Punk is Danger–Festival 17.8.-18.8.2012 @ Ikurin Virelä, Tampere

Laajempaa festariraporttia en jaksa nyt ährystää, kun tekemistä piisaa vähän liikaa muutenkin, mutta koen silti aiheellisesti meuhkata tästä tapahtumasta näin jälkeenpäin. Kyseessähän ovat Tampereen Ikurin Virelässä* järjestetyt kaksipäiväiset Punk is Danger –festit, joissa olin osallisena noiden päivien ajan. Pönötin pääasiassa vaatimattoman distroni kanssa salin laidalla, josta olikin ihan hyvä näkymä lavalle. Bändien välillä toki hengailin ulkona kun ei siellä sisällä ketään ollut. Kameraa en jaksanut ottaa mukaan, kun Puntalan kuvat ovat vihdoin ja viimein katsottu läpi, mutta kamerassa on silti peräti neljän keikan kuvat vielä kokonaan tsekkaamatta. Huh.

Mainittakoon, että sain pusun poskelle Lapinpolthajien laulajakitaristilta tehtyäni Manowar-tervehdyksestä. Backlashin Popeda-coverista** nautin. Ahneuden Motörhead-tulkinnasta en niinkään, mutta nyt kun näin Jaken ilman Rattusta (joka kyllä soitti myös hieman Rattusta) niin valmistaudun piakkoin näkemään Rattuksen ilman Jakea. SA-INT kärsi teknisistä ongelmista ja sitä myöten koko keikasta oli hankala saada mitään irti. Tohtori Koira meni taas vähän ohi. Mielialahäiriötä en ehtinyt näkemään. Joku juippi sai Mikon kalsareilta tuoksuvan Valse Triste-kasetin. Diskelmä oli perin ihana. Maailmanloppu murhasi. Sekaannus oli parempi kuin muistin. Riistettyjä ja Wardia en nähnyt, kun piti poistua Hervantaan kuuntelemaan death metallia yhden vanhan ystävän kanssa, joka oli juuri sattumoisin piipahtamassa Tampereella. Selfish, Kohut, Massacre, ja Bad Jesus Experience olivat ihan jees. Perikato oli aivan järjetön. Tämä “raportti” etenee epäloogisesti.

Distroillessa kävi vähän samalla tavalla kuin monena muunakin kertana, eli ostan itse enemmän tavaraa kuin mitä myyn. Perjantaina ostin pelkkää Valse Tristeä, sekä vinyylinä että kasettina, Deep Turtlen kanssa mutta pääasiassa ilman. Joku näätä vain keksi nyysiä distrostani Narkoosin c-kasetin. Ja mahdollisesti Uskonkin. Kuunteluhetkiä!

No, parin euron kasettien menetykset eivät sieppaa kun muuten viikonloppu tarjosi muuten mukavia elämyksiä. Mukavia ihmisiä, hyviä bändiä ja leppoisaa tunnelmaa.

*Käytännössä Virelä muistutti lattioineen ja puolapuineen lähinnä peruskoulun juhlasalia. Sellaisissa tiloissa ei ole punk-keikkoja järjestettykään ihan pieneen toviin. Näitä ja työväentalokeikkoja lisää!
**Ja mainittakoon nyt niille jotka eivät ole aiheesta tietoisia tai kiinnostuneita, niin Popeda on juuri Ikurista ja Raakaa voimaa- live (1981) on äänitetty samassa paikassa.

Diskelmä / Polttoitsemurha – Split

Virastoissa asioiminen on aina hauska tilanne, ja sitä varten kannattaa valmistautua esimerkiksi hyvää ja aiheeseen sopivaa musiikkia kuuntelemalla. Odotusnumeroa poimiessa voi hyräillä ainakin Diskelmän ja Polttoitsemurhan tuotantoa, sillä on hyvin epätodennäköisestä että seitsentuumaisia vinyyleitä soittavia laitteita olisi sillä hetkellä käytettävissä. Tällä Diskelmän ja Polttoitsemurhan splitillä on meininki ns. kohdillaan, eli Diskelmältä on kaksi biisiä, Polttoitsemurhalta kolme. Julkaisijoina puolestaan oli Kämäsiä Levyjä, Roku Recordsia ja Headnoise Recordsia.

