Death – The Sound of Perseverance

Yleisesti ottaen pidän Deathin alkupään suoraviivaisempia levytyksiä suuremmassa arvossa kuin myöhempiä. Tyrannimaisesti bändiään hallinnut Chuck Schuldiner teki määrätietoisesti death metal-pioneerista jotain aivan toisenlaista varsinkin 90-luvulla, jolloin Deathista tuli entistä teknisemmän äärimetallin airut. Schuldinerin kuolema tasan kymmenen vuotta sitten katkaisi ikävästi miehen musiikkitouhut ja siten myös vuonna 1983 perustetun Deathin uran. Deathin viimeiseksi studioalbumiksi jäi vuonna 1998 julkaistu The Sound of Perseverance.

The Sound of Perseverance viesti Schuldinerin halusta viedä musiikkiaan entistä teknisemmille vesille. Deathin Schuldiner koki loppujen lopuksi rajoittavaksi bändiksi, se kun oli sidottuna death metalliin. Mies halusi perustaa Control Deniedin, mutta Nuclear Blast velvoitti mieheltä vielä yhden Death-studioplatan, joka oli sitten The Sound of Perseverance. Luulisi miehen tehneen The Sound of Perseverancen vain käytännön pakosta ja ehkä jopa hutiloiden päästäkseen mahdollisimman nopeasti Control Deniedin kimppuun, mutta sen sijaan Schuldiner teki yhden tiukimmista Death-levyistä.

Voidaan kysyä, onko The Sound of Perseverance death metallia lainkaan? No, perinteisessä mielessä se ei ainakaan ole. Schuldiner suolsi apulaiskitaristi Shannon Hammin kanssa riffiä riffin perään ja iski vielä muutamat soolotkin. Schuldinerin ääni taas oli vaihtunut korinasta korkeaan kärinään. Kyllä, levy kuulostaa hyvin paljon erilaisemmalta kuin Scream Bloody Gore. Ne ovat keskenään erilaisia, mutta olen aina pitänyt kummankin ääripään Deathista; sekä suoraviivaisemmasta että teknisestä. Kokonaisuutena The Sound of Perseverance saattaa ollakin ylitekninen ja jopa steriili, mutta se on silti nautittava, vaikka muutama kitarasoolo meneekin minulta yli ymmärryksen. Kuitenkin suurin osa Schuldinerin tajunnanvirrasta on saatu puristettua ymmärrettävään ja jopa koukuttavaankin muotoon. Tämä levy yksinkertaisesti uppoutuu kaaliin ja jopa Judas Priest-laina Painkiller puolustaa paikkaansa levyllä.

Albumiin liittyy ensikosketukseni Deathiin. En muista enää kyseisen jämäkokoelman nimeä, mutta sillä oli ainakin Deathin biisi To Forgive Is To Suffer, joka oli ensimmäinen koskaan kuulemani Death-biisi, josta oli hyvä sitten siirtyä suoraan Leprosyn (1989) pariin, heh. Tietyllä tavalla The Sound of Perseverancella on tietty asemansa sydämessäni, vaikka edelleen vannonkin Leprosyn nimeen.

Kohokohdat: Scavenger Of Human Sorrow, To Forgive Is To Suffer, A Moment Of Clarity

Death – Symbolic

 

death_symb Muistan jostain Kaarle Viikatteen haastattelusta lukeneeni hänen suhteestaan Deathiin. Jo Human (1993) oli liian kimuranttia käkikellokikkailua hänelle. Siinä tapauksessa uskoisin äijän hermostuneen sitä seuranneiden Individual Thought Patterns– (1993) ja Symbolic (1995) –levyjen antiin, sillä niillähän sitä kikkailua vasta onkin. Ja Chuck Schuldiner vaihteli kokoonpanoa kuin sukkia! Mutta Kaarlen ylenkatsomista myöhempien aikojen Deathia kohtaan ymmärtääkin, sillä mies on selkeästi rockaavamman ja yksinkertaisemman musiikin perään, tuossa haastattelussa siis Entombedin. Tuo ei ole missään tapauksessa väärin, sillä itse asiassa minäkin diggailen Entombedista enemmän. Mutta nyt kirjoitamme Deathista.

Chuck “kouluruoka” Schuldinerin kavereina olivat hieman tuntemattomammat Bobby Koelble kitarassa ja Kelly Conlon basson varressa. Rumpujen takana istui rumpuguru Gene Hoglan, ja bassossa piti olla myös edeltäneellä Individual Thought Patternsilla pötpötellyt Steve DiGiorgio, mutta hänen panoksensa rajoittui demobiisien äänittämiseen osallistumiseen. Yksikään Death-albumi ei kuulosta edeltäjältään, eikä Symbolic tee siinä suhteessa poikkeusta. Edeltäjäänsä verrattuna tuotanto oli kirkkaampaa ja selkeämpää (ja varmaan rahakkaampaakin, levy-yhtiö kun oli vaihtunut Roadrunneriin), ja Schuldiner on vaihtanut mörinälaulun korkeampaan kärinään. Biisien tempot ovat hidastuneet (mutta ovat silti nopeita) ja niiden pituudet kasvaneet. On tuossakin muutosta kerrakseen!

