Candlemass – Ancient Dreams

CANDLEMASS_ANCIENTEeppisestä doomista puhuttaessa tuskin voidaan Candlemassia täysin sivuuttaa, jonka klassisimmat studiolevyt osuivat 80-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Bändin tuotannosta oma suosikkini on aina ollut (ja epäilyttävästi aina tulee myös olemaan) Johan Langqvistin kanssa taltioitu “Epicus Doomicus Metallicus” (1986), mutta yleensä ihmiset tuntuvat nostavan aina vasta Messiah Marcolinin kanssa tehdyn “Nightfall” (1987) / “Ancient Dreams” (1988) / “Tales of Creation” (1989) –kolmikon kärkeen. Näistä kolmesta levystä omalla kohdallani on “Ancient Dreams” jäänyt vähimmälle kuuntelulle.

“Ancient Dreamsin” tekemisen ollessa ajankohtainen Candlemass oli vakuuttanut metalliyleisön hyvällä “Nightfallilla”, jolla Marcolin revitteli ensi kertaa. “Ancient Dreamsiin” mennessä bändin kuherruskuukausi iso-M:n kanssa oli kuitenkin ohi, ja uusi levykin piti tehdä. Jotain uuttakin olisi kai pitänyt tehdä? No, ei Candlemassa tehnytkään oikeastaan mitään, vaan jatkoi samalla linjalla kuin “Nightfallilla”. Eikä siinä ollut mitään väärää kun linja oli sekä bändin itsensä että yleisön hyväksi havaitsema. “Ancient Dreamsia” hallitsevat Black Sabbathille kumartelevat riffit, Marcolinin teatraaliset laulut ja kappaleiden yleinen, menneisiin aikoihin nojautuva tunnelma. Suurin osa Candlemassin tuotannosta on mennytkin tuolla samalla kaavalla, mutta “Ancient Dreamsilla” tuo kaava oli vielä melko tuore ja bändi saikin melko hyvää materiaalia aikaiseksi. Silti itselleni “Ancient Dreams” jää silti väliinputoajaksi, johtuen ehkä enempi levyistä joiden välissä “Ancient Dreams” julkaistiin kuin “Ancient Dreamsista” itsestään. Ehkäpä bändillä ei ollut tarpeeksi aikaa tehdä tarpeeksi jyräyttäviä biisejä tai Messiahilla oli huono päivä. Huonoa levyähän “Ancient Dreamsista” ei siltikään saa tekemälläkään, mutta kyllä Candlemass parempaankin pystyi.

Kohokohdat: Mirror Mirror, Darkness in Paradise, Ancient Dreams

Lurk – S/t

lurkLurk on sellainen bändi, joka on itselleni tullut tutuksi vasta sen jälkeen kun muutin Tampereelle. Tosin yhtyeen debyyttilevyn julkaisu osui samoihin aikoihin viime vuonna, joten ei ihmekään etten noteerannut bändiä aiemmin. Totalrust Musicin alunperin julkaisema, mutta myös Svartin lisensoima levystä tulee vakuuttunut olo jo heti kun näkee levyn kannet, joista tulevat kivasti H.R. Gigerin hengentyöt mieleen, mitä en voi pitää kuin vain hyvänä asiana.

Lurk toimii hidastelunsa kanssa jossain niillä välimailla, joissa sekä doom metallin, death metallin että sludgen varjot kohtaavat. Sludgeksi tähän on hyvinkin helppoa päästä sisälle, doom metalliksi Lurs on raskasta ja death metalliksi taas kevyttä, miltei jopa rokkaavaa. En tosin seuraa tämän alan bändejä erityisen aktiivisesti, mutta kehtaan sanoa Lurkilla olevan ihan oma otteensa musiikkinsa tekemiseen. Älpeen raidoilta sykähtelee lyijynraskasta ja painostavaa musiikkia, jossa on elementtejä vaikka mistä, mutta jossa mikään osa ei kuulosta päälleliimatulta.

Tämä LP on ihan lupaava, mutta ehkäpä Lurk jyskyttää turhankin tasaisesti. Levynä Lurk on toki mukava kuunneltava, mutta jotenkin se jättää vielä hieman yksipuolisen kuvan Lurkista. Varsinkin keikoilla bändi on antanut viitteitä siitä että se on mennyt musiikkinsa kanssa eteenpäin.

