The Blue Moth – Like Moths to a Flame

Brunelle-viikot, osa 4.

Brunelle soittaa myös tässä ambient/shoegaze-projekti The Blue Mothissa. Kyseinen orkesteri on duo, ja olen tavannut The Blue Mothin toisenkin osapuolen. En vaan valitettavasti muista enää hänen nimeään, anteeksi. Tosin mitä väliä nimestä, kunhan suo kaikuu… hitosti?

Like Moths to a Flame on kasetti, joka on jakaantunut kahdelle eri puolelle kuten kasettijulkaisut yleensä jakaantuvat. Molemmilla puolilla on biisi Like Moths to a Flame, toisella tietty osa yksi ja toisella osa kaksi. Ellei kasetti olisi tietyllä tavalla rajoittunut formaatti, eroa biisien välillä tuskin olisi. Koska biisit ovat lisäksi vielä lyhyitä, on kasetti kuunneltu nopeasti läpi ja puolta pitää vaihtaa myös äkkiä. Mikäli tuon ei annata häiritä, voi Like Moths to a Flame olla juurikin ideaalista musiikkia jota kuunnella juuri ennen nukkumaanmenoa. Tämä kuulostaa siltä kuin se olisi tehty keskellä suota kuunneltavaksi keskellä suota. The Blue Moth tosin soittaa sen verta eteeristä kamaa, ettei tätä voi kuunnella sellaisella suomalaisella perussuolla jolla voi utuilun lomassa poimia vaikka puolukoita. Kyllä tällä suolla pitäisi olla paljon vaarallisempi meno. Tässähän on melkein jo heimomeininkiä mukana. Ja vähän Twin Peaksia.

Tämä on Bastard Culturen julkaisu, mutta ensimmäisiä sellaisia joka EI ole tehty kierrätyskasetille. Eli tämä on ihan bränikkä.

Sink – The Process

Sink on niitä tapauksia, joista on yllättävän hankalaa keksiä sanottavaa, vaikka kohta pitäisi taas keksiäkin sitä sanottavaa. Kysehän ei ole Sinkin musiikillisesta mielenkiinnottomuudesta, vaan jostain täysin päinvastaisesta. Sink on nimittäin yleisesti ottaen tehnyt tyhjentävän vaikutuksen, vaikka tämän rykmentin studiolevyt eivät varsinaisesti olisi suuria, elämääni muuttaneita mestariteoksia. Sink toimii kokonaisuutena, ja yhtyeen ensialbumi The Process on saumaton osa sitä.

The Process on julkaistu keväällä 2008. The Process on prosessi. The Process on kuin messu. Sink on kuin ylipappi. Sink jättää myös sanattomaksi. Albumihan alkaa sangen metallisen raskaasti, mutta vähentelee metallia mitä pitemmälle etenee. The Processin yleissävy pysyy tosin siltikin lyijynraskaana, musertavana, totaalisena. Tällaisissa tapauksissa jopa albumia ajoittain vallitseva hiljaisuuskin on vakuuttavaa ja parhaimmillaan mykistävää.

Mielestäni Sink on kuitenkin totaalisen murjomisensa kanssa päässyt lähemmäksi omaa itseään vasta tätä seuranneilla vinyylijulkaisuilla (tai oikeastaan The Holy Testament Part 1:llä, Truth & Severance –EP ei nimittäin ollut mieleeni). The Process on kuitenkin erittäin vahva ja väkevä levytys, josta on mahdotonta nostaa mitään tiettyjä hetkiä ylitse muiden. The Process pitää kuunnella kerralla kokonaan ja antautua sille täysin. Anoa siltä armoa.

Kohokohdat: Kuunnelkaa ite.

Kodiak – S/T

Karhuveljeni Kodiak julkaisi albumin vuonna 2009. Nimettömän. Sen lisäksi Saksan Gelsenkirchenissä (eli Tom Angelripperin kotikylässä!) majaansa virallisesti pitänyt Kodiak julkaisi toisenkin albumin, joitakin splittejä, EP:n ja esiintyipä vielä parilla kokoelmalevyllä.

