Black Crucifixion – The Fallen One of Flames / Satanic Zeitgeist

Black metal ei ole enää mikään ihan tuore ilmiö. Alan suomalaisbändeistä vanhimmatkin alkavat olla jo yli 20-vuotiaita, mukaan lukien Rovaniemen Black Crucifixion. Black Crucifixion juhlisti kypsähköä (?) ikäänsä kahdella julkaisulla. Molemmista julkaisuista on puolet studiota, puolet liveä.

Black Crucifixionin julkaisuista tämä The Fallen One of Flames / Satanic Zeitgeist on nyt se, joka ei sisällä mitään mitä ei olisi ollut mahdollista kuulla jo jotain muuta kautta. Se on sitten eri asia, miten helposti tämä materiaali on ollut kuultavissa. The Fallen One of Flames on julkaistu jo muutamaan otteeseen uusintajulkaisuna, ja oikeastaan joka kerta on ollut riittävästi edellytyksiä kulttuuriteosta puhumiseen. En tosin tiedä kaikkien julkaisujen virallisuudesta, saatavuudesta puhumattakaan.

Kasettina alunperin vuonna 1992 julkaistu The Fallen One of Flames on joko päätynyt remasteroitavaksi tai sitten äänityksen laatu oli muutenkin poikkeuksellisen hyvä, sillä soundeiltaan The Fallen One of Flames on ajan keskitasoa parempilaatuisempi bm-demo. Vaan eipä sillä, kyllä tämä kämäsyyden tunnusmerkit täyttää. Niin myös kappalemateriaalinsa osalta, sillä Flowing Downwards ja Master Spirit ovat melkoisen hyviä ja tyylitajuisia kappaleita. Black Crucifixion tosin onkin varsin tyylitajuinen yhtye, sillä se on vuosien aikansa haastanut sekä faninsa että itsensä tekemällä black metallia, joka kuulostaa omanlaiseltaan. Tosin tämän demon kohdalla voidaan puhua vielä identiteettikriisistä, sillä Black Crucifixion soitti vielä primitiivisempää tavaraa kuin mihin se lopulta päätyi.

Liveäänite Satanic Zeitgeist julkaistiinkin jo pari vuotta sitten, ja muistinkin nähneeni sen vinyyliversion olleen myytävänä TVO:n kuoppajaisten yhteydessä. Se tosin julkaistiin vain vinyylinä ja painoskin oli sangen rajallinen, joten oletan sen myyneen viimeistään viime kesään mennessä loppuun. Siinä mielessä Satanic Zeitgeist puolustaa paikkaansa hyvin uusintajulkaisuna.

Nämä biisit on äänitetty tarunhohtoisen, elokuun 23. päivä 1991 (AD) vietetyn Day of Darkness-festivaalin yhteydessä. Samana iltanahan on äänitetty esimerkiksi tämä legendastatuksen saanut äänite, ja keikan tuona iltana soittivat myös Demigod, Belial, Amorphis ja Sentenced. Tuo ilta on ehdottomasti sellainen, johon osallistuisin kernaasti jos käytössäni olisi aikakone. Mutta kun ei ole, niin pitää tyytyä näihin liveäänityksiin. Laatuhan nyt ei suorastaan korvia hivele, mutta eipä Suomessa juurikaan ollut pro-tason jätkiä jotka olisivat voineet nauhoittaa parempaa jälkeä, varsinkaan keikoilla. Tosin underground-liikkeenä black metallia tuskin kollektiivisesti edes kiinnosti.

Itse sisältönsä puolesta Satanic Zeitgeist on testamentti ajasta, kun Black Crucifixion oli bändinä nuori, kokematon ja epävarma. Sillä ei ollut älyttömästi omaa materiaali, eikä sekään vähä ollut järin nerokasta. Eikä yksikään The Fallen One of Flamesin biiseistä tainnut settilistaan kuulua. En tiedä onko tässä koko keikka, mutta biiseistä kaksi on covereita; Venomia ja Sarcófagoa, tietysti. Yleisesti ottaen tämä on toki mielenkiintoista kuultavaa kaikkine korkeine kiljaisuineenkin, mutta ei välttämättä mitään ohittamatonta.

