Deathchain – Deadmeat Disciples

Tuntuu vähän oudolta ajatella, että puhumme tässä tietyllä tavalla historiallisesta levystä? Kuopiolaisen death/thrash-jyrä Deathchain ensilevy Deadmeat Disciples (2003) voisi melkein olla sitä kastia, ainakin ikänsä ja vaikutuksensa perusteella, vaikkei se ole mikään oma suosikkilevyni edes tältä bändiltä.

Ei Deathchain ollut luomassa ihan uutta genreään, mutta toisaalta se oli ensimmäisiä järkeviä alansa bändejä Suomessa, ja toisekseen sillä olivat sekä soundit, biisit että henkilöstöasiat (sekä näiden farkkuliivit) kunnossa. Sekä tietysti ja ennen kaikkea riffit. Deathchainin musiikissahan on aina ollut kyse nimenomaan riffeistä, ja niitä Deadmeat Disciplesillä piisasi. Deadmeat Disciples ei ole levynä pituudella pilattu, kovinkaan monipuolinen eikä sillä totta puhuen ole maailman omaperäisintä meininkiäkään. Oli bändillä kyllä sitä omaakin soundia ja bändihän teki ässäriffeistään ässäbiisejä, ja nimenomaan tässä asiassa mentiin monia muita alan bändejä edelle; Deathchainilla oli riffiensä lisäksi myös biisit.

Ainakin Suomessa Deadmeat Disciplesia katsottiin hyvinkin paljon ylöspäin, ja parin seuraavan vuoden aikana death/thrash –bändejä alkoi ilmestyä yli tarpeen, jolloin koko alagenrestä katosi ainakin minun silmissäni se kiinnostavin terä kokonaan. Sen sijaan Deathchain kiristi ruuveja vieläkin tiukemmalle kaksi vuotta jälkeenpäin Deathrash Assault –levyllään, joka olikin sitten se paras Deathchain-plätty, ja viimeinen jota myös pidän suuressa arvossa. Ja kuvitelkaa, tästä on jo kymmenen vuotta, joten kai minulle suoduin valtuuksien myötä (?) Deadmeat Disciplesin julistaminen klassikkolevyksi on ihan perusteltua?

Kohokohdat: Chaos Wartech, Rabid Vultures, Carnal Damage

Deatchain – Death Eternal

Joskus Deatchain oli undergroundista ponnistava, mielenkiintoinen tuttavuus, jonka haastatteluja kuitenkin leimasi myös savolainen lupsakkuus, varsinkin jos kitaristi Corpse oli äänessä. Lupsakkuus on säilynyt ukkojen sydämissä, vaikka musiikki onkin aina ollut perin ilkeää ja Deathchain on kasvanut isommaksi yhtyeeksi, muodostuen death/thrash-hybridiliikehdinnän keulakuvaksi. Yhtyeen neljäs levy Death Eternal (2008) olikin siis jo alan veteraaniyhtyeen levy, joka ei tuo genreensä enää mitään uutta. Deatchainia on alkanut vaivaamaan lievä rutinoituminen.

Death Eternal on toinen levytys K.J. Khaosin kanssa ja ensimmäinen Cult-kitaristin kera. Hyvin nämä kaverit soittavat kolmen vanhan jäärän kanssa, mutta koko bändin ote on hieman pliisumpi kuin vielä Deathrash Assaultilla (2005). Mistään löysäilystä ei kuolonketjua voi kuitenkaan syytellä, onhan tämä edelleen tiukkaa ja rivakkaa mättämistä. Mutta alkuun Death Eternal kuulostaa omaan korvaani liian paljon Cult of Deathilta (2006), johon en päässyt niin millään sisälle, ainakaan kovin nopeasti. Death Eternal  on siis selkeästi Cult of Deathin seuraaja, onhan se Deatchainin kahta ensimmäistä albumia huomattavasti death metallisempi. Corpsen ja Cultin (aiemmin Bobby Undertakerin) kitaratyöskentely on edelleen Deathchainin tunnistettavin elementti, muiden jäsenten panostuksia yhtään väheksymättä. Tekninen taituruus kuuluu selkeästi läpi, mutta biiseistä ei ole tehty pelkkää kitaranvingutusta. Mutta onko tuo kurnuttaja Keijo Kaaos vai Antti “Demilich” Boman The Ancient And The Vile –kappaleessa?