Kohokohdat: Soar, Fire the Blood Sky

Hooded Menace – Never Cross the Dead

hooded_neverJoensuun järkevin death metal-bändi ja samalla koko valtakunnan järkevin death/doom-yhtye Hooded Menace julkaisi toisen levynsä armon vuonna 2010. Never Cross the Deadin ilmestymisen noteerasin silloin kun se oli ajankohtaista. Tuolloin näin bändin keikallakin, ja sitä keikkaa muistelen lämmöllä.

Yksinkertaisesti kuvailtuna Never Cross the Dead etenee sangen kitaravetoisesti, ja nuo kitarat möyrivät sangen alavireisesti. Paikoin tahti kapuaa hieman reippaammaksi ja tuplabasarit taputtavat kuolleita vielä syvemmälle maan alle. Tyylilajeista kun puhutaan, niin Hooded Menacen lähtökohdat ovat death metallista, mutta tämä death-tulkinta on hyvin paljon velkaa myös doom metallille. Hooded Menace tuntuu vain parantaneen kaikkia niitä hyviä puolia mitkä sen edelliselläkin albumilla olivat kohdillaan. Hooded Menace ei ole tehnyt mitään radikaaleja muutoksia soundiinsa… itse asiassa mikään ei tunnu muuttuneen, mutta jotain on kuitenkin tapahtunut. Ehkäpä biiseistä on tullut luontevammin eteneviä, ja niissä tuntuu olevan enemmän groovea ja tenhoa. Kappaleet ovat kyllä järjestään pitkähköjä, ja vain pari niistä menee alle seitsemässä minuutissa. Ne tuntuvat pituuksiltaan silti luontevilta, eikä Never Cross the Dead päässyt edes kyllästyttämään allekirjoittanutta joka tuntee välillä omaavansa gerbiilin keskittymiskyvyn.

Käytännössä levy kuulostaa täysin samalta kuin edeltäjänsä Fulfill the Curse (2008), mutta kuitenkin jotenkin erilaiselta… kuten jo sanoin. Ehkä jotain on soitossa? Ehkä levy tuntuu enemmänkin jo bändilevyltä, vaikka kyseessä taisi tällöinkin olla enemmänkin Lasse Pyykön visioille perustuva viritys, tietynlainen projektibändi. Kummallinen bändisoiton fiilis tästä kyllä tulee silti. Näin sen pitäisi mennäkin.

Kohokohdat: Terror Castle, From Their Confined Slumber

The Wandering Midget – The Serpent Coven

wandmidgThe Wandering Midget on selvästi kiinnostavimpia doom metal-akteja mitä Suomesta on viime vuosina tullut. The Serpent Coven vuodelta 2008 on bändin ensimmäinen varsinainen studioalbumi, I am the Gaten jäädessä enempi kokoelmalevyn tasolle. Itselläni on ollut useiden vuosien mittainen tauko doom metallin seuraamisen kanssa, joten jäin The Wandering Midgetin kohdalla vähän jälkijunan mieheksi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Eli traditionaalinen doom metal on se juttu, mikä on The Wandering Midgetin sydäntä lähellä. Voisin kuvitella Reverend Bizarren olleen melko iso esikuva tälle lappeenrantalaisbändille, vaikka The Wandering Midget ei harrastakaan suoraa lainailua. Ehkä kyse on ollut sen pienen tosijutun oivaltamisesta, että tämänkaltaista musiikkia voidaan ylipäätään tehdä. Kaiketi. The Wandering Midgetillä on kuitenkin omat saappaansa, jotka sopivat bändin jalkoihin loistavasti.

Biisit ovat kaikki introa lukuun ottamatta aika pitkiä, vaihdellen 8-11 minuutin välillä. Täten albuminkin pituus on kasvanut melko massiiviseksi, mutta toisaalta se ei pääse missään välissä häiritsemään. Doom metallin kohdalla sitä on asennoitunutkin pitkiin albumikokonaisuuksiin, ja kyllähän The Serpent Covenilla on paljon nyansseja ja sävyjä, jotka pitävät mielenkiintoa yllä. Pidän myös albumin soundimaailmasta, joka on karu ja siloittelematon, mutta silti rikas. Parhaimpina hetkinä albumista tulikin sekä tunnelmansa että soundiensa osalta ihan suuren muinaisen Black Sabbathin Master of Reality mieleen, ja muilta osin jotkin Reverend Bizarren parhaat hetket. Eli tämä on siis todella hyvä levy.