Diskelmä kantta koristaa hieno “Työkkäri-kansi” – mitä nyt Työkkärin logo on seinällä väärinpäin – joka alunperin pölähti jonkin paidan tai keikkajulisteen koristeeksi, en nyt muista. Tämä sama juippihan on tehnyt muitakin Diskelmä-kansia, ja hienoja kansia on tehnytkin. Korkealla tasolla pysyy itse musiikkikin, varsinkin kun muistetaan sen olevan pohjimmiltaan d-beatia. Tyylillisesti Diskelmä vetää edelleen sitä samaa mitä aiemminkin, mitä nyt Kollaa Kestää –coverit ovat tippuneet kelkasta eivätkä pianot helise, mutta eipä Diskelmä sitä perinteisintä d-beatia enää soita. Melodiaa kyllä riittää edelleen, mutta viha ja tuohtumus ovat kuitenkin vallitsevassa asemassa. Tyylikästä, mutta Diskelmältä on tullut ikimuistoisempaakin musiikkia ulos, vaikka bändi onkin oivasti kehittynyt toimintavuosiensa aikana.

Polttoitsemurhasta ei ole kuulunutkaan hetkeen mitään. Yhtyeen tätä tuoreemmat studioäänitteet taitavat olla Perhostenkerääjä –kokoelmalla, sekin on jo useamman vuoden vanha. Eikä tätä rovaniemeläisbändiä näe niin hirveän usein keikoillakaan täällä etelässä. Polttoitsemurha vetelee edelleen sangen vihaista hardcorea kahdella laulajalla, mutta muistin yhtyeen soittaneen kaoottisempaa ja sekopäisempää mekkalaa kuin mitä se tällä splitillä soittaa. Tai sitten muistan väärin, mikä on sekin hyvin mahdollista. Nythän bändi näyttää jotain kehittymisenkin merkkejä, kun kappaleissa on jopa temponvaihdoksia ja ne tuntuvat aiempaa pitemmiltä. Ei huono puoli tämäkään, mutta vanhana (?) Diskelmä-fanina vannon Diskelmän nimeen.

Kohokohdat: Diskelmä – Friend or Crap, Polttoitsemurha – Mikään ei riitä

Toinen Vaihtoehto # 235 (5/2011) & # 236 (6/2011)

Tätä kirjoittaessa henk. koht. elämässäni on ollut kiirettä ja deadlinejen kanssa taistelemista vähän liikaakin yhden ihmisen kestokyvylle. En ole ehtinyt lukea edes Toista Vaihtoehtoa viime aikoina, ja tätäkin kirjoittaessa on numeron 235 kannesta-kanteen –lukeminen vielä pahasti kesken. Mutta tämä pikkuseikkahan ei estä minua puffaamasta näitä lehtiä, varsinkin kun Toisen Vaihtoehdon tukikiertue on parhaillaan käynnissä (ja tämän jutun ulos tullessa on reissu Vastavirralle edessä). Lehdethän saatiin todella tiiviillä aikataululla ulos, sillä numero 235 oli ehtinyt olla pihalla vasta noin kuukauden kun jo numero 236 tuli ulos, joten sen voin kuitata osaselitykseksi siihen, minkä takia en ole viime aikoina juuri Toiseen Vaihtoehtoon syventynyt.

Numero 235 on yleissävyltään raskas. Itse asiassa kyseessä taitaa olla naputteluosionsa puolesta synkimpiä numeroita, mitä Jantsan kuoleman jälkeen on ilmestynyt. Ensinnäkin suurin osa aukeamasta koostuu Näkän ja AH:n hyvinkin henkilökohtaisesta kirjeenvaihdosta. Toisekseen lehdessä on Mikko Kauton muistokirjoitusta Jaani Mantereen, Sami Mahkosen ja oikeallakin nimellä esiintyvän allekirjoittaneen osalta. Keikkaraporteissa on runsaasti turinointia; on sekä AH:n että meikän kirjoitukset Mustasta Pispalasta, AH:n näkemys brittiveteraanien vierailusta ja Puntalasta, sekä omaa juttuani Puntalan aloitusklubilta. Ja eräs Mr. Buttfucks Plays Descendents + Sokea Piste –keikkatarinointi AH:lta. Mukaan vielä kattava 1981 –haastattelu ja Pahaa Verta- ja Ydinperhe –orkestereiden jenkkitouritarina, niin numeron 235 sisältö on kokonaisuudessaan siinä. Kyllähän tässä lukemista riittää, ja en ole tosiaan päässyt vielä tätäkään juttua lukemaan ihan vielä kannesta kanteen. Keikkajuttuja olen kyllä lukenut silloin tällöin, aina yhden jutun kerrallaan. Arvioitahan oli päätoimitsijoiden kesäkiireiden takia tässä numerossa todella paljon.