Minulle voi olla helppoa myydä levyä, koska Kodiak lähti kotiini vain sen myyneen tahon suosituksesta, että kyseisellä levyllä pörisisi hyvä pörinä. Yhteinen matkani Kodiakin kanssa alkoi tuolloin, ja jatkuu edelleen.

Mainittakoon tässä välissä, että Kodiak on myös yhdysvaltalainen kaupunki, joka sijaitsee Alaskan rannikolla sijaitsevalla saarella. Ihan kuin Alaska ei itsessään olisi jo syrjässä, niin Kodiak se syrjässä vasta onkin. Nämä bändi-Kodiakin kappaleet voisivat aivan hyvin kuvastaa tuota jäälauttojen keskellä olevan saaren elämää; kylmää, raskasta ja pitkäveteistä. Sillä erotuksella, että Kodiak ei ole albumina kovinkaan pitkäveteinen vaikka sillä ei suuria käänteitä tapahdukaan.

Kodiak on albumi, jolla ei suuria käänteitä tapahdu. Kolmikko murjoo kylmäkiskoisesti raskasta ja hidasta musiikkiaan, jota voidaan kutsua sekä drone doomiksi että atmosfääriseksi sludgeksi. Kodiak ei ole tiukasti lokeroituna kumpaakaan noista genreistä, mutta samalla se on kuitenkin niistä kumpaakin. Kodiak pyörii sen verta tasaisesti, ettei siitä voida millään nostella mitään tiettyjä, yksittäisiä hetkiä muiden yläpuolelle. Albumi on hyvin tasainen, ja se pitääkin kuunnella kertaheitolla alusta loppuun. Kun sen kanssa viettää yksinään iltaa, huomaa sen olevan varsin hypnoottinen matkakaveri, mutta myös rauhoittavana taustamusiikkina toimiva. Kuuntelukokemuksena Kodiak on myös sen verta tyhjentävä, ettei sen jälkeen voi illalla enää laittaa mitään muuta soimaan.

Kodiak on julkaistu vain ja ainoastaan vinyylillä. Vinyylin puolet ovat A ja B, eli Beginning ja End. Kummallakin puolella on vain yhdet biisit, joten tuosta voidaan päätellä jo biisien nimetkin. Veikkaan että Kodiak olisi aivan hyvin voinut pusertaa koko albuminsa jopa yhdelle kappaleelle, ellei vinyyli rajoittaisi touhua kummasti.

Kohokohdat: Tämän levyn kohdalla sellaisia ei voida nostaa esille.

Like Rats From A Sinking Ship & Inherit the Death. 5.5.2011 @ Suisto, Hämeenlinna

Olen viime aikoina viettänyt töiden vuoksi pitkähköjä aikoja Hämeenlinnassa. Lähes jokaviikonloppuisen HML-Pori-välin reissaaminen on rasittavaa, mutta Hämeenlinnassa järjestettävien arkikeikkojen seuraamisesta on tullut vaihteeksi helpompaa, vaikkakin tämän kaupungin kovimmat keikat soitetaan niinä viikonloppuina, kun en itse voi Hämiksessä hengailla, esimerkiksi 6.5. Laman Porin keikan kanssa päällekkäin olisi ollut Sokea Piste, Vivisektio ja Horros. Harmillista, että juuri kun olisi teoreettinen mahdollisuus katsoa näitä keikkoja vähemmällä vaivalla se ei olekaan mahdollista. Osittain sen vuoksi suuntasin Suistolle Shit happens on thursdays-illan vuoksi siitä huolimatta, että takana oli poikkeuksellisen pitkä työpäivä ja että seuraavana päivänä olisi edessä toinen samanlainen.

