneltä tahansa. Tosin jos Nocturnal olisi jonkin tuoreen bändin ensimmäinen taidonnäyte, olisi sillä jo todella mahtava startti uralleen.

Kenelle: Pimeiden kujien metalpunkeille.
Miksi: Näinkin hyvää metalpunkkia tehdään Suomessa vähän. Liian vähän.
Kohokohdat: Nocturnal, Demon Seed (eli siis molemmat biisit. Mitä odotitte?)

Death With a Dagger – Dark Alleys (Levypicnick III) / Kanerwala

Haastoin Haudanusvan taannoin Levypicnickin merkeissä kuuntelemaan yhden viime vuoden mielenkiintoisimmista punk-levyistä, eli Death With a Daggerin Dark Alleys-debyyttialbumin. Helsinkiläisen Death With a Daggerin metalpunk teki minuun suuren vaikutuksen ja halusinkin nyt nähdä mitä mieltä Haudanusva levystä olisi. Sen hevimetallisen tatsin takia ajattelin, että kaveri pitäisi levystä jonkin verran vaikkei hänen soittolistallaan punk ole vallannut yhtä isoa osaa kuin omassani. Itse kirjoitin aiheesta jo, joten minun panostukseni Levypicnickin kolmatta osaa kohtaan olikin sitten tässä. Levypicnickin kolmatta osaa tosin odotella. Vaikka tässä välissä ehtikin vierähtää tovi, niin ei tätä projektia suinkaan ole kuopattu. Nelososan levyä on kuunneltu, mutta en tietenkään vielä paljasta mikä se on.

Haudanusva on avannut Tuonelan porttien kylkeen uuden päiväkirjasivuston, joka kulkee nimellä Kanerwala. Kanerwala pyrkii nostamaan esille päiväkirjamaisesti kuulijaansa vaikuttaneita yksittäisiä biisejä. Ihan passeli idea, ei ole kovin montaa tuolla periaatteella kulkevia sivuja Suomessa tällä hetkellä.  1000 Sparks menee lähelle, mutta Tampereen ainoa elävä poika pistää tulille aina useamman biisin per postaus ja pojan maku on itselleni turhankin kevyt. Vertailukohta siis on, mutta “suora apinointi”-kortti voidaan jättää iskemättä pöytään. Haudanusvan tosin tuntien sieltä voi tulla melkein mistä tahansa juttua (olenkohan muuten sanonut näin aiemminkin?) joten jäämme odottamaan mitä tuleman pitää. Ainakin siis mitä Haudanusvan soittolistaan tulee, omastani en ota mitään vastuuta.

Sivuston vihreä väriteema sopii ainakin tähän vuodenaikaan hyvin, siitä tulee oikein kesäinen fiilis. Myös sivun ylälaidassa oleva “päivän kappaleet”-teksti tuo kuvaan letkeyttä, tosin samanlaista letkeyttä kuin vaikka Mamban kaltaista iskelmää suosivilla radioasemilla. Haastankin näin epävirallisesti Haudanusvan (jonka käyttäjätunnus ei tosin ole kovin “iskelmällinen”, heh) lisäämään soittolistalleen Burzumia ja kirjoittamaan siitä mahdollisimman nopsaan!

Tuonelan portit:
Death With a Dagger – Dark Alleys

Linkit:
Kanerwala

Aiheeseen liittyvää:
Death With a Dagger – Dark Alleys

Death with a Dagger – Dark Alleys

Alunperin sain kuulla helsinkiläisestä, mutta 3/5 kouvolalaisesta (“Oh my God! Kouvoloids!”) Death with a Daggerista Kylmän Sodan kanssa tehdyn splitin kautta. DWAD tuntui hyvin raikkaalta tapaukselta raakaan, jopa tunkkaiselta tuntuvaan splittikaveriinsa verrattuna. Hitaampaa ja hevimpää ilmaisua tarjoillut DWAD jäi jälleen yhdeksi nimeksi pandan pörröisen korvan taakse. Sitten koitti vuosi 2009 ja Toisessa Vaihtoehdossa oli keväällä bändin haistattelu ja silloin oli puhetta myös uudesta, täyspitkästä levystä. Sitten Puntalaan mennessä oli Dark Alleys-niminen levy ulkona. Puntalassahan bändi soitti keikankin, jonka aikana se heitti kaksi kappaletta uuden levynsä cd-versiota yleisölle. Toinen kappale tipahti eteeni, poimin sen maasta, mutta annoin sen yhdelle tytölle joka oli siinä edessäni ja oli vähällä saada sen haltuunsa. Anteliaisuudelleni oli kolme syytä:

  1. Tyttö näytti melkein murtuneelta kun ei saanut levyä, eihän sitä katsetta kestänyt katsoa…
  2. Kangaskassini (punainen Death with a Dagger-kassi, joita bändin jätkien levy-yhtiö Deaf Forever antoi levypaketeissaan kaupanpäällisiksi) oli jo pullollaan vinyylilevyjä
  3. Tiesin, että syksymmällä levystä julkaistaisiin LP-versio

Sitten kestikin joulukuuhun asti ennen kuin sain hankittua sen LP-version. Levy ei tietääkseni tullut ihan alkusyksystä kuten olin alunperin luullut ja sitten kun se vihdoin tuli olin liian saamaton tilatakseni sen. Hälläväliä, sain kumminkin oman kappaleeni. Ja kun komeaa levyä katsoo niin kyllähän se kannattikin! Jo perinteisesti maalattu kansi kertoo mistä on kysymys: punkin ja hevin (=heavy metallin) sekoittamisesta. Kansi kumartelee sekä The Exploitedille että Iron Maidenille. Että tuotako pitäisi katsoa cd:n piskuisesta kannesta? Höpsis! Gatefold-älpeen sisäkannetkin ovat hienoa katseltavaa, siellä kumarrellaan lisää heavy metallin epäpyhälle alttarille oranssilla sävyillä.

“Come, come, come to the dagger!”

Mitenkäs se musiikki sitten? No sehän on juuri sellaista metalpunkkia mikä tähän pandaan uppoaa. Iron Maidenin käyttämät kitaraharmoniat ovat olennaisia myös DWAD-viisikon musiikissa ja biisit ovat täynnä sellaisia jujuja mitä varsinkin NWOBHM-tyylilajin orkesterit – kuten Maiden, Diamond Head, Saxon, Satan – käyttivät musiikissaan koko ajan. Pelkästään NWOBHM-heviä ei ole käytetty inspiraation lähteenä vaan löydän paljon yhtymäkohtia myös Black Sabbathiin, Motörheadiin (joka ei siis ole varsinaisesti NWOBHM:ää) sekä Melissa-levyn aikaiseen Mercyful Fateen. Bassossa tuntuu olevan samanlainen laukkaava soundi kuin Maidenilla. Punkmaisuus taas kuuluu laulajan äänessä sekä siinä että biisirakenteet ovat yksinkertaisia ja tempo on lähes poikkeuksetta ripeää.

Levyllä on melko paljon hittejä, alkaen heti levyn avaavasta Lost in the Darkista. Toisena tulee jo Kylmä Sota-splitiltä tuttu War, joka on jo yksi DWADin tunnetuimmista biiseistä. Lopussa tulee Weekend Warrior, samanniminen biisi on myös Maidenilla vuoden 1992 Fear of the Darkilla, tosin se on paska. Levy loppuu trippailevalla Spacetrain-biisillä, jolla on pituuttakin jo reilut kuusi(kuusikuusi) minuuttia. Spacetrainilla yhtye lähestyy jo 70-luvun alun trippailevampaa osastoa, eli Hawkwind tulee tästä mieleen.

Dark Alleys on siis täynnä heavy metal-pastisseja, suurin osa näistä biiseistä olisi aivan hyvin voinut ilmestyäkin jo 80-luvun alussa. Kyllä tämä levy on mielestäni enemmän heavy kuin punk. Punk-vaikutteet eivät kuulu levyltä niin selkeästi, mutta livenä bändissä on enemmän sitä punkkia. Keikkojen cover-valinnat (Discharge ja Anti-Cimex) kertovat jo jotain, samoin bändin energisyys livetilanteessa. Suosittelen tutustumaan!

Keikka-arvio:
Death with a Dagger, Lähdön aika, Horros @ 4.12.2009, Suisto-klubi, Hämeenlinna

Death with a Dagger, Lähdön aika, Horros @ 4.12.2009, Suisto-klubi, Hämeenlinna

Olen huomannut että ajoitan harvat Hämeenlinnan-reissuni sellaisille viikonlopuille jolloin Suisto-klubilla tapahtuu. Kuulin tästäkin keikasta huhuja jo jonkin verran aiemmin, joten osasin sopivasti varata kalenterista kyseisen viikonlopun matkailulle. Suistoon oli saatu yleisöä viihdyttämään kesällä uuden levyn julkaissut metalpunk-bändi Death with a Dagger, raskasta runttausta ja hardcorea yhdistelevä Lähdön aika sekä uusi paikallinen crust-kyky Horros. Toisin kuin muilla Suiston keikoilla oli tätä iltamaa varten värkätty jopa kaksi erilaista julistetta! Toinen on tällainen ja sitä onkin näkynyt netissä siellä sun täällä, mutta toista on levitelty pelkästään Hämeenlinnan kaduille, vaikka itse näin kyseisen julisteen sattuneesta syystä vasta keikkapaikalla. Tätä toista julistetta ei ole nettiin laitettu, ihan ymmärrettävästä syystä sillä siihen on isketty jotenkin tutunoloinen hahmo…