Jos numerossa 235 oli vain yksi haastattelu, ei numerossa 236 ole sitten sitäkään. Kiertueraportteja onkin sitten senkin edestä, kun Death With a Dagger kävi Italiassa, Diskelmä Espanjassa ja Valse Triste & Ärsyke Venäjällä. Melko eksoottinen numero, varsinkin kun kannetkin ovat värilliset. Jep, mukana on siis taas yksi Diskelmä-rapsa, mutta kun otetaan huomioon, että Diskelmäraportit ovat olleet viime vuosien aikana jo lähes peruskauraa, on juuri tämä numero täysin oikea paikka sellaisen julkaisemiseen. Mukavahan se oli taas lukea. Joistakin Valse Tristen kuvista voi kommentoida sen verran, että haluan tosiaan tietää mitä joissakin kuvissa tapahtuu, vaikka olenkin melko varma etten oikeasti edes halua tietää. Naputtelua on todella paljon, joukossa myös yksi meikäläisen rustaama kolumnintapainen.

Tämmöiset sisällöt näissä lehdissä tällä kertaa. Tilatkaa, ostakaa tukikeikoilta (niiltä kahdelta mitä tämän julkitullessa enää on, eli Tampereelta ja Helsingistä) ja kirjoittakaa! Varmaan puhun hyvin ydinryhmänkin puolesta kun sanon, että uudet (ja mikseivät myös vanhatkin) kirjoittajat ovat yhä tervetulleita!

PS. Nimeni kirjoitettiin Musta Pispala –raporttiin väärin.

Toinen Vaihtoehto #229 (6/2010)

Muistatteko ne keskiviikkopäivät, kun jouduitte tappelemaan mahdollisten sisarustenne kanssa siitä, kuka saa lukea ensimmäisenä Aku Ankan? Itseni kohdalla keskiviikot ovat vaihtuneet muutamaan päivämäärään (tällä hetkellä seitsemään) vuodessa, pikkusisko avovaimoksi ja Aku Ankka Toiseksi Vaihtoehdoksi. Parempi puoliskoni tosin saa lähes poikkeuksetta ensimmäisen lukuvuoron, sillä tämä taisi olla jo kolmas kerta tämän vuoden puolella kuin Toikkari ilmestyy juuri silloin kun olen reissannut pois Porista. Ylläni taitaa olla kirous.

Kirous osoitti jälleen mahtinsa Toikkarin numeron 229 kohdalla. Kohdalleni osunut, itsestäni riippuvista syistä johtunut viivästys tuntui erityisen turhauttavalta siksi, että 229:ssa on joitakin juttuja mitä piti tiputtaa edellisestä numerosta pois. Näitä ovat tietenkin AH:n kirjoittamat liveraportit Ilosaarirockista ja Puntalasta, jotka luinkin lehdestä ensimmäisenä. Livejuttuja on sivunumeroita katsomalla paljon, vaikka niitä ei paljoa varsinaisesti olekaan. Yksittäisistä, pienemmistä keikoista (Abortti 13, Sekaannus ja The Tarjas) juttua on vain yhdestä, ja arvatkaapa vain kuka diletantti senkin kirjoitti? Mukana on se ainoa jokseenkin käyttökelpoinen kuva, jonka tuona iltana ehdin räpsäistä (salamaa käyttäen) ennen kuin kamerasta loppui virta.

