X-Paroni

Spede Pasasen ensimmäinen pitkä ohjaustyö oli X-Paroni vuodelta 1965. Elokuvan teki loppujen lopuksi hyvin pieni joukko elokuvantekijöitä. Spede itse ohjasi, käsikirjoitti ja näytteli kaksoisroolin, ja muissa tehtävissä pyörivät Jaakko Pakkasvirta ja Risto Jarva, jotka myös jakavat ohjausvastuun Speden kanssa. Elokuvassa esiintyy myös Speden luottonäyttelijä Simo Salminen sekä Speden vaimo Pirjo Pasanen (tuolloin Vainimäki), mutta Loiria ei näy.

Paroni Vilhelm von Tandem (Spede) on paroni, jolla on rahaa ja palvelija James (Pakkasvirta). Tämä hieman yksinkertainen paroni ei ole erityisen ihastunut elämänsä laatuun, eikä morsianehdokaskaan ole tämän mieleen. Samaan aikaan toisaalla maalaispoika Kalle (Spede) keskittää kaiken tarmonsa töistä laistamiseen ja typerien keksintöjen tekemiseen. Tämän olot ovat vaatimattomat, mutta tämä on onnellinen luonnonlapsi. Mutta kuinka ollakaan, nämä kaksi identtistä hahmoa vaihtavat osia ja joutuvat totuttautumaan elämään toistensa housuissa. Ja siitäkös vasta kommelluksia seuraakin ja riemu repeää!

X-Paroni antaa Spedestä ristiriitaisen kuvan; tämä oli surkea ohjaaja ja näyttelijä sekä suurin osa tämän vitseistäkin menee ohi. Tämä toisti itseään pitkin pitkää uraansa jolla oli enemmän huteja kuin täysosumia. “Kansan muisti on hyvä, mutta lyhyt.” Toki Spedellä oli jo X-Paronin aikoina oivalluksensa, mutta liian usein elokuva sortuu tahattomaksi ja teknisesti kömpelösti toteutetuksi huitomiseksi. Tässäkin elokuvassa piisaa klaffivirheitä!

Elokuvan loppupuoliskon pitkitetty taistelukohtaus – Speden tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta – taas jää jotenkin tarkoituksettomaksi. No, pääsipähän kuvausryhmä ammuskelemaan ja leikkimään sotaa metsään kauniina kesäpäivänä. Elokuvan makaaberein kohtaus näin jälkikäteen katsottuna on se kohtaus, jossa Spede pelaa golfia. Kuten kaikki varmaan muistavatkin, niin Spedehän kuoli slaagiin golf-kentällä. Tehden siis sitä, mitä rakasti. Rahan, backgammonin ja viihdyttämisen ohella, tietty. X-Paroni ei ole Speden parhaimpia elokuvia, muttei toisaalta huonoimpiakaan. Sekavimpia se kuitenkin on, mutta onhan tämä Speden ensimmäinen ohjaus. Yhtä relevantti kuin ensimmäinen Turhapuro.

Paras kohtaus: Spede flippaa pukumaurien keskellä.

The Doors

Joillekin hän on Jumala. Toisille hän on itse Antikristus. On aika turvallista olettaa, että jokaisella Pandaluolan lukijalla on oma mielipiteensä Jim Morrisonista, tuosta myyttisestä hahmosta, jonka tarunhohtoisuutta tämän epäselvä kuolema on vain korostanut. Eipä siis ole ihmekään, että Morrison on kiehtonut elokuvantekijöitäkin. Oliver Stone ohjasi vuonna 1991 ensi-iltansa saaneen The Doors-elokuvan. Vaikka elokuvan nimi oli The Doors, keskittyy se nimenomaan Morrisoniin.

Elokuva maalaa tarinaa siis Jim Morrisonista (Val Kilmer). Epäonnistunut elokuva-alan opiskelija ryhtyy rustaamaan runoja, jotka vääntyvät The Doorsin sanoituksiksi. Bändi laitetaan pystyyn Ray Manzarekin (Kyle “Special Agent Dale Cooper” MacLachlan) kanssa, kokoonpano vakiintuu, bändi soittaa pikkupaikoissa ja päätyy lopulta yhdeksi mantereen suurimmista bändeistä. Rakkauden kesä vie The Doorsin arvoon arvaamattomaan, mutta eihän lopulta mikään olekaan helppoa. Morrisonille tämä tietää skandaaleja, syytteitä, päihdeongelmia ja ennenaikaisen kuoleman.

