Käpy selän alla

Arvostan vahvalla historiallisella pohjalla olevien elokuvien katselusta, mutta toinen suosikkigenreni taitaa olla draama, varsinkin sellainen missä kuvataan kasvukivuista kärsivää nuorisoa. Eräs tyylilajin varhaisimmista elokuvista Suomessa oli jo vuonna 1966 ensi-iltansa saanut kulttielokuva Käpy selän alla, jonka ohjasi Mikko Niskanen.

Kesäretkelle ovat lähteneet Lammas Zinen* päätoimittajan ja Herra 47:n yhdistelmältä näyttävä Kesämies-Timppa (Pekka Autiovuori**), angstaava Irwin Goodman eli Santtu (Eero Melasniemi) sekä kaksi iskelmätähteä Leena (Kirsti Wallasvaara) ja Riitta (Kristiina Halkola). Alussa edes katsojalle ei jää epäselväksi kuka riiastelee kenenkin kanssa, mutta asetelma hämärtyy loppua kohden. Eiväthän hahmot ole itsekään täysin varmoja siitä, mitä haluavat. Nämä nuoret ovat toisistaan lopulta yhtä etäällä kuin kuu maasta, ja itse jäin ihmettelemään miten nämä ihmiset ovat edes päätyneet samalle retkelle keskenään. Itseäni alkaisi ahdistamaan Timpan jonglööritemput alta aika yksikön. Ja muut murjottavat.

Tällä elokuvallahan hermostutettiin aikoinaan Suomen kansalaisia, joilla oli moraalinen selkäranka vielä tallella. Käpy selän alla käytännössä käsittelee samoja aiheita kuin Hannu Salama Juhannustansseissaan kahta vuotta aiemmin, eli paljasta pintaa, esiaviollista secksiä ja viinanjuontia näytetään hyvinkin paljon. Sitä paitsi onhan elokuvassakin juonen kannalta keskeisenä paikkana myös tanssilava, tuo turmeltuneisuuden ja rappion pesäke. Kaiken kukkuraksi siellä vielä esiintyi rock-yhtye The Creatures. Eiköhän viimeistään tässä vaiheessa tanssilavakulttuuri kuollut. Kysykää vaikka faijaltani.

Omalaatuisena ohjaajana tunnettu Niskanen pisti itsensä täysillä likoon, oli hän kameran edessä tai sen takana. Samalla hän piiskasi näyttelijänsäkin samanlaisiin suorituksiin. Tuottajana oli Suomen virallinen pornokeisari Jörn Donner, ja mies varmaan vähintään antoi kameramiehelle vinkkejä miten naiskentelukohtaukset pitäisi toteuttaa, ellei sitten kuvannut niitä itse. Varmasti olisi ainakin halunnut.

Elokuvan historiallinen arvohan on suurempi kuin varsinaisesti käytännön toteutuksen onnistuminen. Käpy selän alla nimittäin kuvasi vanhempiaan vapaamielisempien suurten ikäluokkien asennoitumista elämään ja varsinkin seksuaalisuuteen. Seksuaalinen vallankumous tosin antoi odottaa itseään vielä pari vuotta. Mainittakoon, että elokuvan ensi-illasta on kulunut tasan 45 vuotta. Jos olit paikan päällä, olet todennäköisesti jo eläkkeellä. Aika kuluu.

Paras kohtaus: Timpan ja Santun tapaamisen simuloiva kohtaus pellolla.
*Lampaitakin muuten näkyy.
**Oma sukupolveni todennäköisesti muistaa Autiovuoren Ankronikasta Roope-sedän ääninäyttelijänä. “MERIHIRVIÖ SÖI MINUN JÄÄTELÖNI!!!”

Threads

En ole nähnyt kovinkaan montaa ydinsodasta kertovaa elokuvaa. Brittivalmisteinen Threads vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta, osittain juurikin brittinäkökulmansa takia. Se valmistui Orwellin vuotena 1984, ydinsodan uhan ollessa yhä tapetilla ja kylmän sodan ollessa vielä täyttä todellisuutta. Threadsia voisi kuvailla dokudraamaksi, sillä se yhdistelee dokumentaariseen tyyliin (tylyt, siniset infotekstit mustalla pohjalla) draaman aineksiin, sillä se pureutuu tarkastelemaan yksilön näkökulmasta ydinsodan tuhoisaa vaikutusta Sheffieldissä.

