Elohopea #6 (2/1997)

Aku Ankan taskukirjaakin pienempi mutta huomattavasti sisällökkäämpi Elohopea ilmestyi viimeisen (?) kerran vuonna 1997 kuudennen numeron myötä. Avustajia ei käytetty lainkaan, vaan kaikesta vastasi Jarkko “Wöde” Wöntsö.

Elohopea on punk-henkinen, tai ainakin oli ensimmäisillä numeroillaan. Tässä lehden viimeiseksi jääneessä numerossa ei punkkia kuitenkaan käsitellä, vaan pääpaino on metallissa ja rockissa. Myös Wöden fiksaatio kirjallisuutta kohtaan käy yhä ilmeisemmäksi. Tämä käy ilmi sekä paluun tehneen Veikko Raikulipoika-sarjakuvasta, joka vilahti edellisen kerran kakkosnumerossa, että Simo “Aapeli” Puupposen Vinski-lastenkirjoista tehdystä jutusta. Wöde kirjoittaa Vinskeistä sen verran hyvin, että mieleni tekee mieli tarkastaa teoksen saatavuus kirjastosta, vaikka Wöde käytännössä spoilasikin koko juonen.

Lehdessä on kaksi haastattelua: Disgrace oli muuttunut jo rokkivetoiseksi, mutta The Duplo! –haastattelu hieman hämää. Olen yhden levyllisen The Duploa kuunnellut, ja se on jotain syntsilla soitettua indiepoppia, vielä löysää sellaista. Tosin kyseinen levy oli We Love Duplo! (1999), eikä mitään garage rockia, kuten tämä Elohopen haastattelu väittää. Uskon kyllä bändillä olleen garage-juuria, onhan minun pakko uskoa kun Nolla-zinessäkin mainittiin siitä. Hämmentäväähän tuo toki oli.

Levyarvioita on sivumäärästä suhteellisen paljon. Kovin montaa punk-levyä siellä vaan ei ole, vaan edellisessä numerossa ollut Helloweenin The Time of the Oath –albumin (1996) on saanut jatkoa. Nyt Wöde on kirjoitellut Gamma Rayn ja Iron Saviorin levyistä, sekä hieman Bruce Dickinsonin levystä. Faith No Moren ja Judas Priestin ohella on arvioituna myös Valse Tristeä ja Aavikkoa, joten hevizinen leimaa Elohopea ei saa.

Kovin pitkään minulla ei mennyt Elohopean lukemiseen, veikkaan että minulla kesti alle tunti sen kannesta kanteen lukemiseen. Kun lehteä selaa, niin huomaakin ettei tässä nyt kovin montaa juttua ollut. Taitto on hieman edellisiä osia elävämpää, mutta silti hieman tylsähköä, erityisesti arviosivuilla. Onneksi Wöden kirjoitustyyli on sen verran lennokasta ja taidokasta, että pitkätkin sivut tarjoavat sisältönsä lukijansa eteen vaivattomasti, vähän samaan malliin kuin pornoleffoissa…

Elohopea #4 (3/1995)

elo4 Frankenstein tervehtii lukijaa Elohopean neljännen numeron kannessa, joka ehti nippanappa ilmestyä vielä vuoden 1995 puolella. Nelosnumero jatkaa hyvin pitkälti kolmosen linjoilla, mutta sivumäärä on lisääntynyt, jonka vuoksi luettavaa on tietenkin enemmän.

Bändihaastatteluita on sitten vähän enemmän: Spider Babies, Deep Turtle ja Häiriköt. Kaksi ensimmäistä näistä ovatkin mahdollisesti tämän arvion lukijalle tuttuja nimiä, mutta Spider Babies on jäänyt tuntemattomammaksi. No, se olikin amerikkalainen bändi, joka ei ole nauttinut suurta suosiota ainakaan Suomessa. Suureksi yllätyksekseni kävi bändin nimeä googlatessa ilmi, että se on edelleen kasassa! Myspacekin löytyy, että siitä vain tutustumaan, te garage punkin ystävät! Janne S. on tehnyt Chaingun Operate- ja Shade Factory –haastattelut, ja ne tarjosivat meikämandoliinille tasan yhtä paljon kuin edellisen lehden Neuroactive- ja [Active] Media Disease –haastikset: eivät mitään.