Rebellion 2010 –festareista kirjoitettu raportti on tosin jokseenkin kuivakka, johtuen tekstin ja nippelitiedon runsaudesta. Raportti näyttää hieman liikaa brittipunkin tietosanakirjalta, vaikka toki niitä mielenkiintoisia pointtejakin on vähän joka puolella esitettynä. Olisin tosin saanut raportista enemmän kicksejä, jos olisin tuntenut edes puolet käsiteltävistä bändeistä, Subhumans, G.B.H. ja Agnostic Front kun ovat sieltä tunnetuimmasta päästä. Luettavuuteen vaikuttaa tosin ulkoasukin, sillä kolmelle sivulle on tungettu todella paljon tekstiä todella pienellä fontilla. Kuviakin on otettu, mutta ne on laitettu mielikuvituksettomasti sivun alalaitaan. Taitto on pääosin hienoa ja hyvin tehtyä, mutta yhdessä asiassa on koettu pieni epäonnistuminen:  Taustalla olevat kuvat ovat hieman liian tummalla, ja ne haittaavat jo lukemistakin. Erityisesti Diskelmä-raportin lukemista tämä hieman haittasi. Mutta onhan taittaja hyödyntänyt rajallisen sivumäärän aika hyvin, joten lehti on melko tiivis. Viime numeron hienosta papukaijakannesta on siirrytty takaisin perusasioiden äärelle, ja nyt kansi onkin niin 82 kuin vuonna 2010 tehdyn punk-zinen kansi vaan voi olla.

Livejuttuihin voitaneen vielä laskea Diskelmän kiertueraportti… siis mitä? Taasko Diskelmäraportti? Eikös tämmöinen ollut jo pari numeroa takaperin? Olen kuitenkin nyt lähellä tavallista tuulipukukansalaista, joka on pettynyt suosikkipoliitikkoonsa tuoreen seksiskandaalin johdosta, mutta äänestää tätä silti. Purnaamisesta huolimatta luin raportin. Ihan hyvähän se oli, nämä Diskelmän raportit kun taaplaavat olemaan ihan mielenkiintoisia. Tällä kerrallahan d-beatin kummelit (Manowar on ilmeisesti hylätty, ja soittimesta pauhasi Kummelin cd) piipahtivat Kreikassa juuri, kun siellä mellakoitiin.

Haastateltavia bändejä on kaksi: Ruotsin legenda Disarm sekä Bad Jesus Experience. AH:n kiinnostus tuota Tuomiopäivän Lapset-yhtyeeseen yhteyden omaavaa bändiä kävi ilmeiseksi jo kesällä, joten kyllähän tämän haastattelun ilmaantuminen TV:n sivuille vain ajan kysymys. Tässä lehdessä oli muuten se JMT:n kirjoittama arvio Hero Dishonestin uudesta levystä. Seuraavan numeron deadlineksi on merkitty 24. marraskuuta, joten toivotaan että TV pääsee tavoitteeseensa ja julkaisee tämän vuoden puolella seitsemännenkin numeronsa.

Diskelmä – S/T

Diskelmä perustettiin keväällä 2005. Tämä veikeästi nimetty bändi  ei turhia aikaillut vaan pani heti tuumasta toimeen ja alkoi soittaa nopeaa d-beatia. Nimi bändille keksittiin kännissä jolloin se kuulosti hauskalta (D-beat + iskelmä = Diskelmä!!!) mutta seuraavana aamuna se ei kuulostanutkaan niin hyvältä… harmi vain että nimeä ehdittiin mainostaa joka paikassa ja Ristisaatto-splitille kannetkin ehdittiin sutaista. D-beatin Manowar tuntui olevan valmista tavaraa jo vuonna 2006 sen julkaistessa ensimmäisen seiskatuumaisensa Kämästen Levyjen kautta. Bändi kävi Napalmi Studiolla nauhoittamassa 11 omaa biisiä ja yhden coverin (olikohan Dischargea? No oli!) joista se raakkasi puolet ensimmäiselle seiskatuumaiselleen, joka ei erillistä nimeä sitten ollenkaan saanut. Loput biiseistä tuli julkaistua sitten kasetilla, millä ei myöskään ole erillistä nimeä.