Kohokohdat: Flowing Downwards, Master Spirit, Black Crucixifion

Me Wokkivihannekset – Ulos mun teeveestä

Ramopunk. Punkin alagenre, joka ei ole minulle koskaan ollut se kaikkein tärkein punkin alagenre vaikka Ramones onkin minulle erittäin tärkeä yhtye. Ehkäpä ramopunk-bändit ovat kuulostaneet liikaa toisiltaan, jotta olisin saanut kovinkaan monesta bändistä koskaan mitään irti. Poikkeuksiakin toki löytyy, joista yksi on tämä ilmajokelainen Me Wokkivihannekset, jonka kokoonpanoon kuuluu ainakin herneenpalko, minimaissi, porkkana ja jokin punainen möllykkä, joka voisi olla Joey Luumäen tappajatomaatti. Tietenkin voidaan kysyä, kuka hemmetti nimeää bändinsä Me Wokkivihanneksiksi?* Tyypit, jotka eivät ota itseään liian vakavasti tai joiden päitä ei pipo liikaa kiristä, vaikka kulahtanut WWF-pipo on ainakin vokalistin päässä viihtynytkin?

Tiettävästi Ne Luumäkien keikalla perustettu ja Luumäkiin jo nimissään viittaava Me Wokkivihannekset on äänittänyt musiikkiakin. Tässä olisi nyt arvioituna yhtyeen neljän biisin demoäänite Ulos mun teeveestä, jolla on kolme omaa kappaletta ja yksi coveri. Ainakin omien biisiensä suhteen Me Wokkivihannekset handlaa hommansa hyvin. Yhtye itse kuvaa itseään Facebook-sivullaan näin: “Rumaa ja yksinkertaista musiikkia rumilta ja yksinkertaisilta pojilta rumille ja yksinkertaisille ihmisille”. Niinpä niin. Rumaa sikäli, että ramopunk on edelleen varsin kursailematonta ja yksinkertaista sikäli, ettei se myöskään ole mitään rakettitiedettä. One-two-three-four!

Se ainoa lainakappale on YTL mun älläni vei, joka onkin itse asiassa coveri Ramonesien muinaisesta KKK Took My Baby Away-hitistä. Kyseistä kappaletta on kuultu lainattavan moneen kertaan, ja onhan The Tarjaskin tehnyt oman tulkintansa siitä nimellä Karpon Hannu mun tyttöni vei. YTL taisi viedä minultakin yhden ällän, kerpele! Aihe ei tosin taida olla tätä kirjoittaessa wihanneksille enää kovinkaan ajankohtainen, elämä kun on tallannut jo eteenpäin ja yo-hässäkkä alkaa olemaan jo mennyttä elämää. Mutta itse kappalehan on ihan ok, vaikkakin taitaa olla demon heikoin veto. Biisistä on vain yksinkertaisesti mennyt maku.

Soitanta on raikasta, mutta aika kämäsen olosta. Tämä johtuu enimmäkseen soundipuolesta, joka on siis aika ohut. Totta puhuen en kuule bassoa, vaikka millä kuulokkeilla yrittäisin levyä kuunnella. Alan oikeastaan kyseenalaistamaan koko instrumentin olemassaolon. Kyllähän tämä on tältäkin kantilta tarkasteltuna varsin rumaa. Hyvä niin, mutta ensi kerralla olisi mukava kuulla se bassokin. Mutta toisaaltahan tämä onkin demo, joten rima ei nyt niin korkealla ole muutenkaan. Nostetaanpa sitä sitten seuraavaa julkaisua varten. Porin Montun yllärikeikalla vedetty laulu ei myöskään ollut tällä demolla, mikä on tietty harmillista. Odotukset siis kasvavat.

Ulos mun teeveestä ladattavissa täältä kansineen päivineen!

Kenelle: Ramopunkkareille.
Miksi: Me Wokkivihannekset maistuvat poikkeuksellisen tuoreilta ja rapeilta.
Kohokohdat: Ulos mun teeveestä, Mä pelaan tetristä
*Pata ja kattila!

Color the Promises – Glock the Temple

Metalcore ei ole se oma suosikkigenreni, olkoon kyseessä sitten beatdown-hardcore tai melodisempi, erityisesti Amerikassa suosittu moderni mallcore. Ensiksi mainitusta genrestä nyt tosin löytyy vaikka mitä hyvää, siinä missä jälkimmäisessä ovat erittäin positiivisesti yllättävät tuttavuudet harvassa. Aina välillä sitä kuitenkin törmää johonkin positiivisesti yllättävään bändiin, kuten nyt porilaiseen Color the Promisesiin.

