Dir En Grey – Uroboros

Yritin joskus tutustua Dir En Greyhin vuoden 2007 Marrow of a Bone –albumin myötä. Tuo yksi tämän hetken suurimmista japanilaisista rock-bändeistä ei sillä erää vakuuttanut, mutta kokeilin myös Withering to Death -albumia (2005), ja se kolisi jo hieman paremmin. Saman tekee myös toistaiseksi tuorein tuotos Uroboros (2008).

Rate Your Musicin keskiarvojen jakaantumisen perusteella Marrow of a Bone on yhtyeen heikkotasoisin levytys, mutta samalla sen seuraaja Uroboros on rankattu parhaimmaksi Dir En Grey -nimellä julkaistuksi albumikokonaisuudeksi. Uroborosilla on oma jatkuvuutta ja reinkarnaatiota käsittelevä teemansa, mikä ei ehkä ole se maailman omaperäisin konsepti. Sinänsä ihmeellistä, ettei ouroborosta näy kansikuvassa vaan kansi hakee vaikutteita progedinosaurus King Crimsonilta.

Uroborosista ei ole tehty kuulijan kannalta helppoa albumia. Hatarien muistikuvien perusteella Marrow of a Bone oli ehkä hieman suoraviivainen – saatan toki olla väärässäkin – mutta ainakin Withering to Deathiin (2005) verrattuna Uroboros on kokeilevampi. Samanaikaisesti bändin sanotaan ottaneen kuitenkin pari askelta taaksepäin, ja Uroborosin yhteydessä on kuultu myös jokseenkin puiseva “paluu juurille”
-sanonta. Dir En Grey on entistä salakavalampi ja myrkyllisempi sen sijaan, että se iskisi kuulijaa suoraan turpaan. Kaikenlaista itselleen uutta bändi on lähtenyt kuitenkin kokeilemaan, esimerkiksi sitaria ja mandoliinia. Vaikka Dir En Greyn alaa on edelleen moderni metalli, on se kuitenkin siistinyt pois Marrow of a Bonen tekorankkoja pomppumetalli -vaikutteitaan.

Uroborosin kertakuuntelu kestään tunnin. Sinä aikana Dir En Grey ehtii vaihtamaan kasvojaan aika monta kertaa, ja Uroboros kuulostaa samanaikaisesti sekä tutulta että vieraalta. Kuulija voi olla varma siitä, ettei ole kuullut albumia aiemmin, mutta silti se kuulostaa vanhalta tutulta. Glass Skinin pianointro kuulostaa kovalta, vaikka tuokin mieleen monet MTV:llä pyörineet singlebiisit mieleen. Eivät nämä jipot ole ehkä ennen kuulemattomia, mutta niistä on ainakin saatu tehtyä toimiva kokonaisuus. Vokalisti Kyon verbaalinen anti vaihtelee korinasta raakkumiseen ja herkästä laulusta pattonmaiseen sekoiluun, vaikka tämä laulaa nyt omalla äänellään tavallista enemmän, tosin Kyon lauluhan ei varmasti vetoa ihan kaikkiin.

Uroboros ei ole ehkä maailman paras albumi, mutta se on ainakin mielenkiintoinen, kutkuttava ja kuulijaa aktivoiva. Tänään julkaistaan Dir En Greyn uusin single – Lotus. Uutta albumia edeltävää singleä janonneet fanit ovat tähän mennessä saaneet saada esimakua uudesta singlebiisistä lyhyillä snippeteillä. Siis snippettejä yhdestä kappaleesta? Mitäs järkeä tuossa nyt on?

Kenelle: Ei pelkästään j-rock –friikeille, vaan muillekin progressiivista alternative metallia arvostaville.
Miksi: Kuunneltavaa olisi ainakin hetkeksi aikaa.
Kohokohdat: Vinushka, Dozing Green

Dir en grey – Kodou & Saku

Nakki napsahti. Eräs j-rockiin hurahtanut kaverini nakitti minut katsomaan pari Dir en greyn promovideota: Kodoun ja Sakun. Tätä nykyä Dir en grey on tunnetuimpia alternative metallia (parempaa määritelmää en keksinyt, ja j-rock –määritelmän koen itse musiikkia kuvatessa turhaksi, vaikka en tiedä onko alternative metal sen parempi määritelmä) soittava japanilaisbändi kotimaassaan että sen ulkopuolella. Itse en ole yhtyeeseen kunnolla tutustunut (Marrow of a Bone ei tainnut olla paras paikka aloittaa?), vaikka omassa tuttavapiirissäni onkin DEG-faneja, esimerkiksi avovaimoni, joka varmisti että tämä tehtävä tulee suoritetuksi.

Molemmat biisit ovat vuoden 2004 Withering to Death –albumilta. Levyä voidaan pitää bändin läpimurtona, sillä sen kautta bändi sai ensimmäiset viralliset levyjulkaisunsa kotimaansa ulkopuolella ja jopa listasijoituksensa… Suomessa. Mutta kun biisejä kuuntelee ja niiden videoita katsoo, niin vaikuttaa siltä kuin ne olisi täysin eri levyiltä repäistyt. Vastakohdat täydentävät tosiaan, kuten joskus on sanottu. Kodou sisältää jopa hittipotentiaalia. Näennäisen raskaan riffittelyn tukena biisissä on kiva kiipparimelodia, jonka ansiosta biisi on oikein helposti lähestyttävä. Saku taas lähentelee jo äärimmäisempiä metallin ilmenemismuotoja, tai paremminkin pohjoisamerikkalaista metalcorea. Jo biisinkirjoituksen osalta molemmat biisit toimivat, mutta bändin vokalistin Kyon tulkinnat tuovat biiseihin omaa lisäväriään. Mies vaihtelee tyyliään mörinästä puhtaaseen, korkeampaan lauluun.

Molemmat videot ovat tunnelmiltaan ahdistuneita, kuoleman täyttämiä ja väkivaltaisia. Väkivalta vaan ilmenee niissä eri tavoin. Kodoussa raaka ja tolkuton veriteko on tosin veretön, mutta se shokeeraa hirttämisellä. Sakussa taas hemmo elelee ahdistavassa betonimurjussa kuolleen perheensä kanssa ja on kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka itse perheensä päästi päiviltä. Välillä perhe syö tyytyväisenä päivällistä, mutta liika dirujen kuuntelu saa pojan löytämään synkän puolensa. Molemmissa videoissa shokeerataan kuolemalla, mutta Sakussa taas mässäillään bändin raflaavalla ulkonäölläkin, edustihan bändi tuolloin vielä visual keitä. Kodoussa bändi on toki pukeutunut hyvin, mutta raflaavimmasta tyylistä ehdittiin jo luopua. Ei näitä sensuroimattomana tulla näkemään musiikkikanavien iltapäiväsoitossa.