Itselleni The Doors on näyttäytynyt yhtenä rock-historian yliarvostetuimmista yhtyeistä. Ehkä loukkaan nyt jotakuta, mutta näen itse punaista joka kerta kun Light My Fire pärähtää ujeltavine urkuineen radioista soimaan. Elokuvassa toki soitetaan The Doorsin musiikkiakin, jonka vuoksi tuskin tulen iskemään The Doorsia vapaaehtoisesti soittimeeni vuosikausiin. Myöskin elokuvassa esitetty Morrison-henkilökultti tuntuu kyseenalaiselta, varsinkin kun monesti Morrisonin kuolema vain 27-vuotiaan on nostanut hänet vähintään puolijumalaksi. Toki tällä oli ansionsa lyyrikkona ja hänen äänensäkin oli hyvä, mutta pöhöttyneen Morrisonin sikailu ei ole millään tavalla palvonnan arvoista. Stone onkin kuvannut Morrisonin herkkänä runoilijana jolle rock-tähteys, asema seksisymbolina ja vaarallisilla aineilla lutraaminen eivät kerta kaikkiaan sovi. Tästä muuttuu väkivaltainen mulkku, joka on koko ajan sekaisin.

Stone kertoo korutonta kuvaa rokkibisneksestä. Keikoilla kukoisti dekadenssi, jota ei kovin usein näe nykyään keikoilla, joista on tullut koko perheen viihdettä. Rock oli vaarallista ja koko leffan ajan pöllyssä tai kännissä rypevä Morrison esiintyi vaarallisena hahmona. Elokuva on yhtä sekava ja huuruinen kuin sen kohdekin, ja kiinnostavasta aiheesta huolimatta on elokuvana hieman puiseva. Elokuvan päämääränä tuntuu olevan Morrisonin demonisointi ja Kilmerin eläytyminen rooliinsa on pelottavankin antaumuksellista. Tämän toiminnalle ei anneta juuri syitä, vain pelkästään kaikkia vituttavat seuraukset näytetään. Jotain selitystä tämän käytökselle yritetään hakea vanhan intiaanin kuoleman näkemisestä, mutta tuon inkkarin pöllähtäminen eri paikkoihin elokuvan keston aikana tuntuu kömpelöltä ja päälle liimatulta.

The Doorsin fanithan olivat heti ensimmäisenä tuomitsemassa elokuvan, samoin Morrisonin ystävät. Stone on tiettävästi ottanut taiteellisia vapauksia elokuvaa tehdessään, mutta nippelitietojen muuttamisella tämä on saanut elokuvastaan väkevämmän. Niinkin väkevän, että elokuvaa myös inhotaan intohimoisesti. Elokuva valmistui vuonna 1991, 20 vuotta Morrisonin kuoleman (1971) jälkeen. Itse elokuvasta on kulunut tänä vuonna 20 vuotta, ja Morrisonin kuolemasta tulee tänään täyteen siis 40 vuotta. Salaliittoteoriat tämän kuolemasta elävät vahvoina.

Kenelle: Rock-historiasta kiinnostuneille. Ja The Doorsin faneille.
Miksi: Näkeepähän ainakin yhden tulkinnan Morrisonista ihmisenä.
Paras kohtaus: Miamin keikka.

Threads

En ole nähnyt kovinkaan montaa ydinsodasta kertovaa elokuvaa. Brittivalmisteinen Threads vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta, osittain juurikin brittinäkökulmansa takia. Se valmistui Orwellin vuotena 1984, ydinsodan uhan ollessa yhä tapetilla ja kylmän sodan ollessa vielä täyttä todellisuutta. Threadsia voisi kuvailla dokudraamaksi, sillä se yhdistelee dokumentaariseen tyyliin (tylyt, siniset infotekstit mustalla pohjalla) draaman aineksiin, sillä se pureutuu tarkastelemaan yksilön näkökulmasta ydinsodan tuhoisaa vaikutusta Sheffieldissä.