Deatchainia tosin vaivaa edelleen se sama lastentauti, mikä vaivasi sitä jo Cult of Deathilla: soundit ovat bändin musiikkiin ja yleiseen meininkiin nähden turhan steriilit ja siistit. Enemmän limaista rosoisuutta olisin kaivannut, sillä sellaista äänimaailmaa tämä kiekko karjuen tarvitsee. Vähän kaikilla mahdollisilla tavoilla Death Eternal kuulostaa vaisummalta teokselta kuin Deathrash Assault. Johtunee varmaan siitä, että kaoottista thrash metallia on siistitty pois runsaastikin, hieman kliinisemmän death metallin tieltä. Kuopion rakkauden keisarit tuntuvat päästävänsä tällä levyllä ehkä liiankin helpolla. Biisit kuulostavat sellaisilta, että bändi olisi tehnyt ne jo aiemmin eri nimillä. Hyvin bändi tuntuu tuonkin vielä tosin osaavan, joten ei pitäisi varmaan valittaa.

Deatchain on aina panostanut myös julkaisujensa ulkoasuun, eikä myöskään Death Eternal tuota pettymystä. Komea bookletti tarjoaa kipeää silmänruokaa, ainakin hetkeksi.

Kohokohdat: Titans of Black Earth, Plaguethrone, Monolith of Death

Deathchain, Retaliatory Measures & Inferia, 23.10.2010 @ Baarikaappi, Pori

 

Deathchain

Kaverini kysyi minulta syyskuussa, että mentäisiinkö katsomaan Deathchainia Baarikaapissa? En itse ollut erityisen innostunut, sillä Deathchain ei ollut kolissut meikäläiseen kunnolla enää pitkään aikaan. Lopulta kävikin niin, että kaverini ei tuolle 23.10. järjestettävälle keikalle mennyt, mutta minäpä menin. Enpä ollut sitä paitsi käynyt Baarikaapissa vähään aikaan. Vesivahinko oli muuten laittanut koko paikan keväällä kiinni, ja samalla paikkaa oli muutenkin hieman korjailtu. Muutokset olivat pieniä, mutta parhaimpana uudistuksena voisi mainita parin pöydän poistamista lavan edustalta. Lavanedusta vaikutti siten avarammalta.

Inferia

Oletin porilaisen Retaliatory Measuresin aloittavan illan, mutta sen aloittikin lahtelainen pornogrind-veteraani Inferia. En nähnyt lavalle intronauhan aikana, joten oletin RM:n kapuavan lavalle, kunnes ähkiminen ja voihkiminen paljasti asian todellisen laidan. Inferia sitten potki, ja kovaa potkikin. En odottanut ihan näin koukuttavaa ja hurmaavaa esitystä, ainakaan Release For Burial Orgies –platan (2005) kuunneltuani. Totta kai oletin Inferian soittavan raakaa grindiä, mutta en uskonut sen tempaavan mukaansa ihan tuolla tavalla. Biisit ehkä kuulostivat liikaakin toisiltaan, mutta olin silti myyty tuosta hillittömästä energiasta ja kiimasta. Ulkomusiikillisten ansioiden puolesta olin hieman pettynyt, sillä oletin bändin jätkien heittävän rivoa läppää biisien välissä. Spiikit olivat nyt sitä perinteistä “Terve Pori, miten menee?” –settiä, vaikka olen kuullut parin kaverin kautta Inferian heittävän roisia, alapääpainotteista juttua. Härskeimmät jutut taisi tulla yleisön puolelta, ja perinteinen “We want more!-huutokin oli muokattu anaalipainotteiseksi, mikä tietenkin huvitti meikäläistäkin. Inferia taisi olla illan ainoa bändi, joka soitti encoren.