Liikkeellä oltiin seikkailumielillä. Kumpikaan illan esiintyjistä ei soittanut minkäänlaisia kelloja, ei lämppärin virkaa toimittava Inherit the Death sen paremmin kuin illan pääesiintyjä Like Rats From A Sinking Ship. Jälkimmäinen oli peräti Norjasta asti, ja ainakin paikallismedioissa oli “HARDCOREA NORJASTA”-otsikoita melko runsaasti. Huomaa, ettei Hämeenlinnassa kovin usein vieraile ulkomaalaisia bändejä. Mutta minkä takia brasilialaisen Lobotomian tai espanjalaisen Infämen Suistossa esiintyessä ketään muita kuin Suistossa muutenkin käyviä punkkareita kiinnostanut?

Eipä sillä, että olisi kiinnostanut sen enempää nytkään. Saapuessani yhdeksän jälkeen paikalla oli paljon populaa populaarin musavisan mutta myös lämppäribändi Inherit the Deathin takia. Kyseessä on melko uusi hämeenlinnalaisbändi, joka soitti jonkinlaista shoegaze-slowcore-dronerock-hybridiä. Melko sekava määritelmä, mutta bändin musiikki oli itsessään melko selkeää, mutta samanaikaisesti monimuotoista. Rumpukomppeja taisi olla käytössä pari kappaletta, ja kitaroiden sekä urkujen aiheuttama melu ei tuottanut varsinaisia riffejä Inherit the Deathin käytettäväksi. Vokalisointi nyt oli sellaista tunnelmallista ja ambienttia mölinää, mutta ne taisivat ollakin enemmänkin tehoste kuin varsinainen elementti. Bändi soitti käytännössä vain yhden biisin, joka sekin oli enemmänkin äänikollaasi kuin mikään perinteinen musiikkikappale. Tuo biisi oli sumuinen ja utuinen, vaikeasti hahmotettava mutta sellainen jonka aikana katoaa ajan- ja paikantaju. Koko keikka oli käytännössä yhtä suurta loppukliimaksia, jota ei tosin välttämättä jaksaisi kotona kuunnella.

Tässä vaiheessa osa porukasta kaikkosikin uuden paikallisen pumpun nähtyään, mutta Inherit the Deathin jäsenistöä ainakin näkyi palloilevan pitkin iltaa Suiston ympäristössä. Estradi kuului sitten norjalaiselle Like Rats From A Sinking Shipille, joka soitti eräänlaista hardcorea. Itselleni tosin jäi hieman hämäräksi, mitä se hardcore tässä tapauksessa sitten tarkoitti? Uusi Bannlyst? Uusi Kolokol? Tai mikä parasta – uusi So Much Hate?

Kävikin ilmi, ettei bändi soittanutkaan minkäänlaista vanhan koulukunnan hardcorea. Itse asiassa skenepuristit eivät välttämättä halua niputtaa bändiä koko punk-genreen, Uppoavan laivan rotat kun soittivat jonkinlaista modernia sekopallocorea. Siinä oli jonkin verran perinteistä ja aggressiivista hardcoreakin, mutta myös teknoa ja metallivaikutteita. Bändin kokoonpanokin oli tavallisuudesta poikkeava; kitaristin ja rumpalin ohella bändillä ei ollut varsinaista basistia, vaan trion kolmas hemmo soitti syntikkaräkkiä. Tuo vuonojen Ray Manzarek handlasi pimputteluidensa ohessa myös virtuaalibasson, mutta setin loppuvaiheilla mies yllätti kaikki soittamalla ihan oikeaa nelikielistä!

Bändin ilmaisu oli periaatteessa siistiä ja kolmikko soitti hyviä juttuja, mutta osa jutuista ei taas tippunut meikäläiselle yhtään. Esimerkiksi ne teknojutut vaikuttivat vähän turhalta erikoisuudentavoittelulta, mutta olipa tässäkin sitten tavallista mielenkiintoisempi bändi. En osaa sanoa, diggasinko bändistä vai en. Keikkabändinä Like Rats From A Sinking Ship on kuitenkin katsastamisen arvoinen, jos sattuu toistamiseen Suomen kylille tulemaan.

Kuvia katsomaan tänne!