Itse sota lähestyy sivussa koko ajan. Iranissa, jossa oli tosiaankin ollut poliittisia selkkauksia 80-luvun alussa, joutuu Neuvostoliiton miehittämäksi ja tätähän eivät Yhdysvallat ja britit katso hyvällä. Sodan uhka on ilmassa koko ajan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kalistellessa sapeleitaan. Väestöä kehotetaan varautumaan pahimpaan ja lopulta sota puhkeaa toukokuussa 1984. Aluksi elokuvan keskiössä oleva Sheffield lamaantuu tyystin Pohjanmeren yllä laukaistun ydinaseen aiheuttaman emp-aallon takia, sitten lähellä sijaitseva RAF:n Finningleyn lentotukikohta ottaa osumaa kunnes lopulta Sheffield saa itsekin iskun. Kertalaakista kuolee miljoonia ihmisiä, tulipalot tuhoavat suurimman osan rakennuksista vaikeuttaen ydinlaskeuman ohella harvojen eloonjääneiden pelastamista.

Elokuva ei jää pelkästään totaalisen tuhon ja paniikin kuvaamiseen. Se kuvaa lohdutonta kuvaa tulevaisuudesta sodan jälkeen, niinkin pitkälle kuin vielä 90-luvulle asti. Ydinsota aiheutti ydintalven, jonka takia keskipäivälläkin on korkeintaan hämärää. Valon puute ei ole ainoa Iso-Britanniaa koetteleva ongelma, sillä miljoonat uhrit ovat yhä hautaamatta. Osa kuopataan joukkohautoihin, mutta jäljelle jääneet ruumiit antavat hedelmällisen maaperän kulkutautien kehittymiselle. Poikkeustila nyt on tietenkin julistettu ja sotilaspoliisi saa paljon valtaa. Vuosi hyökkäyksen jälkeen ydintalvi väistyy, mutta työskentely pelloilla on edelleen riskialtista; korkeiden UV-säteilyarvojen vuoksi jonka takia kotoa ei kannata poistua ilman riittävällä suojakertoimella varustettua aurinkorasvaa. Kylmyys, nälänhätä, taudit ja muut harventavat väkilukua entisestään ja vievät maan kehityksen monta vuosisataa taaksepäin. Varsinaisen päähenkilön, Ruthin sodan jälkeen syntynyt tytär Jade joutuu tylysti raiskatuksi ja synnyttää pahasti epämuodostuneen vauvan. Leffa päättyy, kun sodasta on kulunut jo yli vuosikymmen.

Erityisen paljon kiitosta Threads saa väkevästä kuvauksestaan. Esimerkiksi ensimmäisen sienipilven muodostuessa taivaalle eräs nainen (joka muistuttaa Iso-Britannian silloista pääministeriä Margaret Thatcheria)  laskee alleen silkasta pelosta sekä varsinaisen iskun seurauksena ruumiitakin näkyy palavan ja maitopullot sulavat. Ydinsodan jälkeinen maailma näyttää vuosi vuodelta paskemmalta paikalta, lähes sellaiselta kuin mitä on Fallout-peleissä. Ydinsodan jälkeen lasten koulutustaso on pohjalukemissa, sillä nämä eivät osaa kunnolla edes puhua, ainoana opetusvälineenä käytetään sotaa edeltänyttä VHS-kasettia joka on suunnattu pikkulapsille. Ruokaa varastavia lapsia ammutaan. Jälleenrakentaminen on täyttä harhaa. Lääkkeitä ei ole joten leikkauksia joudutaan tekemään ilman puudutusta alkeellisissa oloissa ilman kunnollista hygieniaa. Toukokuun 26. päivä on tuomiopäivä.

On varmaan selvä,ä että pidin Threadsista sen väkevyyden takia. Vaikka ydinsodasta kertovat elokuvat eivät ole koskaan olleet kovin hilpeitä, on Threads mahdollisesti synkin mahdollinen. Kaikki välittömästi kuolleet tuntuvat olleen onnellisessa asemassa kun miettii mitä tulisi vielä olemaan edessä. Threadsia voisi sanoa jopa pysäyttäväksi elokuvaksi. Katsominen on suositeltavaa.

Kenelle: Amerikkalaisiin tuhoelokuviin kyllästyneille.
Miksi: Ydinsodan uhka on edelleen konkreettinen niin kauan, kun maailmassa on ydinaseita.
Paras kohtaus: Nuclear armageddon!

Sensuela

Teuvo Tulio on osa suomalaisen elokuvan historiaa. Tämän nimi on tosin painunut unohduksiin jo vuosikausia sitten, vaikka tämän tuotantoa on julkaistukin jokusia vuosia sitten dvd-formaatissa. Ei toisaalta ole nykyihmisiä syyttäminenkään, jos Tulio ei ole nimenä tuttu. Tämän huippuhetkeksi luetellaan jo vuonna 1938 valmistunut Laulu tulipunaisesta kukasta. Eräänlainen toinen huippuhetki oli Sensuela vuodelta 1972, tosin eri syistä.