Retaliatory Measures

 

Retaliatory Measuresin olin nähnyt keväällä samassa paikassa Amoralia lämppäämässä. En muista viime kerrasta juuri mitään, joten jouduin lunttaamaan itse kirjoittamaani keikka-arviota. Siihen keikkaan verrattuna Retaliatory Measures toimi nyt paremmin, soundeja ja soittoa myöten. Ainoa miinukseksi laskettava seikka olikin keikan pituus, sillä bändin napakka death/thrash alkoi puuduttamaan loppua kohden. Mutta toisaalta death/thrash ei vieläkään ole lempigenreni. Vokalisti Pessi Haltsonen on ainakin käynyt pari kertaa punttisalilla, mikä kävi erittäin hyvin selväksi tämän riisuttua paitansa. Naisyleisö (mukaan lukien avovaimoni) ainakin sai viihdettä koko rahan edestä. Tyyppi ei näytä muutenkaan olevan peloissaan keikoilla, sillä yhdessä vaiheessa tämä päätti lähteä lavalta kävelemään. Haltsosella oli mukanaan langaton mikrofoni, joten örinä ei katkennut vaikka tyyppi käväisi melkein ulko-ovella asti.

Deathchain

Illan pääesiintyjänä (tietenkin) oli juuri uuden Death Gods –albumikokonaisuuden julkaissut Deathchain, nuo Kuopion rakkauden keisarit*. Uudet biisit nivoutuivat hyvin bändin keikkasettiin, johon sisältyi biisejä kaikilta Deathchainin levyiltä. Itse olen tosin aina diggaillut kahdesta ensimmäisestä levystä eniten, mutta paremmin nuo Cult of Deathin (2007) ja Death Eternalin (2008) biisit toimivat livetilanteessa kuin olohuoneessa kuulosteltuina. Deathchain oli mielestäni parempi kuin Anniksella, joka ei sekään huono keikka ollut.

“Bändi keskittyi kolmen ensimmäisen levynsä materiaaliin, mikä oli sinänsä hyvä veto kun en itse ole kuullut uusinta levyä vielä ollenkaan… “
                       – Piparnakkeli syksyllä 2009

Tilanne oli nyt samanlainen, sillä en ole Death Godsia päässyt juuri kuulostelemaan. Hyvinhän nämä tyypit taas vetivät, vaikka mistään maailmoja räjäyttävästä kokemuksesta ei taaskaan voida puhua. Onko muuten kukaan muu pannut merkille, että luista kyhätyn mikrofonitelineen kanssa riehuva KJ Khaos muistuttaa kovasti edesmennyttä Peter Steeleä? Tupa oli kyllä täynnä karvaisia, puhelinkopin kokoisia hevareita sekä kolme aivan Haudanusvan näköistä tyyppiä. Väki vain alkoi harvenemaan ennen keikan loppumista, tiedä sitten mistä johtui.

Deathchainin yhteydessä on muuten korrektia puhuakin Kuopion rakkauden keisareista. Illan aikana minulle kaksi entuudestaan tuntematonta miestä jakoivat (ainakin) minulle pusuja. Mitä ihmettä? Enhän minä tietääkseni tehnyt mitään asiaan rohkaisevaa, sitä paitsi avovaimoni oli kummallakin kerralla vieressä…?

Lisää kuvia Flickrissä!