Toki Elohopea nelosessa on muutakin sivuntäytettä kuin vain haastatteluja. Koomista kulttuuria en lukenut tälläkään kertaa, enkä oikeastaan kokenut Rakkautta & Anarkiaa –raporttiakaan itseäni tarpeeksi kiinnostavaksi. Anal Cunt –juttu on tehty silloin, kun bändiä ei tunnettu joukkiona poliittisesti epäkorrekteina vääräsuina, eikä Seth Putnam ollut edes joutunut koomaankaan, mistä toipuminen oli hänelle pitkä ja raskas prosessi. Elohopeassa on kuitenkin käyty läpi bändin koko siihenastinen tuotanto, arvaan siinäkin olleen työsarkaa kerrakseen jutun kirjoittaneelle kaksikolle (J. Ekman ja T. Tuominen). Sitten Wöde on kirjoittanut jonkinlaisen reportaasin koko kesästään. Siinä missä monet muut (kuten minä!) ovat kirjoitelleet aina yksittäisistä keikoista ja festareista, on Wöde kirjoittanut koko kesästään yhteen pötköön, tietty sopivasti väliotsikoita viljellen. Festareiden ja keikkojen lisäksi Wöde on katsastanut Kaj Stenwallin näyttelyn ja M.A. Nummisen keikan jossain lahtelaisessa tavaratalossa. Mutta Wöde saa nyt leiman tuhmuuspassiin, kun meni kuvaamaan Glenn Danzigia kielloista huolimatta. Ja nyt kun tämän menin sanomaan, niin poliisit varmaan murtautuvat Wöden kotiin, pieksevät tämän, ja vievät tämän jonnekin, mistä hän ei enää koskaan palaa… vaikka lehdessä oleva kuva onkin harvinaisen suttuinen ja epätarkka, jota zinen täysin yksivärinen värimaailma tuskin on parantanut. Eihän kuvan hahmoa edes tunnista Danzigiksi, hädin tuskin ihmiseksi!

Zine-Pexi ei diggaillut kannesta. Levyarvioiden lukeminen oli taas mielenkiintoista. Näihin aikoihin Aarne Tenkasen odotettiin julkaisevan vain yhden levyn muun toimintansa oheistuotteeksi, sen sijaan että tämä soittelisi keikkoja vielä vuonna 2010. Ja Cause for Effectissa on vielä kitarakin! Mutta mikä perkele tuota Lehtoa oikein vaivaa? Tässäkin on arvioitu vaikka mitä kuraa! J. Kouri ja The Two Ronnies taitavat olla sellaisia nimiä, ettei niitä kannattaisi mainita edes tässä zinearviossa. No, äijähän on viime vuosinakin kirjoitellut näitä arvioita, tosin olen tähän mennessä törmännyt niihin vain Make it Look Like an Accidentissa.

Vaikuttaa siltä, että nelonen on kolmosta parempi numero, jonka lukemiseen meni tovi jos toinenkin. Tässäkään numerossa ei tosin ollut sarjakuvia.

Elohopea #3 (2/1995)

elohopea3 Elohopean kolmosnumero ilmestyi aika nopeasti kakkosen jälkeen. Tähän oli syynä materiaalin runsaus, mikä jäi kakkosesta julkaisematta. Kakkonen kun oli sarjakuvaspesiaali, mutta lehteä varten silti ilmestyi juttuja, joita ei kakkoseen kuitenkaan voitu laittaa.