Itse sota lähestyy sivussa koko ajan. Iranissa, jossa oli tosiaankin ollut poliittisia selkkauksia 80-luvun alussa, joutuu Neuvostoliiton miehittämäksi ja tätähän eivät Yhdysvallat ja britit katso hyvällä. Sodan uhka on ilmassa koko ajan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kalistellessa sapeleitaan. Väestöä kehotetaan varautumaan pahimpaan ja lopulta sota puhkeaa toukokuussa 1984. Aluksi elokuvan keskiössä oleva Sheffield lamaantuu tyystin Pohjanmeren yllä laukaistun ydinaseen aiheuttaman emp-aallon takia, sitten lähellä sijaitseva RAF:n Finningleyn lentotukikohta ottaa osumaa kunnes lopulta Sheffield saa itsekin iskun. Kertalaakista kuolee miljoonia ihmisiä, tulipalot tuhoavat suurimman osan rakennuksista vaikeuttaen ydinlaskeuman ohella harvojen eloonjääneiden pelastamista.

Elokuva ei jää pelkästään totaalisen tuhon ja paniikin kuvaamiseen. Se kuvaa lohdutonta kuvaa tulevaisuudesta sodan jälkeen, niinkin pitkälle kuin vielä 90-luvulle asti. Ydinsota aiheutti ydintalven, jonka takia keskipäivälläkin on korkeintaan hämärää. Valon puute ei ole ainoa Iso-Britanniaa koetteleva ongelma, sillä miljoonat uhrit ovat yhä hautaamatta. Osa kuopataan joukkohautoihin, mutta jäljelle jääneet ruumiit antavat hedelmällisen maaperän kulkutautien kehittymiselle. Poikkeustila nyt on tietenkin julistettu ja sotilaspoliisi saa paljon valtaa. Vuosi hyökkäyksen jälkeen ydintalvi väistyy, mutta työskentely pelloilla on edelleen riskialtista; korkeiden UV-säteilyarvojen vuoksi jonka takia kotoa ei kannata poistua ilman riittävällä suojakertoimella varustettua aurinkorasvaa. Kylmyys, nälänhätä, taudit ja muut harventavat väkilukua entisestään ja vievät maan kehityksen monta vuosisataa taaksepäin. Varsinaisen päähenkilön, Ruthin sodan jälkeen syntynyt tytär Jade joutuu tylysti raiskatuksi ja synnyttää pahasti epämuodostuneen vauvan. Leffa päättyy, kun sodasta on kulunut jo yli vuosikymmen.

Erityisen paljon kiitosta Threads saa väkevästä kuvauksestaan. Esimerkiksi ensimmäisen sienipilven muodostuessa taivaalle eräs nainen (joka muistuttaa Iso-Britannian silloista pääministeriä Margaret Thatcheria)  laskee alleen silkasta pelosta sekä varsinaisen iskun seurauksena ruumiitakin näkyy palavan ja maitopullot sulavat. Ydinsodan jälkeinen maailma näyttää vuosi vuodelta paskemmalta paikalta, lähes sellaiselta kuin mitä on Fallout-peleissä. Ydinsodan jälkeen lasten koulutustaso on pohjalukemissa, sillä nämä eivät osaa kunnolla edes puhua, ainoana opetusvälineenä käytetään sotaa edeltänyttä VHS-kasettia joka on suunnattu pikkulapsille. Ruokaa varastavia lapsia ammutaan. Jälleenrakentaminen on täyttä harhaa. Lääkkeitä ei ole joten leikkauksia joudutaan tekemään ilman puudutusta alkeellisissa oloissa ilman kunnollista hygieniaa. Toukokuun 26. päivä on tuomiopäivä.

On varmaan selvä,ä että pidin Threadsista sen väkevyyden takia. Vaikka ydinsodasta kertovat elokuvat eivät ole koskaan olleet kovin hilpeitä, on Threads mahdollisesti synkin mahdollinen. Kaikki välittömästi kuolleet tuntuvat olleen onnellisessa asemassa kun miettii mitä tulisi vielä olemaan edessä. Threadsia voisi sanoa jopa pysäyttäväksi elokuvaksi. Katsominen on suositeltavaa.

Kenelle: Amerikkalaisiin tuhoelokuviin kyllästyneille.
Miksi: Ydinsodan uhka on edelleen konkreettinen niin kauan, kun maailmassa on ydinaseita.
Paras kohtaus: Nuclear armageddon!