Saksalainen lentäjä Hans (Mauritz Åkerman) putoaa jatkosodan aikana Lappiin ja päätyy paikallisen Lailan (Marianne Mardi) pelastamaksi. Nuoret ihastuvat toisiinsa, mutta kohtalo ajaa heidät erilleen. Yhtäkkiä elokuva hypähtää 60-luvun loppupuolelle saippuasarjoista tutulla logiikalla (hahmot eivät vanhene päivääkään), jolloin Laila ja Hans kohtaavat jälleen. Tällä kertaa Laila muuttaa Hansin kanssa Helsinkiin, mutta Lailalle selvenee hyvin nopeasti keikari-Hansin petollisuus. Tästä alkaa Lailan etsikkomatka, jonka vuoksi hän päätyy kunnollisen parisuhteen kautta bordelliin töihin. Eikä isä Aslak (Ossi Elstelä) arvosta, tai ei ainakaan arvostaisi jos tietäisi Lailan vetävän tätä höplästä minkä kerkeää.

Mistäköhän sitä aloittaisi elokuvien vikojen luettelemisen? Sensuela on jo niin hämmentävän paska elokuva, että se lähentelee jo neroutta. Elokuvasta kaavailtiin suurtuotantoa, jonka vuoksi se näyteltiin alunperin englanniksi. Englanninkielistä versiota ei ole tosin koskaan esitetty, vaan näkemänikin versio on jälkiäänitetty suomeksi. Teknisesti elokuva ei vastaa edes oman aikansa standardeja: se on kuvattu 40-lukulaisella kalustolla ja on todennäköisesti vielä jälkikäteen väritetty. Elokuvaa muuten kuvattiin jo vuosina 1967 – 1968, mutta se valmistui vasta 70-luvun alussa. Elokuva on kuin suomen vastine Plan 9 From Outer Spacelle*. Lugosimainen Elstelä kuoli kuvaamisen ja julkaisemisen välissä!

Budjetti taisi loppua kesken. Epäilin moneen kertaan, että kävikö kuvausryhmä edes Lapissa. Lentokoneen putoaminenkin on kuvattu liikkumatonta taustalakanaa vasten ja lentokoneen ohjaamokin on harvinaisen kömpelösti toteutettu. Ja lentelivätkö natsisotilaat muka koppalakit päässä? Ja miten hyvin nuo koppalakit pysyivät päässä, kun sellainen ei lennä Hansin päästä edes tämän tiputtua laskovarjolla alas? Miksi Lappi on kuvattu vain postikorteista? Ja minkä helvetin takia susikohtaus edes piti tehdä, jos niiden ulvomista aiotaan näyttää lakanaa vasten vain yhdellä täytetyllä (=liikkumattomalla) sudella, joka on kuvattu kahdesta eri kuvakulmasta? Realismia?

Sensuelahan on tunnettu lähinnä kulttiklassikkona. Se on myös historian ensimmäinen suomalainen elokuva, jolle Elokuvatarkastamo lätkäisi komean K-18 –leiman, vaikka siitä poistettiinkin yksi kohtaus. Elimiä vilkkuu, käsi katoaa haaraväliin ja elokuvassa nähdään kutevia pareja eri asennoissa. Elokuva pervoilee kuin mikäkin pornoleffa, vaikka naimiskohtauksissa (niin kuin koko elokuvan ajan muutenkin) jytisee Tŝaikovskin musiikki ja Tulion lähestymistapa on lähes taiteellinen. Mutta Jörn Donnerinkin rohkeina pidetyt elokuvat kalpenivat Sensuelan rinnalla. Ja kuvitella, että Hilja – maitotytön vilahtavasta rinnasta nousi kohu parikymmentä vuotta aiemmin! Halusiko Tulio saada elokuvalleen tuon leiman ja Suomen ensimmäisen pornoleffan maineen siitä huolimatta, miten paska lopputuloksesta tulisi ja mitä se tekisi Tulion maineelle?

Kenelle: Pervoille ja niille, jotka eivät uskoneet että suomessa voi tehdä mitään näin huonoa.
Miksi: Eikö syitä tullut lueteltua jo riittävästi?
Parhaat kohtaukset: Nopeutetut sekä ja poron (ja myöhemmin Hansin) kuohitseminen hampailla ja täytetyn poroparan karjuminen ihmisen äänellä.

*Olihan siinäkin suomalainen tekemässä: Maila Nurmi.

