Disarm – One Way?

Disarm-nimi saattaa hämätä, koska nyt en kirjoita ruotsalaisesta, jopa klassikkobändin statuksen keränneestä, hardcorea soittaneesta Disarmista. Disarm-nimisiä bändejä on ollut aikojen saatossa yksi jos toinenkin, mutta niistä yksi oli Italiassa, toscanalaisessa Castelvecchio Pascolin kylässä. Disarm perustettiin vuonna 1996, julkaisi parina seuraavina vuosina kaksi demoa ja sitten vuonna 1999 One Way?-levytyksensä. Tavallaan tätä cd-r-muodossa julkaistua levyskää voisi sanoa jo “täyspitkäksi”, onhan sillä kestoakin melkein puolen tunnin verran ja biisejä suunnilleen yhtä monta (24) kuin minuuttejakin.

Disarmia voisi pitää crust-bändinä mutta pelkästään siihen genreen ei sen rujo hölkkä rajoitu. Raaka ja rehti meininki ovat lähellä metallia, aika black metalliset ja grindcoremaiset maisemat tähän on saatu. Disarm myös myöntää suoraan thrash metal-bändien vaikutuksen, onhan tällä levyllä sentään yksi Sodom-coverikin eli Burst Command ‘til War. Biisi sattuu sopivasti olemaan Sodomin ensimmäiseltä viralliselta julkaisulta eli In the Sign of Evililtä (1984), joka esitteli Sodomia raaimmillaan.  Eivät heviviittaukset tähänkään jää, koska seuraavaksi voidaan jo irvailla Diskelmällekin. Diskelmä julistaa olevansa d-beatin Manowar, mutta Disarm julisti jo 90-luvun lopussa olevansa punkin Manowar!

Sävellykset ovat hyvin yksinkertaisia ja perinteisiä latuja hiihtäviä. Ei siinä taidolla tai todella alkeellisessa äänenlaadussa mitään, mutta kun materiaalia on aivan liikaa. Ei tätä totta puhuen jaksa kahtakymmentäneljää biisiä varsinkin kun kaikki kuulostavat samanlaisilta. Vähän kuin kaikki olisi sulanut samaksi massaksi. Itse asiassa levystä muistaa vain soundit ja nerokkaasti sinne sun tänne tungetut samplet. Rummut kuulostavat muuten jotenkin hassuilta. Arvaisin että kyseessä ovat konerummut, sillä rummuilla taotaan niin järjettömän nopeasti ilman merkkejä väsymisestä. Mistään en päässyt tarkistamaankaan mitä hemmoja tällä levyllä oikein möykkää.

Levy on pakattu kauttaaltaan punamustiin kuoriin ja erottuu siten hyllyni kaikista crust-levyistä joissa on mustavalkoiset kannet. Etukantta ympäröivät “No copyrights, no rights, no duties”-sloganit joiden viljelyssä on otettu oppia Crassilta. Anarkistista tekstiä on laitettu lehtiseen niin paljon että Oi Polloikin muuttuu kateudesta vihreäksi. Oi Polloi voi tosin naureskella punaiseen partaansa sitä että puolet tekstistä on italiaksi, loput sitten ovat käännöksiä englanniksi. Sitä paitsi Oi Polloi on laittanut levyjensä mukaan paljon muutakin lisätietoa mutta tässä lehtisessä ei ole muuta kuin vain sanoitukset, jotka tosin näyttävät hieman tavanomaista kimuranteimmilta.

En yksinkertaisesti tiedä kumpi versio minulla levystä on: originaali vai vuoden 2003 uusintajulkaisu? Yhden ylimääräisen osoitteen perusteella epäilen tämän olevan uusintapainos. Bändin viimeisin levytys ajoittuu ihan vuodelle 2007, lieneekö tämä konkkarokka edelleen yhdessä vaiko ei?

”You don’t have to fuck people over to survive.”

Kenelle: Kämäsiä rumpusoundeja ja sampleja kaipaaville.
Miksi: Burst Command ‘till War!
Kohokohdat: P.C. (Polically Confused), The Manowar of Punk, Burst Command ‘till War

Toinen Vaihtoehto #229 (6/2010)

Muistatteko ne keskiviikkopäivät, kun jouduitte tappelemaan mahdollisten sisarustenne kanssa siitä, kuka saa lukea ensimmäisenä Aku Ankan? Itseni kohdalla keskiviikot ovat vaihtuneet muutamaan päivämäärään (tällä hetkellä seitsemään) vuodessa, pikkusisko avovaimoksi ja Aku Ankka Toiseksi Vaihtoehdoksi. Parempi puoliskoni tosin saa lähes poikkeuksetta ensimmäisen lukuvuoron, sillä tämä taisi olla jo kolmas kerta tämän vuoden puolella kuin Toikkari ilmestyy juuri silloin kun olen reissannut pois Porista. Ylläni taitaa olla kirous.