28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later)

Samassa paketissa 28 päivää myöhemmin (28 weeks later, 2002)-elokuvan kanssa tuli sen jatko-osa, vuonna 2007 ilmestynyt 28 viikkoa myöhemmin (28 weeks later). Leffaa alettiin tekemään edeltäjänsä saaman positiivisen palautteen vuoksi pari vuotta ykkösosan jälkeen, mutta ohjaaja oli vaihtunut Danny Boylesta Juan Carlos Fresnadilloon. Alkuperäisen elokuvan näyttelijöistä ei ollut enää ensimmäistäkään mukana, ja kakkososankin näyttelijät olivat melko tuntemattomia suuruuksia. Hyvä vain.

Vesikauhun nokittava virus-tartunta on saatu jokseenkin kuriin. Iso-Britannia on kuitenkin lähes kokonaan tuhoutunut, vain muutamia satunnaisia selviytyjiä lukuun ottamatta. Vähitellen tartunnan saaneet tampiot kuolevat nälkään, Yhdysvaltain armeija valtaa saaren ja siten uudelleenasuttaminen voi alkaa. Hommat lähtevät aluksi hyvin käyntiin ja Lontoossa asuukin jo joitakin tuhansia ihmisiä, vaikkakin eristettyinä melko pienelle maakaistaleelle armeijan valvoessa kaikkea. Pari muksuakin saapuu saarelle, ja koska veri vetää kotiinpäin niin kohta on kaikki taas päin persettä.

Ensimmäisessä osassa päähenkilö tarkasteli tartunnan vaikutuksia ummikkona kun vahinko oli jo tapahtunut. Kakkososan alussa tartunta tuli ja meni, joten pieni joukko eloonjääneitä saa olla todistamassa kun uusi epidemia puhkeaa. Tästä johtuen elokuva on edeltäjäänsä verrattuna kaoottisempi, muttei yhtään sen optimistisempi. Alussa ollut pieni toivo murenee leffan edestä nopeasti ja lopussa näkymät ovat yhtä synkät kuin ykkösen lopussa… ellei jopa synkemmät. Taas kaikki kuolevat.

Ykkösosassa olleet pienet kämmit realismin kanssa ovat nousseet potenssiin 28… tai no ehkeivät kuitenkaan, kunhan pääsin vain sanomaan noin, heh. Mutta silti Lontoon kaduilla on melko siistiä kun huomioi ettei minkäänlaista kunnossapitoa ole ollut puoleen vuoteen. Myöskin nurmikot ja puskat ovat trimmattuja olosuhteisiin nähden hyvin. Veri ja visva roiskuvat enemmän kuin mitä ykkösosassa, ja kyllähän 28 viikkoa myöhemmin on myös pelottavampi leffa kuin edeltäjänsä.

Ykkösosan tavoin myös 28 viikkoa myöhemmin taipuu lievästi tusinaviihteen puolelle. Kerran sen ainakin katsoo, mutta se ei ole niin vakuuttava tapaus että tekisi mieli katsoa sitä toistakaan kertaa pieneen toviin. 28 viikkoa myöhemmin on kuitenkin edeltäjäänsä parempi. Kolmososakin on mahdollisesti vielä tulossa, katsotaan mitä siitä tulee.

Kenelle: Ykkösosan nähneille.
Miksi: Heti kun luulit kaiken olevan kunnossa, niin kaikki meneekin uudestaan päin persettä. Kuulostaako arkiselta?
Kohokohdat: Hell breaks loose!

28 päivää myöhemmin (28 Days Later)

En tarkalleen ottaen tiedä minkä takia en ole katsonut zombie-leffoja kovinkaan montaa. Lajityyppiin kuuluu vaikka kuinka monta kiinnostavaa pätkää, mutta silti ovat ne klassikotkin jääneet katsastamatta. Sen sijaan muutaman kämäsemmän leffan olen kyllä nähnyt, esimerkiksi tämän Danny Boylen ohjaaman, 2002 ilmestyneen brittiläisen 28 päivää myöhemmin (28 Days Later).