Lehden ensimmäinen varsinainen bändijuttu käsittelee Eläkeläisiä. Vuonna 1995 Eläkeläiset oli tosiaan eri bändi kuin tätä nykyä, tai ainakin suosionsa puolesta. Tähän aikaan noilla bingomestareilla oli lähinnä vain kulttikannatusta, mutta yhtye oli jo tuolloin oikea humppavitsi ja vieläpä sivuprojekti. Tässä vaiheessa Eläkeläiset oli ehtinyt jo hajotakin ja tuossakin haastattelussa annetaan viimeinen päivä, jolloin Eläkeläiset olisivat bändinä toiminnassa. Syyhän tähän on se, ettei hommaa kannata jatkaa ikuisuuksia. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Valse Tristeäkin on haastateltu. Yhtye oli uudistanut tuolloin kokoonpanoaan, ja uusina jäseninä riehuivat Raine Liimakka ja Janne Mäki-Turja. Entinen, suorempi ilmaisu oli saanut uutta virtaa näiden jäsenien mukanaan tuomista venkoiluista, ja tuolloin ilmestynyt Mielipuolen Onnenpyörä oli tuon kokoonpanon ensimmäinen tuotos. Tässä haastattelussa Wöde kysyy jo vakiokysymyksensä: Millaista olisi, jos pääskyset olisivat strutsin kokoisia? Kahta muutakin bändiä on haastateltu: industriaaliin liitettäviä Neuroactivea ja [Active] Media Diseasea. Jälkimmäiselle sentään esitetään tuo pääskysiin liittyvä kysymys, mutta nuo haastattelut eivät tarjonneet minulle juuri mitään. Eivät ole tuttuja nimiä entuudestaan, mutta toisaalta kiinnostaisi kuulla näitä bändejä joskus.

Levyarvioissa käydään läpi joitakin tunnetumpia levyjä (CMX – Rautakantele) ja sitten sellaisia, joita ei saa enää mistään. Eläkeläisten  Joulumanteliahan on saatavuudeltaan nykyään äärimmäisen harvinainen, ja yhtä karmea tilanne on myös Valse Tristen Mielipuolen Onnenpyörän kohdalla. Laskuvarjourheilija Tero Lehto on kirjoittanut oman levyarviopalstansa, ja käsiteltävät levyt ovat tietenkin bizarrea kirpputorikamaa. Arvioitavina ovat esimerkiksi levy, jolla paksu, mummoltani näyttävä leidi laulaa jazzia. En ostaisi, kuten jättäisin myös ostamatta tuon vinyylin, jossa joku huuhaatohtori luennoi Kinsey-raportista, mutta sen sijaan ostaisin kyllä sen vinyylin, jossa oli 50-luvun amerikkalaista seksivalistusta, tosin sitähän ei ole tässä arvioituna. Sitten on vielä arvioituna levy, jolle on laitettu urheiluselostusta Münchenin Olympialaisista vuodelta 1972. Lasse Virénhän siellä kirmaa, mutta tarjoaisiko tuo enää kenellekään mitään vuonna 2010? Mutta eikös joskus ole julkaistu vinyyliboksillista Kekkosen puheita? “Kansalaiset, medbörgare!” Kai tuollainen boksi on julkaistu, vai keksinkö koko jutun päästäni?

Wöde on kirjoittanut pari mielenkiintoista bändijuttua. Gang Greenin kaikki suuremmat levytykset käydään läpi (omistamani Living Loving Maid -maxisingle ei ole joukossa) ja Fleshdancen kohtaloa surkutellaan… Siis sen nastolalaisen Fleshdancen, joka on julkaissut materiaalia viime vuosien aikana? Joo, sen saman Fleshdancen, joka ehti hajota 90-luvulla ja oli jäissä reilut 10 vuotta. Livearviota on 22-Pistepirkon että Type O Negativen keikoilta, joista jälkimmäinen antaa jo oikeutuksen skeneilyyn. Sarjakuvia ei ole mukana lainkaan, mutta toisaalta niistä saatiin jo edellisen numeron myötä yliannostus. Olihan tämä huomattavasti parempi numero kuin kakkonen, johtuen lähinnä vain tuosta sisällöstä.