Laukaus tehtaalla

Laukaus tehtaalla on ehdottomasti nuorison suursuosikki Kahdeksan surmanluodin ohella! 70-luvun alusta peräisin oleva draama on juurikin sellainen elokuva, jossa kuvataan suomalaisen miehen ahdistusta, vieläpä mustavalkoisella värimaailmalla. Jörn Donnerin tuottama ja Erkko Kivikosken ohjaama elokuva valmistui vuonna 1973. Vaikka elokuvan tapahtumat ovatkin todentuntuiset, ne ovat fiktiivisiä.

Laukaus tehtaalla sijoittuu nimettömäksi jäävään pikkukaupunkiin, ja siellä toimivaan Finnmetalli-tehtaaseen 1970-luvun alussa. Suurempaan yhtiöön fuusioituminen ei pelastanut taloudellisten ja tuotannollisten vaikeuksien kanssa rämpinyttä Finnmetallia, joka joutuu sulkemaan yhden osastoistaan ja irtisanomaan kaikki sen 42 työntekijää. Elokuva alkaa, kun duunari ampuu pukumaurin hengettömäksi. Laukaus tehtaalla alkaa siis suoraan elokuvan kliimaksista, ja alkaa vasta sitten selventämään tapahtuneen syitä.

Elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen kaksi asiaa: ensinnäkin ajan henki ja toisekseen jäyhät henkilöhahmot. Elokuvahan sijoittuu 70-luvulle, jolloin Suomi oli yhteiskuntana erilainen kuin nykyään. Tuolloin Suomi oli käytännössä teollisuusyhteiskunta, ja suurin osa työpaikoista löytyi nimenomaan teollisuudesta. Suomi siirtyi kohti palveluyhteiskuntaa rakennemuutoksen myötä, ja Finnmetallin tehtaan työntekijät joutuvat katsomaan tuota kehitystä aitiopaikoilta. Konkreettisena esimerkkinä nostan Porin, jonka väkiluku oli kasvussa suurteollisuuslaitosten lisääntymisen vuoksi 70-luvulla. Viimeistään 90-luvun alun lama karsi työpaikkojen määrää rajusti, eikä kaupunki taida olla vieläkään täysin toipunut suurten teollisuusyritysten toimintojen vähentämisestä. Joukkoirtisanomisteema ei ole menettänyt särmäänsä, vaan se koskettaa edelleen suomalaisia, erityisesti pienillä paikkakunnilla. Myös AY-liikkeiden jalansijan pystyy havaitsemaan, varsinkin työläisten tietyissä tilanteissa käyttämistä “toveri” tai “lahtari” –sanoista.

Henkilöhahmot edustavat tyypillistä kuvausta suomalaisista tehdasduunareista. Nämä miehet ovat eleettömiä, hiljaisia ja suoraselkäisiä, jotka eivät pelkää taistella oman tulevaisuutensa puolesta. Kaiken lisäksi nämä eivät ole edes varsinaisia ammattinäyttelijöitä, vaan hyvinkääläisiä amatöörejä. Parhaiten mieleen jäivät metallimiehet Niemi ja Henriksson. Niemi (Artturi Haikonen) on tulisieluinen ja mursumaiset kulmakarvat omistava ay-aktivisti, joka ei sanojaan säästele esimerkiksi lahtareista vuoden 1918 (kuilu oli olemassa) hengessä. Henriksson (Urpo Poikolainen) taas on säyseä, leppoisa ja nöyrä vanhemman puoleinen mies, joka uskoo puhumiseen suoran toiminnan sijasta. Henrikssonia näyttelevä Poikolainen tekee elokuvan väkevimmän suorituksen, sillä tämän roolihahmo ei kestäkään enää vaan yllättäen onkin verityön suorittaja. Työnantajapuolta edustavaa Pylvänäistä (Aarne Hakulinen) kohtaan katsoja ei koe myötätuntoa, varsinkaan kun tämä pokkaa itselleen ylennyksenkin.

Tämä arviohan alkoi muistuttamaan enemmän lukiolaisen yhteiskuntaopin esseetä kuin leffa-arviota. Elokuvasta on tosin turha yrittää etsiä viihteellisyyttä, sillä tätä eivät voi oikein muut kuin aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneet katsoa. Onneksi satuin olemaan sellainen. Suurin osa elokuvasta onkin neuvottelua ja kokouksissa istumista. Elokuvalla on myös kertoja, joka selostaa tapahtumat, mutta tarina alkaa pian muistuttamaan Talousuutisia. Mutta vaikka elokuva onkin suomalaisen työmiehen ahdistuksen kuvaamista karuimmillaan (äijät juovat viinaakin!), ei se ole juurikaan menettänyt tehoaan vuosien saatossa. Onhan se yhä ajankohtainen, vaikka sen ensi-illasta onkin kulunut jo noin 40 vuotta.