Tarina on zombieleffoille melko tyypillinen: Virus leviää ja mutatoi suurimman osan väestöstä ja muutama ydinhenkilö yrittää epätoivoisesti selvitä kaikesta hengissä. Jim, polkupyörälähetti, herää sairaalasta ja havaitsee kaiken menneen sillä välin päin persettä kun hän makasi autuaasti koomassa. Hän hortoilee Lontoon tyhjillä kaduilla, kohtaa ensin tavallista ätäkämmän raivotautiviruksen saastuttamat ihmiset ja sitten muutaman “onnekkaan” jotka ovat vielä normaaleja. Lontoosta pitää päästä pois, se on selvä, ja muutamasta epäonnensoturista koostuva porukka lähtee Manchesteria kohti, jossa pitäisi olla apua. Seurueen ainoaksi ongelmaksi eivät muodostu pelkästään raivotautiset vaan myös henkiin jääneet sotilaat, jotka ovat olleen liian kauan oman (kätevän) onnensa nojassa.

Leffa on ihan kivaa noin tusinaviihteenä. Sitä ei parane ottaa liian tosissaan vakavasta aiheestaan huolimatta, koska epäloogisuuksia ilmenee jatkuvasti. Esimerkiksi sähköjen piti olla poissa, mutta yllättäen ne tuntuvat olevan päällä lähes kaikkialla. Ilman niitä Jim tuskin olisi edes herännyt koomastaan ja elintarvikkeet säilyneet kaupoissa tuoreina. Muutenkin hedelmät näyttävät säilyneen yllättävän hyvin ruokakaupassa.

On leffassa toki jotain hyvääkin. Mitään hyytävää ja hiukset pystyyn nostattavaa kauhua se ei sentään ollut vaan luotti enemmän hurmeen roiskimiselle, mutta toisaalta sitäkään ei niin hirveästi mukana ollut. Leffassa on yllättävän optimistinen tunnelma, vaikka ei ole minkäänlaista varmuutta hengissä selviämisestä ja onko muita eloonjääneitä missään. Sekin jäi epäselväksi onko tauti vain Iso-Britannian ongelma vai onko koko maailma saastunut? Mutta yleensä zombithan ovat hitaita, epäkuolleita ja metsästävät tuoretta lihaa, eikös? Raivotautiset muistuttavat noita kollegoitaan olemalla epäkuolleita ja nälkäisiä, mutta ne ovat kuitenkin yllättävän nopeita ja ketteriä. Osasta on kehkeytynyt varsinaisia pikajuoksijoita jotka tuskin olivat yhtä timmissä kunnossa ihmisaikoinaan. Mutta vaikka nämä raivotautiset juoksivat lihan perässä kuin päättömät kanat niin ne älysivät lopettaa turhan juoksemisen tunnelikohtauksessa… mutta silti ne tampiot olisivat kuolleet nälkään?

En nyt voi suoraan sanoa että leffa olisi mitenkään tarpeellinen katsottava. Toki sen parissa viihtyy vajaat pari tuntia, mutta ei tätä kovin montaa kertaa varmastikaan tule katsottua. Kuulin, että leffan jatko-osan, 28 Weeks Later, olisi parempi. Molemmat leffat ovat saatavilla kätevässä 2-in-1-paketissa ja sellainen minullakin tässä on ollut arvostelukappaleena. Siitä voisi päätellä että arvio on tulossa tuosta jatko-osastakin.

Kenelle: Vaihtelua perus-zombileffoihin hakeville
Miksi: Elokuva oli yllättävän hyvä.
Kohokohdat: Loppukliimaksi.

Fire Inside – Erään yhtyeen tarina

Suomalaisen hardcoren legenda Endstand on kyllä dokumenttinsa ansainnut, vaikkei bändi ole minua koskaan sen kummemmin puhutellut. Olin Endstandista tehdyn tuoreen dokumenttielokuvan varsinaisessa ensi-illassa Porin Anniksella, jossa oli myös paikalla elokuvan ohjannut Matti Penttilä. Aiemmin elokuva oli esitetty vain Rokumentti-tapahtumassa, jossa sielläkin oli näytillä käsittääkseni hieman erilainen versio kuin tämä lopullinen elokuva.