Myöhempiin levyihinsä nähden Diskelmällä oli jo oma soundinsa, sillä kahdesta kitarasta kumpuava kitarasoundi on hyvin pitkälti samanlainen ja vokalisti kurittaa ääntään samalla tavalla kuin myöhemminkin. Soundit ovat siis ehtaa Diskelmää, mutta biisit eivät niinkään. Ne kaahaavat, kohkaavat ja meuhkaavat enemmän kuin mitä Diskelmältä olen tottunut kuulemaan ja levylle eksyneet kuusi biisiä hyökkäävät yhtä ärhäkkäästi kuin lauma keesipäisiä mangusteja. Täysin geneeristä d-beatia ei Diskelmä ole koskaan esittänyt, vaan vaikutteita on haettu muualtakin, jolloin on saatu se oma soundi aikaan. Sillä omaleimaisuudella Diskelmä pärjää tälläkin levyllä, mutta eipä biiseissäkään ole sen suuremmin moittimista. Ihan mainio pelinavaus!

Kansista en saanut aluksi selvää. Luulin oikeasti, että siinä on jokin avaruusasema, joka on hajoamassa palasiksi. Moinen näkymähän ei olisi Diskelmälle sopiva, vaan piti tarkastella kantta hieman tarkemmin. Kas, siellä putoilee pommeja satamaan. That’s more like it! Kansi ei ole d-beatille (tai edes Diskelmälle) tyypillisen mustavalkoinen, sininen sävy osaa hämätä! Levystä on otettu 500 kappaleen painos, joka on (ainakin virallisesti) loppuunmyyty. Ilmeisesti hajakappaleita liikkeellä, joten silmät vaan auki…

Toinen Vaihtoehto # 224, 1/2010

Taas on harmaata Toikkarin kannessa. Parista edellisestä numerosta on otettu takapakkia ja kannet ovat jälleen mustavalkoiset. Kannessa on Sotatilan kaunein puoli (ei millään pahalla bändin miesjäseniä, varsinkaan Jukkelia kohtaan) eli Caro, jonka kitarassa on pari hämmentävän tuttua tarraa. Muutamassa edellisessä numerossa ei ole ollut AH:n kolumnia mutta numeroon 224 on mies taas laittanut juttua. Herra kirjoittelee kiertueraporteista, kielenhuollosta ja (punk-)musiikin lataamisesta netistä. AH penkoo samalla kaapistaan luurankoja ja läväyttää lukeneensa joskus Esa Anttalaa… pelottavaa, en ole itse pelkästään lukenut paria Anttalan kirjaa vaan jopa taittanutkin sellaisia… Mielenkiintoinen kolumni tosiaankin, sitä meinasi tulla jo hieman ikävä.

Lehdessä on totuttuun tapaan live- ja levyarvioita, livejä tuntuu itse asiassa olevan normaalia enemmän vaikka niiden pituudet eivät kovin pitkiä olekaan. Joukossa on minunkin kirjoittamani juttu Riistettyjen, Kylmän Sodan ja porilaisen No Second Thoughtin keikasta Baarikaapissa 20.11.2009. Riistettyjen setti oli melko samanlainen kuin Hämeenlinnan Suistossa paria kuukautta myöhemmin, joten linkitänpä sitten siihen kun en TV:lle kirjoittamastani jutusta ole tekemässä tänne referaattiakaan. Lehdessä on myös Diskelmän kiertueraportti… näitä tuntuu olleen aika monta viimeisen parin vuoden aikana? Ei sillä, onhan näitä ihan viihdyttävää lukea eli Diskelmä on lähtenyt jälleen seikkailemaan ulkomaille pakussa, samalla kun Manowar soi, virvokkeita kuluu ja kansa saa rautaisannoksen d-beatia. Juttu oli ihan nohevasti taitettukin!

Diskelmää enemmän minua kuitenkin kiinnosti juttu 2000-luvun parhaista levyistä. Ihan oletetusti levyjä ovat listanneet ja ajatuksia ylös kirjoittaneet TV:n tämänhetkinen, kahden hengen laajuinen toimituskunta eli .m. ja AH. Myös Jantsan levylista olisi ollut kiinnostava… Mutta nykyisen toimittajakaksikon listoilla oli sellaisia levyjä joita oletin siellä olevankin (esim. Tragedya ja From Ashes Risea) mutta myös pari yllättäjää (Masshysteri!). Olihan tuossa tuttuja nimiä paljon ja muutama tuli laitettua korvan taakse jos niihin vaikka jossain välissä tutustuisikin.