Vaikka Symbolic on vahvasti teknispainotteinen, on se kuitenkin melko helppo lähestyä. Sitä pidetään myös Deathin parhaimpana albumina, eikä vähiten Zero Tolerancen, Empty Wordsin ja Crystal Mountainin kaltaisten mahtikappaleiden vuoksi. Minua ei itseäni kiinnosta Schuldinerin soolot, vaan nuo biisit, joihin Schuldiner on laittanut itsensä täysillä likoon. Progressiivisissa biiseissä riittää paljon pureskeltavaa, mutta niissä ei siltikään ole mitään ylimääräistä ja itsetarkoituksellisia krumeluureja. Itse kappaleita on rupea sen kummemmin analysoimaan, siinähän menisi ikä ja terveys. Sitä paitsi eiköhän se ole sinun hommasi kokeilla Symboliciin tutustumista, mikäli et ole sitä vielä tehnyt?

Kovin usein en albumia tosin kuuntele. Kun vielä pari Death-maratonia oli käyty läpi Chuck Schuldinerin kuoleman vuosipäivinä, niin Symbolic jäi muiden (miinus Leprosy [1988]) Death-levyjen tavoin hyllyn perukoille. Mutta kuten kaikki muutkin Death-levyt, niin myös Symbolic kestää kuuntelua. Tällä päivämäärällä (13.12.2010) tulee muuten kuluneeksi yhdeksän vuotta Schuldinerin kuolemasta. Rest in peace, kuten sanotaan.

Nowen – Nothing But Hate

Tekijämies Vesa Ruokankaan Violent Journey Records on kahminut talliinsa melkoisen läjän suomalaisia bändejä. Myös helsinkiläis-lahtelainen Nowen, joka muuten pyristeli yllättävän pitkän aikaa ilman minkäänlaista levydiiliä, on siellä monen muun bändin tavoin. Pitää toivoa ettei VJR ala kärsimään liian nopeasta kasvusta ja kompastu omaan nokkeluuteensa kuten Rage of Achilles aikoinaan. Hyvin on mennyt ainakin tähän asti.

Mutta päivän aiheeseen: Yritä siinä kirjoittaa Nowenista arvio, missä ei mainita kertaakaan Lappista. Nowen on käytännössä Lappis, mutta toisaalta Lappis ei ole Nowen. Nowen henkilöityy Lappikseen ja tämän Death-fanitukseen vahvasti. Kaveri on tehnyt paljon duunia Nowenin eteen jo yli kymmenen vuoden ajan mutta ensialbumi Nothing But Hate ilmestyi vasta nyt. Nowen on edennyt pienin mutta varmoin askelin ja saanut sitä kautta vahvoja levytyksiä pihalle eikä albumikaan tuota pettymystä. Lappis ja kaverit ovat tosiaan saaneet muutaman tarttuvan biisin (mutta valitettavasti myös pari filleriä) mukaan ja levyä on ilo kuunnella! Lieneekö Nowenilla yhtä toimivaa lataamista keikoillakin?

Tuntuu että muita biisejä pitempien ja eeppisempien kappaleiden laittaminen loppuun tuntuu jo enemmän säännöltä kuin poikkeukselta. Nowen on laittanut From Time to Eternityn loppuun, mikä on paitsi instrumentaali, niin myös, herranjestas, toimiva sellainen! Mutta jos kimurantit soolot ja kikkailut aiheuttavat kuulijassa oireilua niin suosittelen jonkin muun bändin tuotantoon tutustumista. Soundeihin olisin kaivannut lisää jämäkkyyttä, mutta on toisaalta hyvä ettei tämä kuulosta ylituotetulta tauhkalta mitä tulee joka tuutista tätä nykyä. Nowen ei kuulosta Ö-luokan Death-kopiolta vaan hyödyntää idolinsa parhaimpia puolia, sortumatta riffien anastamiseen. Herra Chuck “Kouluruoka” Schuldiner varmaan olisi mielissään tästä levystä.  Olen minäkin muistellut muutaman kerran Chuck Schuldineria kuuntelemalla Deathin levyt läpi ja (halpa) punkkupullo tassussa, joten Death-faneille tämän ainakin luulisi maistuvan, ainakin paremmin kuin halvimman mahdollisen punkun minulle. Mutta tarvitseeko Nowenin seuraavaa levyä odottaa yhtä pitkään kuin tätä piti?

Arvostelu:
Nowen – Nothing But Hate