Suomessa on yllättävän monta metalcorebändiä ja Porissa niitä on lähes skeneksi asti. Tunnetuin näistä lähes aina alle 25-vuotiaiden janttereiden bändeistä taitaa olla ns. silakkamarkkinainsidentin “avulla” hieman enemmän näkyvyyttä paikallisella tasolla saavuttanut Countless Goodbyes, muttei se ole suinkaan ainoa. Nuorista, osin vasta täysi-ikäisyyden portteja kolkuttaneista jannuista koostuu myös tämä tyylilajille uskollisesti nimetty Color the Promises.

Sanotaanko näin, että yllätyin iskiessäni Glock the Templen ensimmäistä kertaa soittimeen. En tämänkaltaisesta modernista metalcoresta tosiaan liiemmin perusta, mutta jokin saa Color the Promisesin vaikuttamaan keskivertoa tiukemmalta bändiltä. Onko se sitten tiukka soitto tai dynaamiset biisit, jotka vakuuttavat? Ainakin aloitusbiisi From The Depthsissä on kunnon riffittelyä! Color the Promises on sopivan nöyrä, eikä se tosiaankaan yritä olla liiankaan kunnianhimoinen tekemällä jotain sellaista, mistä se ei voisi puhtain paperein suoriutua.

Pitää myös antaa Color the Promisesille pisteitä siitä, että se on keksinyt välttää yhden usein kohtalokkaaksi muodostuvan sudenkuopan: bändi ei nimittäin viljele puhdasta laulua kovinkaan paljoa. Puhdas laulu ei ole missään nimessä pahasta, mutta nuoret bändit tuntuvat iskevän sitä musiikkiinsa aivan liian usein, varsinkin jos kenelläkään bändistä ei ole oikeasti kykyjä siihen. Laulajat yrittävät olla moniulotteisempia kuin ovatkaan, vaikka voisivat olla vain hyviä omalla mukavuusalueellaan, eli rääkymisessä. Glock the Templellä on vain muutama rivi puhdasta lauleskelua, joka ei tosin totta puhuen kuulosta erityisen hyvältä.

Ei Color the Promises saa minua (tai varmasti kovinkaan montaa muutakaan) pohtimaan suhdettani metalcoreen kokonaan uudelta pohjalta, mutta se on ainakin elävä osoitus siitä ettei ko. genre ole läpimätä. Tätähän jopa kuuntelee ihan mielellään.

Kenelle: Hyvän melometalcoren faneille.
Miksi: On tämä nyt huomattavasti parempaa kuin Bullet for My Valentine.
Kohokohdat: From The Depths, The Colonize

Reverend Bizarre – Slice of Doom

En tiedä miten paljon tämä bändi on jo unohduksiin vaipunut, mutta tuskinpa se koskaan kokonaan poistuu pirstaleisen psyykeeni sisuksista. Reverend Bizarre teki moneen (ja myös moneen muuhun) todella suuren vaikutuksen, johon vain harvat bändit ovat kyenneet. Reverend Bizarren doom metal oli jotain toismaailmallista. Se puhutteli, se ravisteli ja se jätti vahvan muistijäljen, vaikkei sen jäsenet mitään jumalia olleetkaan.

Jostakin Reverend Bizarrekin aloitti. Bändin ensimmäinen demo oli käppänen treenikämppädemo, jota ei ole kovinkaan moni ihminen kokonaisuudessaan kuullut. Slice of Doomin ansioituneella, PsycheDOOMelicin uusintajulkaisulla (joka oli tämän arvostelu”kappaleenkin” lähde) on ote kyseisen nauhan sisällöstä, eikä se mitään pakkohankintakamaa tosiaankaan ole. Ensimmäinen oikea julkaisu oli oikealla kokoonpanolla taltioitu Slice of Doom, jonka tekemisen aikoihin lohjalaisbändi oli päätynyt diasporaan Turkuun.