Kohokohdat: The Thing From the Black Reef, Bring Forth the Accused

Om – Pilgrimage

om_pilgrimOm on Sleepistä pirstaloitunut kaksikko. Nykyään tuo kaksikko on Al Cisneros ja Emil Amos, aiemmin Al Cisneros ja Chris Hakius. Hakius oli mukana perustamassa Omia, mutta lähti Omista vuonna 2008, jolloin edellisenä vuonna julkaistu Pilgrimage jäi tämän viimeiseksi Om-levytykseksi. Pilgrimage oli tosin samalla Omin ensimmäinen levytys Southern Lordille, joten kai joidenkin aikakauden loput ovat samalla toisen alkuja?

Omin soundi pohjautuu Cisnerosin laululle ja säröbassolle, sekä perkussioille joista on joko Hakius tai Amos. Ja samassa tilanteessa on toiminut myös Steve Albini, joka on aika hyvin saanut puserettua Omista sen luovuuden mehuja pihalle. Musiikillisesti Om soittaa hyvinkin minimalistista ja pelkistettyä musiikkia, jossa hypnoottisia stoner-riffejä viljelevä basso hallitsee ja kumeat perkussiot tukevat. Pilgrimagen tunnelma on jopa harras, ja ainakin itse saan paljonkin irti Cisnerosin manaavasta laulusta. Mitä kielisoittimiin tulee, niin Cisneros ei mitään mahdottoman monimutkaisia bassoriffejä suosi, mutta niissä on kuitenkin koukkua sen verran että albumista saa hyvinkin paljon irti. Sitä se hypnoottisuus teettää, lapset!

Biisejä levyllä on neljä, joista kaksi ovat pitempiä ja kaksi hitaampia, tosin ne ovat sellaisia biisejä jotka sulautuvat todella saumattomasti toisiinsa, ja niiden väliset rajat hämärtyvät. Albumina Pilgrimage ei ole ainakaan pituudella pilattu. Olin itse asiassa yllättynyt huomatessani, ettei se kestänytkään kuin vain reilut puoli tuntia. Hyvä juttu, sillä jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla alkoi kiinnostus albumia kohtaan loppumaankin siinä 30 minuutin kohdalla, vaikken edes tiennyt levyn kolkuttelevan oman loppunsa portteja tuossa vaiheessa.

Kohokohdat: Unitive Knowledge of the Godhead, Bhima’s Theme

The Wandering Midget – I am the Gate

wandergin_gateThe Wandering Midget on jostain syystä ollut sellainen bändi, joka on itseltäni mennyt aika hyvin ohi. Tosin olen seurannut doom metal-skeneä muutenkin vähemmän aktiivisesti, ja juuri sinä aikana vain nimenä tuttu The Wandering Midget on noussut skenessään tunnustetuksi nimeksi. Eikä bändistä ole muutenkaan kauheasti jauhettu, ja ainakin kotimaassaan bändi on tuntunut jääneen vain doom-piirien omaksi salaisuudeksi.

Ensimmäinen varsinainen kosketukseni The Wandering Midgetin maailmaan oli I am the Gate –niminen EP vuodelta 2006. Edellisenä vuonna bändi oli julkaissut demon, joka on itseltäni kokonaan kuulematta. Tosin siinä on hyvin pitkälti samoja biisejä kuin tälläkin levytyksellä, joten vahinko tuskin oli suuri. The Wandering Midgetin tyylilajina on siis traditionaalinen doom metal, joka on edelleenkin sellainen genre jonka nimeen vannovia järkeviä bändejä ilmaantuu yhä suhteellisen vähän. The Wandering Midget soittaa doominsa perinteitä mukaillen, mutta kuitenkin omaa tatsiaan hyödyntäen, ilman että bändi olisi sokeasti lähtenyt kopioimaan sitä yhtä tiettyä bändiä. Biiseissä on potkua sen verran paljon, että levy etenee hyvin rullaavasti ja se on yllättävänkin nopeasti loppusuoralla. Samuelin laulu menee välillä yliyrittämiseksi, mutta ei se nouse missään vaiheessa häiritseväksikään jutuksi. Kun kaikki on jo kuultu, on mukavaa kuulla joidenkin bändien vetävän sen moneen kertaan kuullun musiikkinsa niin, että se kuulostaa tuoreelta… vaikka tätä kirjoittaessa tämäkin on jo melko vanha levytys.