Sotajumala / Deathchain -split

Cobra Records se vasta on kunnostautunut, kun on nyt julkaissut/julkaisemassa sekä Sotajumalalta että Deathchainilta uutta materiaalia tämän vuoden kuluessa. Kummaltakin bändiltä on yksi oma biisi ja Iron Maiden-coveri. Itse suhtaudun hieman skeptisesti Maidenin coverointiin, ja se saattaa tässä arviossa hieman näkyäkin. Tämä ei johdu siitä, että Maiden olisi sellainen jumalbändi, jonka tekemisiä ei mitenkään saisi kritisoida (päinvastoin, sitä pitää tehdä vaikka bändin faniksi lukeudunkin), vaan siitä että Maidenin coveroiminen ei ehkä ole se omaperäisin mahdollinen veto, sitä kun on ehditty harrastaa jo sellaiset 30 vuotta.

Sotajumala aloittaa uudella biisillään Sinun virtesi, joka on repäisty bändin uunituoreelta Kuolemanpalvelus-albumilta. Nythän albumi on jo ilmestynyt ja ennakkokuuntelun perusteella ihan muikeaksi todettu, mutta Sinun virtesi ei maistiaisbiisinä oikein iskenyt. Itse en oikein pitänyt Teloitus-albumista (2007), joka kävi hieman puuduttavaksi loppuaan kohden, ja samoilla linjoilla jatkaa myös Sinun virtesi, joka on sekin lopulta melko puuduttava rykäisy. Sotajumalan versio Maidenin Prowlerista on aika väsähtänyt. Sotajumala ei onnistu tuomaan mitään uutta jo valmiiksi loppuun kaluttuun biisiin, vaikka bändillä kyvykkyyttä siihen olisikin. Tämä versio kuulostaa yksinkertaisesti yksi-yhteen alkuperäisen kanssa, aina sooloja myöten. Itse asiassa vokaalisuorituksetkin ovat lähes identtiset, mikä ei olekaan ihme kun vierailevana vokalistina on alkuperäiselläkin biisillä laulanut Paul Di’Anno. Palehan on vetänyt jos jonkinmoista soolouraa Maidenista lähtönsä jälkeen, mutta on keskittynyt pääasiassa Maiden-biisien tulkitsemiseen, jonka hän tekee siis nytkin.

Kahdella viimeisellä biisillä meuhkaa Deathchain, joka on pudonnut minulle aina Sotajumalaa enemmän. Lupsakat savolaiset ovat julkaisemassa syksyllä viidettä studioalbumiaan, jonka nimessä varmasti vilahtaa “Death” tai “Dead”. Itse menetin suurimman mielenkiintoni bändiä kohtaan Cult of Deathin (2007) jälkeen, mutta olen aina silloin tällöin katsastanut mitä bändille kuuluu. Ihan hyvää sille kuuluu tämän uuden, The Crawling Chaos –biisin perusteella. Maiden-coveria varten kuopiolaiset ovat saaneet myös vierailevan vokalistin Tarotin Tommi ”Tuple” Salmelasta. Miehen nasaaliääni taatusti jakaa mielipiteitä, itse olen siitä aina pitänyt. Biisissä ei myöskään soita “Tetseinin” varsinainen basisti Kuolio, vaan Ari “Sumi” Suomi. Deathchain ei sekään ole mennyt pahemmin sörkkimään Maidenin Purgatorya, mutta aika lähelle sekin alkuperäistä menee.

Mitenköhän sitä tiivistäisi kaikkein olennaisimman? No sanotaanko näin, että tätä splittiä ei kannata hankkia bändin uusien biisien takia, kun ne saa jo bändien omilla levyillä. Deathchainin albumi on tosin vasta tulossa, joten kyllä tämä sellaisesta maistiaislevystä käy. Ja mitä niihin covereihin tulee, niin en ehkä niiden takia tätä splittiä kokisi hankinnan arvoisena. Ja tätä yhtä aspektia olen kritisoinut jo aiemminkin, ja teen sen nytkin: Missä vinyyliversio?