Kirous osoitti jälleen mahtinsa Toikkarin numeron 229 kohdalla. Kohdalleni osunut, itsestäni riippuvista syistä johtunut viivästys tuntui erityisen turhauttavalta siksi, että 229:ssa on joitakin juttuja mitä piti tiputtaa edellisestä numerosta pois. Näitä ovat tietenkin AH:n kirjoittamat liveraportit Ilosaarirockista ja Puntalasta, jotka luinkin lehdestä ensimmäisenä. Livejuttuja on sivunumeroita katsomalla paljon, vaikka niitä ei paljoa varsinaisesti olekaan. Yksittäisistä, pienemmistä keikoista (Abortti 13, Sekaannus ja The Tarjas) juttua on vain yhdestä, ja arvatkaapa vain kuka diletantti senkin kirjoitti? Mukana on se ainoa jokseenkin käyttökelpoinen kuva, jonka tuona iltana ehdin räpsäistä (salamaa käyttäen) ennen kuin kamerasta loppui virta.

Rebellion 2010 –festareista kirjoitettu raportti on tosin jokseenkin kuivakka, johtuen tekstin ja nippelitiedon runsaudesta. Raportti näyttää hieman liikaa brittipunkin tietosanakirjalta, vaikka toki niitä mielenkiintoisia pointtejakin on vähän joka puolella esitettynä. Olisin tosin saanut raportista enemmän kicksejä, jos olisin tuntenut edes puolet käsiteltävistä bändeistä, Subhumans, G.B.H. ja Agnostic Front kun ovat sieltä tunnetuimmasta päästä. Luettavuuteen vaikuttaa tosin ulkoasukin, sillä kolmelle sivulle on tungettu todella paljon tekstiä todella pienellä fontilla. Kuviakin on otettu, mutta ne on laitettu mielikuvituksettomasti sivun alalaitaan. Taitto on pääosin hienoa ja hyvin tehtyä, mutta yhdessä asiassa on koettu pieni epäonnistuminen:  Taustalla olevat kuvat ovat hieman liian tummalla, ja ne haittaavat jo lukemistakin. Erityisesti Diskelmä-raportin lukemista tämä hieman haittasi. Mutta onhan taittaja hyödyntänyt rajallisen sivumäärän aika hyvin, joten lehti on melko tiivis. Viime numeron hienosta papukaijakannesta on siirrytty takaisin perusasioiden äärelle, ja nyt kansi onkin niin 82 kuin vuonna 2010 tehdyn punk-zinen kansi vaan voi olla.

Livejuttuihin voitaneen vielä laskea Diskelmän kiertueraportti… siis mitä? Taasko Diskelmäraportti? Eikös tämmöinen ollut jo pari numeroa takaperin? Olen kuitenkin nyt lähellä tavallista tuulipukukansalaista, joka on pettynyt suosikkipoliitikkoonsa tuoreen seksiskandaalin johdosta, mutta äänestää tätä silti. Purnaamisesta huolimatta luin raportin. Ihan hyvähän se oli, nämä Diskelmän raportit kun taaplaavat olemaan ihan mielenkiintoisia. Tällä kerrallahan d-beatin kummelit (Manowar on ilmeisesti hylätty, ja soittimesta pauhasi Kummelin cd) piipahtivat Kreikassa juuri, kun siellä mellakoitiin.

Haastateltavia bändejä on kaksi: Ruotsin legenda Disarm sekä Bad Jesus Experience. AH:n kiinnostus tuota Tuomiopäivän Lapset-yhtyeeseen yhteyden omaavaa bändiä kävi ilmeiseksi jo kesällä, joten kyllähän tämän haastattelun ilmaantuminen TV:n sivuille vain ajan kysymys. Tässä lehdessä oli muuten se JMT:n kirjoittama arvio Hero Dishonestin uudesta levystä. Seuraavan numeron deadlineksi on merkitty 24. marraskuuta, joten toivotaan että TV pääsee tavoitteeseensa ja julkaisee tämän vuoden puolella seitsemännenkin numeronsa.