Iltaman aloitti siis Horros. Kyseinen bändihän on nuori, joten kovin montaa keikkaakaan ei Horros ole tehnyt. Sen toisaalta näki, sillä lievää esiintymisjännitystä oli ilmassa, mutta kokemuksen kauttahan sitä lisävarmuutta soittoon tulee. Mutta Horros vaikuttaa jo nytkin viihtyneen hyvin treenikämpällään. Plussaa Horrokselle siitä, ettei se kauheasti mainostanut itseään tai mahdollista jännitystään välispiikeissä, joita ei tainnut tulla ollenkaan. Olen nähnyt useammankin keikan, jossa nuori bändi pyytelee yleisöltään kokemattomuuttaan anteeksi joka biisin välissä. Horros ei pyydellyt anteeksi siitä eikä mistään muustakaan vaan veteli turpaan. CD-R:llä soundit olivat ehkä turhan ohuet, mutta nyt keikalla ne olivat tarpeeksi mureat ja rosoiset. “Kyllä tuosta vielä bändi” tulee, kuulin sanottavan yleisössä.

Horros raiskasi kuulijoidensa korvia vain reilut 20 minuuttia ja sitten kestikin liki tunnin ennen kuin Lähdön aika aloitti. Jostakin syystä Lähdön ajan runttaavat ja junnaavat biisit ovat sellaisia, jotka kyllä jäävät jotenkin mieleen mutta eivät kostuta sen enempää kun kotona kuuntelee levyltä. Mutta livenä kun bändiä kuunteli niin huomasi että niitä hyviä biisejähän on jo aika monta. Tuotantoa on sitä paitsi jo ihan mukavasti ja sen lisäksi se on tasaisen vahvaa. Lähdön Aika sai myös kunnian olla illan hitain esiintyjä, tai ainakin LA:n hitaus korostui kahden muun esiintyjän takia, joten LA toimi loistavana välipalana. Harmi vain, että en muista kuulleeni Burn Again-splitin aloittavaa Kaikki päättyy-rallia, mutta huomenna voi mennä huonommin.

Kolmantena ja viimeisenä soitti Death with A Dagger. DWAD olikin ainoa illan bändi, joka käytti intronauhaa (Come to the dagger-mantra) ja myöskin ainoa illan esiintyjä jonka olin nähnyt aiemminkin. Jo heti soittajien univormut herättivät huomion, sillä jäsenten ruhot peittäviin teksteihin oli painettu sellaisia nimiä kuin Discharge, Varaus ja Angel Witch. Mikä ei kuulu joukkoon? Lisäksi toisella kitaristilla oli hienot peililasit! Death with a Daggeria voi hyvällä omallatunnolla kutsua omaperäiseksi bändiksi, sillä sen ulosannissa on sopivasti sekä Dischargea (ja Anti-Cimexia) että Iron Maidenia (ja muita NWOBHM-bändejä). Kaksi kitaraa mahdollistavat sen, että suoraviivaiseen hardcoreen yhdistyy Maidenille tyypillisiä melodioita ja harmonioita. Bändi soitti kaksi coveriakin, Anti-Cimexia ja Dischargea. Keikka vaan tuntui päättyvän ennen kuin se tuntui alkaneenkaan.

Pitää jälleen kiittää Hitaita miehiä loistavista valinnoista. Mikään bändi ei noussut toisen edelle, vaan ne olivat tasaisen laadukkaita. Vaikka kaikki soittavatkin saman punk-genren sisällä, ovat ne keskenään hyvinkin erilaisia. Tosin näiden tapahtumien järkkääminen on kuulemma hankalaa, sillä hämeenlinnassa on suunnilleen vain kolme punkkaria ja loput alkuasukkaat ovat levinneet ympäri maata. Keikan ongelmana olikin yleisökato eikä Kotiteollisuuden ja Pain Confessorin keikat myöskään tuoneet lisääkään väkeä paikalle. Hyi Hämeenlinna, hyi! Ja kiitokset bändeille, Suistolle ja Hitaille miehille! Vi ses!

Aiheeseen liittyvää:
Horros – CD-R