Kohokohdat: Urk the Conqueror, Wolfslayer, The Wandering Midget

Boar – S/T

boarSe ei ole oikeastaan millään tavalla yllättävää, että minulta menee juttuja alvariinsa ohi. Oululaisen Boarin debyyttiäänite on sellainen tapaus, jota en noteerannut sen ilmestyessä pari vuotta sitten.

Tässä on kyseessä Boarin tekemästä musiikkitallenteesta, jolla on neljä biisiä. Biisejä ei ole paljoa, mutta ei se siltikään estä levyä venymästä puolituntiseksi. Ehkä tässä on paljon sulateltavaa, mutta toisaalta Boar soittaa musiikkia, jota voidaan kuvailla sekä stoneriksi, sludgeksi että doomiksi. Yhtyeen soundissa on tosin hyvin paljon mukana myös psykedeliaa ja avaruusmeininkejä, joten ei Boarille viitsisi oikein olla vihainen siitä että sen biisit sattuvat luonnostaan venyvät. Tämä levytys on tehty Boarin toimiessa vielä triona, nythän remmiin on astellut myös toinen kitaristi, eli voin kuvitella bändin soundin muuttuneen radikaalisti vielä sen jälkeen. Tämän jälkeenhän Boar on julkaissut splittikasetin Stolen Kidneysin kanssa, ja jo sillä yhtyeen soundi tuntuu eläneen tämän ensimmäisen cd:n ajoista entistä psykedeelisimpiin suuntiin.

Ainoa merkittävä miinus tulee siitä, että levy on julkaistu pahvikotelossa. Ei vaikuta totta puhuen järin vakuuttavalta, vaikka tämä nyt onkin näin pinnallinen kommentti. Kyllä tämä siis hyvä levytys on.

Kohokohdat: Isaiah, Garden Below

Mr. Peter Hayden – First Cycle Complete

Mr. Peter Haydenin tätä kirjoittaessa ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) seiskatuumainen on jo melko vanha tapaus. Yhtyeen julkaisema First Cycle Complete –seiska on julkaistu jo nimittäin vuonna 2005, ja on oikeastaan tätä nykyä aika harvinainen tapaus. Kannattaa siis napata talteen, kun sellainen sattuu osumaan tarjolle.

First Cycle Complete on – jos nimestä voidaan päätellä tässä tapauksessa yhtään mitään – eräänlaisen aikakauden päätös… vaikka periaatteessa se oli Mr. Peter Haydenin ensimmäisiä levytyksiä ylipäätään. Mr. Peter Hayden ei juurikaan suosi yksittäisiä ja helppoja ralleja, eikä se niitä suosinut uransa alkupäässäkään vaikka mystisen yhtyeen ulosanti onkin kokenut rajuja muutoksia tähän päivään mennessä. Vanhan ja uuden välillä kuitenkin löytyy yhtäläisyyksiä. First Cycle Completellakin on kyse eräänlaisesta matkailusta psykoottisissa aavikkomaisemissa… tai Mr. Peter Haydenin alkuperä huomioiden taikametsässä. Ihme, että tämänkaltainen musiikki ylipäätään taipuu tähän formaattiin, joka suosii lyhyitä biisejä kaksin kappalein. Sen sijaan tässä on yksi varsinainen kappale jaettuna kahdelle puolelle levyä. Tai ainakin niillä on sama nimi / niillä ei ole nimeä lainkaan.

En tiedä oliko seiskatuumainen ihan oikea formaatti tälle ainakin noin lähtökohtaisesti, mutta itseäni tuo biisien välillä oleva, lähinnä oman laiskuuden mukaan määrittyvä tauko ei ainakaan enää haittaa. En ole muuten täysin varma millä nopeudella tätä pitäisi soittaa. 45 kierrosta minuutissa lienee se oikea vastaus?

Kohokohdat: ?

Sunface – Meditating the Dirt

Tämä kasetti on lojunut pöydälläni jo kohta vuoden. Ihan vuoden 2012 ensimmäisessä levypaketissa taisi tulla tämä Sunfacen toinen julkaisu Meditating the Dirt, mutta kirjoitan siitä vasta nyt. Ei näemmä edes muutto ja siitä seurannut pöydältä hetkellisesti nouseminen edesauttanut Sunfacea tällä kertaa kuunteluun asti, mikä on sikäli ihmeellistä kun Slash and Burn Culture-julkaisua diggailin ihan tosissani ja maidon kanssa. Ehkä sillä että kasetti koteloineen on pakattu sutattuun Minigrip-pussiin epämääräisen valokuvan kanssa on jotain asian kanssa tekemistä. Ja kuvista päätellen tämä kasetti on kaltaistensa kanssa viettänyt tovin navetan lattialla.