On todennäköisempää, että potentiaalinen kuulija on kuullut bändin kaksi ensimmäistä studiolevyä (In the Rectory of the Bizarre Reverend, 2002 ja II: Crush the Insects, 2005) ja Harbinger of Metal-EP:n (2003) ja vasta sitten tämän demon. Levyllä on intron lisäksi (joita oli muuten kaksi erilaista, painoksesta riippuen. [Omasta mielestäni ensimmäisen painoksen Pyramids of Mars on parempi!]) kolme kappaletta, joista kaikki on sittemmin äänitetty uudelleen. Ihme kyllä myös samassa järjestyksessä kuin kappalelistassa. Slice of Doomilla on siis tavanomaista lyhyemmät ja nopeammat versio In The Rectory Of The Bizarre Reverend-, Strange Horizon- ja Fucking Wizard -ikivihreistä.

Soundi on jopa… öh… törähtelevä. Kyllä, Reverend Bizarre töräyttelee kuin kuoleva mammutti, yhtä raskaasti ja masentavasti. Toisaalta – ja ihme kyllä – Reverend Bizarren soundi on rutkasti kevyempi. Näillä soundeilla ei yleensä doom metallia taota. Painostava ja maailmoja murskaava tuomiopäivänsoundi ei ole Slice of Doomia määrittelevä tekijä, vaan se on tullut osaksi bändin soundia vasta myöhemmin, paremman studiotekniikan astuessa peliin. Albert Witchfinder taas on parhaimmillaan todella vakuuttava ilmestys komean äänensä kanssa, mutta Slice of Doomilla miehen ääni on keskinkertainen. Sitä ei siis osattu vielä valjastaa kunnolla?

Kokonaisuutena Slice of Doom on ehkä vähän kömpelö, eikä sen perusteella olisi voinut kuvitella Reverend Bizarrea Suomen kovimmaksi doom metal-bändiksi kuin vain kovien biisien perusteella. Siltikin kyseinen demo on mitä ilmeisimmin kaikkien aikojen suosikkidemoni, johon en ole vuosienkaan kuuntelun jälkeen kyllästynyt. Ja tuskinpa kyllästynkään.

Kenelle: Lienee sanomattakin selvää, sekä RB:n faneille että kaikille niille, jotka doomista pitävät.
Miksi: Laadukasta doom metallia alusta loppuun. Ehkä hieman oudoilla soundeilla soitettuna, mutta taika oli jo olemassa. Siivu laadukasta doomia.
Kohokohdat: In The Rectory Of The Bizarre Reverend, Strange Horizon, Fucking Wizard

Midi Chips – OMG! It’s a Party!

Olin taannoin seuraamassa Liljan Loiston keikkaa Porin Bar Kinossa, tuossa bilehelvetissä jossa käyn vain keikkoja katsomassa. Bändiä lämppäsi paikallinen Midi Chips, joka soitti varsin energisen setin, jonka aikana karvat pöllysivät. Illan päätteeksi kävin lunastamassa eräältä (en tiedä keneltä) bändin demon kaverin kanssa.

Seuraavana aamuna laitoin OMG! It’s a Party! –nimisen, pahvikantisen cd-levyn soimaan. Viime syksynä julkaistu kiekko tuuttaa pihalle bilemeininkiä, joka pohjautuu skahan, punkkiin ja rockiin. Seitsenhenkinen, lavalla eläinpukuihin pukeutuva kombo soittaa melko hyvin, mutta itselleni plätty aiheutti lievän pettymyksen. Levyltä ei ihan välity se sama taika, mikä välittyi bändin livesoitosta. Esimerkiksi Jätkäjätkien levyllä oli riehakasta rymyämistä enemmän, mitä kaipaisin Midi Chipsiltäkin kuulevani enemmän. Latteus johtuu ehkä enemmänkin soundipuolesta. Ohut tuotanto olisi kaivannut lisää lihaa luiden ympärille. Toisaalta kiekolta puuttuu se päänräjäyttävä hittikin, jota omasta mielestään hauskojen kotibile-DJ:den on pakko soitattaa Spotify-soittolistalta siihen pisteeseen asti, että kaikkia alkaa jo vituttamaan. Pari hyvää  ehdokasta sellaisiksi kuitenkin löytyy jo.