Aiheeseen liittyvää:
Cobra-tour: Deatchain, Sotajumala & Survivors Zero @ Annankatu 6, Pori. 3.10.2009

Cobra-tour: Deatchain, Sotajumala, Survivors Zero. Pori, Annankatu 6

Nyt näin syysmyrskyn alkaessa riepotella Poria ja muutakin Suomea oli hyvä käydä ensimmäistä kertaa Porin kuuluisimmassa keikkamestassa eli Annankatu 6:ssa katsomassa metallikeikkaa. Kerran aiemminkin olen eräillä jatkoilla kyseisessä paikassa ollut, mutta sitä tapausta nyt ei lasketa. En ollut aiemmin käynyt Porissa metallikeikoillakaan koska kaikki siellä tähän asti näkemäni keikat ovat olleet lähinnä punk-keikkoja.

Tapaus oli suoraan kauniista Turusta (jossa oli kuulemma ollut paska meno) tullut Cobra-kiertue, jonka tähtinä hääräsivät tuoreen, samannimisen levy-yhtiön kiinnitykset Deathchain, Sotajumala sekä Survivors Zero. Tämän makaaberin sirkuksen sisäänpääsylippukin irtosi vaivaisella kahdeksalla eurolla. Parilla pöydällä oli kulhojakin, jotka olivat täynnä (osa mätiä) omenoita, ilmeisesti vielä tuoreista, vasta puusta poimittuja!

Ensimmäisenä soitti melko uusi all-stars-kokoonpano Survivors Zero. Bändiä ja sen tähänastista tuotantoa on kehuttukin, mut ta minua se ei vakuuttanut. Ammattitaitoa jäsenillä kyllä riittää ja biisit olivat hyvin kasattujakin, mutta ei vain lähtenyt. Bändi soitti moderninpuoleista death metallia ja In Flames tulikin välillä mieleen, mutta ei bändiä silti voi niputtaa samaan lokeroon niiden muiden IF-kloonien joukkoon. En ollut toisaalta kaikkein parhaimmillani uuden materiaalin sisäistämiseen enkä ollut ennakkoon kuullut paljoakaan bändin materiaalia.

Sotajumala soitti seuraavana. Keikka oli sitä peruskauraa, eli mitään yllätyksiä setti ei tarjonnut. Olen pitänyt bändin edellistä, Teloitus-levyä (2007) aina hieman kliinisenä ja yhtä steriilinä kuin kansikuvasta voisi olettaa. Jopa se etsimäni aggressio oli siitä levystä poissa, vaikka biiseissä ei itsessään ollut mitään vikaa. Mutta kummasti nämäkin biisit saivat lisäpotkua lavalla, bändi kun toimii lavalla jopa paremmin kuin levyllä, vaikka vanhat biisit toimivat vieläkin paremmin. Mynni Luukkaisessa on sitä karismaa…

…jopa siinä määrin, että tämä herrasmies kuvaili viimeisenä soittanutta Deathchainin miehistöä “Kuopion rakkauden keisareiksi.” Deathchain sitten soittikin kolmikon parhaimman keikan, vaikka yleisöä näkyi olevan Sotajumalan aikana enemmän. Keisareiden aikana ei näkynyt edes minkäänlaista pittiä. Bändi keskittyi kolmen ensimmäisen levynsä materiaaliin, mikä oli sinänsä hyvä veto kun en itse ole kuullut uusinta levyä vielä ollenkaan… ehehe… Lisäksi tuli Venom-cover Witching Hour. Hyvinsyöneen karvaturri Corpsen takana näkyi keikan loppuvaiheessa kaikkien suosikkimanaatti Cthulhu, eikä tämä näköhavainto johtunut siitä että olisin nauttinut liikaa virvokkeita…

Kyseessä oli ihan mukava ilta, vaikka mistään tajunnan räjäyttävästä iltamasta tässä ei ollut kyse. Oli silti kiva nähdä näitä bändejä Porissakin. Mutta nyt ei auta muu kuin mennä nukkumaan…