Levyn melko karu ulkoasu kuvastaa kyllä melko hyvin mistä siinä on kyse; melko hankalasta ja paikoin huuruisesta hidastelusta. Slash and Burn Culture oli tähän verrattuna jopa melko helposti sisäistettävä pala. Ihan kuin Meditating the Dirt olisi jäänyt jauhamaan edeltäjänsä päätösbiisiä päätyen kuin “vahingossa” limboon. Eihän Meditating the Dirt lähde edes suoraan asiaan, vaan ottaa enemmän aikaa eikä välttämättä silloinkaan päästä ketään lähelleen. Itse asiassa tämä uudempi kasetti tuntuu olevan reilusti vaikeampi, psykedeelisempi ja enemmän myös “out of focus”. Jos ensimmäisellä kasetilla oli enemmänkin rokkimeininkiä, niin tällä sitä reilusti vähemmän vaikka bändin toki tunnistaa samaksi. Nyt ollaan kauempana avaruudessa.

Kokonaisuutena Meditating the Dirt puhuttelee kyllä hyvinkin väkevästi ja väkemmän kuin kymmenen pilvien päällä teetä juovaa kamelia, mutta yksittäisten biisiensä (joita kasetilla on neljä) se ei tunnu ihan edeltäjänsä veroiselta tapaukselta. Se taas johtuu hyvin pitkälti biiseistä, jotka eivät ole missään tapauksessa huonoja, mutta eivät kyllä ihan sitä samaakaan tasoa kuin Slash and Burn Culturessa. Tosin eipä tämä uskoa yhtyeeseen horjuttanut…

Kohokohdat: Driftwood Coffin, Milk

Death Rides a Horse–Pantokrator

Death Rides A Horse on tanskalainen metallibändi, johon allekirjoittanut törmäsi tässä syksyn aikana. Tulin tilanneeksi yhtyeen musiikkia distroon tanskalaiselta Deadbangers Productionsilta Forced Kill –kasettitilauksen yhteydessä, kun halusin toki ottaa samaan syssyyn jotain muutakin ja Death Rides a Horse – josta käytettäköön tästä lähtien lyhennettä DRaH – vaikutti tarpeeksi kiinnostavalta. Yksi kiinnostavuuspiste tipahti myös siitä, että Pantokrator-EP:n kasettiversion bonusraitoihin kuului myös Scorpions-cover Fly to the Rainbow.

Pantokrator (2010) on yhtyeen toinen julkaisu ja ensimmäinen EP demon jälkeen. Tuota demoa en ole koskaan kuullut, joten en voi lähteä vertailemaan Pantokratoria siihen. Mitä bändin tyyliin tulee, niin yhtye on eittämättä old schoolilla asialla, ja risteilee jossain heavyn ja doom metallin välillä. Stoneriksikaan DRaHia ei oikein haluaisi niputtaa, sillä bändissä on vähän liikaakin selväpäisyyttä, vaikka Black Sabbathin palvonta onkin melko ilmeistä. Näkisin yhtenä DRaH:n etuna laulajabasisti Idan äänen, joka on melko voimakas. Tämä laulaa ns. puhtaasti ja melko korkealta, ja säilyttää kaikki uskottavuuspisteet. Idan ääni on tietyllä tavalla melko karu, eikä hän kuulosta lainkaan siltä että olisi saanut metallikasvatuksensa Nightwishin kautta – stereotypia joka usein liitetään heviä laulaviin naisiin.

Kahdesta DRaH-EP:stä nimenomaan Pantokrator iski ensiksi ja lujemmin, kenties soundiensa puolesta vaikka itse kappalemateriaali ei hurraa-huutoja vielä tolkuttoman paljoa synnyttele. Tosin Beyond the Granite Threshold on esimerkiksi paras biisi jonka tältä bändiltä tiedän, mutta kokonaisuutena Pantokrator ei edusta DRaHia kaikkein vahvimmillaan. Kun tätä bändin seuraavaan kasettiin Tree of Woeen vertaa, niin onhan tässä selvää hakemista ja linjan määrittelyongelmia vielä havaittavissa.

Kohokohdat: Beyond the Granite Threshold, The Eye