OMG! It’s a Party! vaikuttaa enemmänkin fyysiseltä todisteelta koko bändin olemassaolosta, livekeikkoja kun on hieman hankalampi ikuistaa. Tätä voidaan muistella, kun bändi on kuopattu ja arkeologit löytävät bändin levyn Porin raunioista. Bändi on kyllä laittanut bileet pystyyn, mutta desibelirajoitus on pieni ja porukka lähtee kiltisti kotiin nukkumaan kello yhdeksän jälkeen. Odotin bileiden olevan niin kovat, että sinnikkäimmät bilettäjät on pakko häätää koteihinsa Mc Puhuvan Pään levyllä (jep, omistan sellaisen!) kun vieraat eivät muuten enää tajua lähteä vaikka kello olisikin jo seitsemän aamulla.

Pankki ei räjähdä, mutta sytytyslanka palaa. Ehkä tätä kiekkoa pitäisi levitellä enemmän promoottoreille, jotta nämä osaisivat järkätä bileitä, joissa Midi Chips voisi soittaa. Oikeissa bileissä tämä bändi on ehdottomasti voimissaan. Mieluummin minä tätä kuuntelisin bileissä kuin sitä perinteisintä piripolkkaa. Suosittelen tsekkaamaan bändin livenä, jos ska-poljento vähänkin kiinnostaa.

Kenelle: Bilehirmuille, jotka jo pelkän limun voimin jaksavat jorata aamutunneille asti.
Miksi: Ajatelkaa jo bändin nimeä. “Midi Chips”.
Kohokohdat: How Were You, Electric Erection

Path of Mine – Demo 2010

En ole vähään aikaan törmännyt yhtä karkeasti mielipiteitä jakavaan demobändiin kuin Path of Mine. Lammas Zinen Jaska piti aiemmin Devia Crucis-nimisenä aiemmin tunnetun Path of Minen ensimmäisestä demosta ja antoi sille jopa erikoismaininnan. Kuukauden demo-titteli jäi vain parin paikan päähän. Eräs ystäväni taas kuunteli tuota samaa demoa ensimmäistä kertaa ajaessaan. Kiekko ehti olla soittimessa vain puoli minuuttia, kun tuohtunut kaveri repi sen ulos soittimesta ja heitti jossain Forssan kohdalla ulos ikkunasta. Eikä kyseessä edes ole kummoinen hevipuritaani, vaan hemmon levyhyllystä löytyy Scar Symmetryä ja Amy Winehousea.

Olen siis saanut kuulla kahden ääripään mielipiteet demosta. Mihin kohtaan akselia minä sijoittaudun? En erityisemmin pitänyt jätkien edellisestä bändistä Devia Crucisista, mutta kyllä siitä siinnyt Path of Mine mielestäni ansaitsi mahdollisuuden näyttää hampaansa. Path of Mine on tosin verrattavissa ikänsä puolesta vauvaan, onhan bändillä hampaitakin suussa lähes yhtä monta. Bändin ensimmäisellä demolla (2010) ei nimittäin ole kuin vain kaksi biisiä.

“Laatu korvaa määrän”-lause todistaa paikkansapitävyytensä jälleen kerran. Path of Mine on päätynyt hiomaan harvat kappaleensa loppuun ja vakuuttamaan niillä sen sijaan, että lätkisi demonsa filleriraitoja täyteen. Näkemystä ja visiota löytyy vaikka ne eivät kristallinkirkkaina vielä hohdakaan, ja toteutuskin on hyvällä mallilla. Soittimet pysyvät räpylöissä ja kappaleetkin säilyvät mielenkiintoisina. Bändi itse on todennut hakevansa kaupallisempaa suuntaa musiikilleen. Mutta mitä se sitten tarkoittaa? Amerikanmallia ja/vai puhtaiden lauluosuuksien lisäämistä?

Bändillä on Myspace– ja Reverbnation-sivuillaan uusi kappale Fragile Pretenders, joka on mielestäni jopa parempi kuin demon kaksi biisiä. Kehitystä on siis tapahtunut. Lammas Zinessä on myös luettavissa Path of Minen bändiprofiili.

Kenelle: Melodisen death metallin ystäville, jotka eivät säiky termiä “kaupallinen”.
Miksi: Kaupallisuuteen pyrkiväkin voi olla välillä hyvää.
Kohokohdat: Öh… Twelve ja Death Like Wall.