Bändihaastatteluita lehdessä on tasan yksi kappale ja sekin on minun tekemäni. Haastateltavana oli hämeenlinnalainen, uransa alkuvaiheessa oleva Horros ja kyseessä oli ensimmäinen tekemäni bändihaastattelu, mikä saattaa ehkä näkyäkin. Minähän ainoastaan esitin kysymykset, liitin Eliaksen vastaukset niihin eli en lopulta vaikuttanut juuri mitenkään siihen minkä näköinen jutusta varsinaisesti tulisi joten pientä yllätysmomenttiakin oli mukana. Jotenkin ylväältä ja hienolta sen jutun katseleminen silti tuntui kun avasi lehden ensimmäistä kertaa. Tämä Horros-juttu ei kyllä jää ainoaksi TV:lle tekemäkseni haistatteluksi.

Aiheeseen liittyvä:
Toinen Vaihtoehto # 223
Horros – S/T
Riistetyt, Delta Force 2, Left Cold @ Suisto, Hämeenlinna. 12.2.2010

Diskelmä – Burning Dreams

Ei vuotta ilman Diskelmä-julkaisua! D-beatin manowarit vierailivat studiossa tammikuussa ja ulostivat marraskuussa 2009 meille pienen, litteän mustan pökäleen kuultavaksi. Nimihän on siis Burning Dreams.

Jo heti kannessa Diskelmän maskotiksi muodostuva zombie-piikkitukka nousee haudasta, jonka kivessä lukee “d-beat”. Kun ottaa bändin kehittymisen huomioon voi tuon hautakiven tulkita jopa kannanotoksi d-beatin jämähtäneisyyttä kohtaan. Diskelmä osoittaa, että myös d-beat-bändit voivat kehittyä silti poistumatta omasta, turvalliseksi kokemasta genrestään. Tosin levyllähän on Kollaa Kestää-coveri… Sanoitusliitteestä pitää antaa erityismaininta, se on siis tehty Kelan työttömyyspäivärahahakemukseen. Kaikki levyä koskeva tärkeä informaatio on laitettu sinne, mutta kahvikupin muodostama rengas puuttuu, aijai! Itse olen muutaman tuollaisen kaavakkeen täyttänyt ja joka kerta varmistin että se rengas näkyy siellä. Miksikö? No koska olen ihana ihminen.

Diskelmä vuosimallia 2009 aloittaa uuden levynsä pianonsoitolla. Burning Dreams-seiskatuumainen alkaa siis pimputuksella, mutta ei hätää; se jatkaa edeltäjänsä Fun is Over-levyn linjoilla muuten, vaikka huomaisin melodisten kitaraleadejen lisääntyneen. Eli japcore-mausteisen d-beatin loputonta, paskaista ja sodan mustaksi korventamaa peltoa tässä kynnetään edelleen. Levyllä on myös Kollaa Kestää-bändin tutuksi tekemä Kännissä aamulla. Valinta on osunut nappiin, sillä en voisi Diskelmälle parempaa biisiä Kollaa Kestään suhteellisen laajasta katalogista kykene poimimaan. Mental Wheelchair on mojova päätös levylle ja taitaa olla samalla Diskelmän pisin biisi, pituutta sillä on jopa yli neljä minuuttia! Biisi myös lopettaa levyn pianonpimputuksella. Tässä seiskassa on siis sellaista kivaa jatkuvuuden ja kokonaisuuden tunnetta!

Diskelmällä on jalostunut ajan kanssa se oma, tunnistettava soundi joka erottaa sen muusta, geneerisestäkin d-beatista. Burning Dreamsin myötä voi huomata että bändi on rohkeasti jalostanut tyyliään vielä pitemmälle ja sehän on vain hyvä juttu! Odotan seuraavaa julkaisua ja tilaisuutta nähdä livenä!