Elohopea # 2 (1/1995)

 

elohopea2 Jaahas, taas aloitetaan jonkinlaista artikkelisarjaa. Yritänpä nyt julkaisuttaa kaikki aiheeseen liittyvät tekstit lyhyemmällä aikavälillä kuin Rattukseen liittyvät tekstit, joiden julkaisuväli venähti reilusti yli puolen vuoden. Tarkoitukseni oli alunperin arvostella ja kommentoida 90-luvulla ilmestyneen punk-henkisen Elohopea-zinen kaikki numerot samassa artikkelissa, mutta tekstit pääsivät taas hieman venähtämään. Katsoinkin parhaaksi kirjoittaa jokaisesta oman arvostelunsa, mutta onneksi arvosteltavia lehtiä ei ole kuin vain viisi. Tai oikeastaan niitä on kuusi, mutta ykkösnumero myytiin loppuun jo vuosia sitten, joten joudun lähtemään liikkeelle kakkosnumerosta.

Elohopea oli pääasiassa lahtelaisen Jarkko Wöntsön (viitattakoon herraan tästä lähtien “Wödenä”, äijä kun käytti itsestäänkin samaa nimimerkkiä) toimittama. Vaikka mukana olikin avustajia, niin lehti on pääasiassa Wöden hengentuotos, aivan kuin Toinen Vaihtoehto oli Jantsan tai Huuto Jussi Jäniksen. Tämä vuoden 1995 keväällä ilmestynyt kakkosnumero on sarjakuvaspesiaali. Lähes kaikki lehden jutuista ovatkin sarjakuvia, tai sitten muuten vaan käsittelevät niitä. Pari sivuntäytemainosta/ostoilmoitustakin kyllä löytyy. Varsinaisia artikkeleita on kaksi, ja toinenkin niistä on etukannen sisäpuolelta löytyvä pääkirjoitus. Toinen juttu onkin mystisen nimimerkki JS:n tekemä Koominen kulttuuri –kirjoitus. Juttu tosin käsittelee jenkkiläistä sarjakuvaa, Dark Horsea ja DC Comicsia ja näitä… Enpä ole noista sarjakuvista koskaan perustanut, vaikka sarjakuvien lukemisen harrastukseni saattaisin mainitakin.

Kaikki lehden sarjakuvat ovat muualla julkaisemattomia, tai ainakin lehden tekohetkellä olivat. Ainoan poikkeuksen muodostaa Pekka A. Mannisen Homo Erectus. Sarjakuva on tosiaankin nimensä veroinen, ja on syytä muistuttaa että mies on sarjakuvien piirtämisen lisäksi väitellyt niistä tohtoriksi Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa. Mannisen piirtämä ja Hannele Kivilahden kirjoittama Veri on elämä -tarina taas on aivan toisenlainen, en ainakaan itse nauranut lainkaan tälle mustansynkeälle runomaiselle tarinalle. Veri on elämä toi kovasti Juha Vuorman synkimmät teokset mieleen jokaisella osa-alueella.

Reilusti yli puolet lehden sarjakuvista on kuitenkin päätoimittaja-Wöden tekemiä. Wödellä oli omat vakiohahmonsakin. Yleensä nimettömiksi jäävät potkuritukat ovat nimensä veroisia veijareita, mutta nimen alkuperä hieman ihmetyttää. Viitanneeko tuo sitten pitkään heviruoskaan, ainakin itse olen muistaakseni kuullut omasta tukastani tuollaisen kommentin. Ja haukutaanhan yhtä potkuritukkaa tarhapöllöksi, samalla kun tämä soittaa kitaraa huoneessa, jonka seinää koristaa Helloween-juliste. Toinen vakiohahmo on taas Veikko Raikulipoika, joka kaverinsa Pahajoen kanssa tekee kaikkea tyhmää. Oma suosikkini oli Wöden itsensä tekemä Kenkä-Eero ja vihreä sammakko. Se nauratti, en kyllä tiedä miksi, mutta potkuritukat ja Raikulipoika lähinnä vain hymyilyttivät. Wöden tyyli ei ehkä ole kovin persoonallinen, mutta yksinkertaisia tarinoita hyvin tukeva.

Vaikka Elohopea # 2 on jo 15 vuotta vanha, sitä saa edelleen tekijältään. Tältä listalta sitä saattaa löytyä, ei ole kovin kalliskaan.