Amebix – The Complete Demos

Tämä on niitä levyjä, jonka kuuntelu edellyttää kyseessä olevan yhtyeen fanittamista. Onneksi satun olemaan Amebixin fani, joten pidin itseni siis sopivana kuuntelemaan tämän crust-pioneerikoplan demokokoelman. Tämä bootleggina julkaistu kokoelma sisältää demobiisejä vuosilta 1978-1986, eli lähes koko siltä ajalta kuin bändi oli alunperin kasassa. Kokoelma ei käytännössä sisällä paljoakaan uutta, sillä suurin osa biiseistä on jo julkaistu jossakin muualla.

Amebixin perustivat vuonna 1978 Devonissa Millerin veljekset ja pari heidän kaveriaan, näiden ollessa vielä koulussa. Punkin syntyminen teki vaikutuksen myös näihin jätkiin, joten olihan heidänkin laitettava bändi pystyyn. Aluksi bändi käytti ironista The Band With No Name-nimeä, mutta kun bändin musiikkia julkaistiin Crassin julkaiseman ensimmäisellä Bullshit Detector-kokoelmalla vuonna 1980, niin nimeksi oli vakiintunut jo Amebix. Amebix oli jo edellisenä vuonna nauhoittanut viiden biisin demon, joilla olivat biisit Amebix, ‘77 Faded Heaven, University Challenged, Rabies sekä Disco Slags. Vain University Challenged oli Bullshit Detectorilla, muut ovat vain olleet demolla ja tämänkaltaisilla kokoelmilla. On varmaan helppo arvata että demon äänenlaatu on vähintäänkin tuhnuinen eikä Amebix ole ollenkaan sellaista mitä se oli jo muutamaa vuotta myöhemmin. Joitakin näistä biiseistä olisi ihan mielellään kuunnellut parempinakin versioina, mutta onneksi osa näistä jäi arkistoihin pölyttymään. Lähes vartin mittaista Disco Slagsia on tuskastuttavaa kuunnella. Bändillä tuntuu olleen hauskaa tätä demoa tehdessään.

Seuraavina vuosina Amebixin elämä oli vähintään sekavaa ja paskaista, sen enempää en bändin vaiheista tässä kerro. Seuraavat biisit ovat jo vuodelta 1985 ja ne ovat jo samana vuonna ilmestyneen Arise!-levyn demoja. Tässä ovat Largactyl ja Spoils of Victory, jotka eivät juurikaan eroa levylle päätyneistä versioista, ovatpahan vain vähän raaempia. Sitten tulee Right to Ride ja Beyond the Sun jotka on nauhoitettu jossain välissä Arise!:n jälkeen. Ne antavat osviittaa siitä kehityssuunnasta mihin Amebix sitten meni Monolithilla, mutta ovat ehkä vielä enemmän heavy/speed metal-henkisiä. Ne jäivät sitten kokonaan julkaisematta, mutta niitä on sittemmin saanut muuta kautta. Esimerkiksi Arise!:n uusintapainoksen mukana tulee bonuksena nuo biisit.

Näiden jälkeen tulee demobiisejä, joiden lopulliset (ja paremmat) versiot päätyivät lopulta Monolithille (1987). Tässä ovat siis I.C.B.M, The Power Remains, Chain Reaction sekä Last Will and Testament. Yllätyin kun tajusin kuulleeni biisit aiemmin, ne nimittäin olivat vuonna 1993 julkaistulla The Power Remains-kokoelmalla. Itselleni tuo kokoelma oli ensikosketus Amebixiin eli ei todellakaan se parhain mahdollinen aloituspiste. Näihin biiseihin pätee lähes sama kuin noihin Arise!:n demoihin. Soundit vaan ovat näillä biiseillä täysin erilaiset kuin mitä levyllä, Arise!-demoista pystyi sentään yhdistämään ne biisit Arise!:een.

Paketin päättää liveversiot The Darkest Hour- ja Chain Reaction-biiseistä. Nämäkään biisit eivät tee poikkeusta koko kokoelman primitiivisille soundeille, jotka ovat luonnollisesti olleet muutenkin vähän vaihtelevat. Tämä kokoelma voi osoittautua liian monelle liian hapokkaaksi, sillä tätä ei tosiaankaan voi suositella muille kuin Amebixin faneille. Saatavuus on sitten täysin eri asia, sitä kun ei taida edes olla…