Elokuva etenee samanaikaisesti kahdella eri tasolla. Ensimmäisellä tasolla Endstandin
(ex-) jäsenet tarinoivat bändin synnystä, kiertämisestä, merkityksestä suomalaiselle hardcorelle, tatuoimisesta (tästä plussaa) sekä omista, henkilökohtaisista suhteista Endstandia kohtaan. Toisaalla bändi treenaa kuumeisesti pitkin kevättä varsinaista jäähyväiskeikkaansa (plus kahta, Fire Inside-salanimellä soitettuja keikkoja) varten, huipentuen lopulta Endstandin keikalle Helsingin Nosturiin osana Combat Rock Industryn kymmenvuotiskekkereitä. Dokumentista saavat eniten irti bändin hyvin jo tuntevat, vaikka sen katsomalla ummikotkin saavat hyvän käsityksen siitä, mitä Endstand oli. Fire Inside ei niinkään herkuttele yksityiskohdilla, vaikka olisin itse näin diskografiafriikkinä ottanut vastaan enemmänkin bändin levytyksiin liittyvää informaatiota.

Dokumenttina Fire Inside on kyllä hyvä. Se kertoo kiertelemättä ja kaartelematta Endstandin tarinaa, näyttää mielenkiintoista kuva- ja keikkamateriaalia sekä on varsin lämminhenkinen. Puolitoistatuntinen dokumentti ei myöskään menetä tehojaan kestonsa aikana, vaan kantaa hyvin loppuun asti. Jotain kertonee sekin, että Anniksen noin muutamasta kymmenestä hengestä koostunut yleisö puhkesi äänekkäisiin suosionosoituksiin esityksen päätteeksi.

Oikeastaan ainoat kritisoitavat asiat liittyvät haastateltaviin. Tai oikeammin niiden puutteeseen, sillä haastateltavien otanta on nykyisellään melko kapea. Kahta ulkomaalaista lukuun ottamatta kaikki haastateltavat ovat olleet Endstandia jäseniä jossain vaiheessa tai sitten muuten vaan bändin lähipiirissä. Useammalla haastateltavalla, joita olisi voinut haalia vaikka Endstandin kanssa soittaneista bändeistä (muistakin kuin Manifesto Jukeboxista), olisi saatu todennäköisesti hieman monipuolisempi kuvaus bändistä.

Eli jos elokuvan katsomista harkitseva urpo arpoo sen välillä, jääkö kotiin juomaan kaljaa ja murjottamaan VAI meneekö elokuvan näytökseen (jossa voi nähdä vieläpä kavereitakin), niin eiköhän vastaus ole selvä. Jos vain on pienikin mahdollisuus katsoa elokuva, kannattaa se mahdollisuus ehdottomasti käyttää. Onhan elokuvien teatterinäytöksissä muutenkin enemmän sielua kuin öllöttimestä katsomisessa tai – Tamminen paratkoon – läppärin näytöltä tihrustamisessa. Esityspaikkoja ei tosin ole montaa. Koska Endstand sai alkunsa Riihimäellä, olisi varmaan ollut melko loogista näyttää pätkää sielläkin. Ilmeisesti tämä ei onnistunut, mutta jäävätpä näemmä hämeenlinnalaiset ja turkulaisetkin väliin. Eikä näytöstä ole sen puoleen Rovaniemelläkään. Onneksi elokuvasta on tulossa vielä jossain välissä DVD:kin. Kuvalevy ilmestyy mahdollisesti vielä tämän vuoden puolella, mutta tarkemmasta ajankohdasta ei ole tällä hetkellä tietoa.

Loppuun vielä näytöslista:

5.2. PORI, Annis
12.2. Seinäjoki, Nuorisokeskus
26.2. Lahti, Kino Iiris
5.3. Helsinki, Andorra
6.3. Oulu, Valve (studio)
18.3. Jyväskylä, Lutakko
29.3. Tampere, Klubi

Kenelle: Endstandin faneille.
Miksi: Fanit saavat rahoilleen (?) vastinetta, muille elokuva saattaa jäädä sekavaksi.
Paras kohtaus: Tiettyjen valokuvien näkeminen.

Sensuela

Teuvo Tulio on osa suomalaisen elokuvan historiaa. Tämän nimi on tosin painunut unohduksiin jo vuosikausia sitten, vaikka tämän tuotantoa on julkaistukin jokusia vuosia sitten dvd-formaatissa. Ei toisaalta ole nykyihmisiä syyttäminenkään, jos Tulio ei ole nimenä tuttu. Tämän huippuhetkeksi luetellaan jo vuonna 1938 valmistunut Laulu tulipunaisesta kukasta. Eräänlainen toinen huippuhetki oli Sensuela vuodelta 1972, tosin eri syistä.

Saksalainen lentäjä Hans (Mauritz Åkerman) putoaa jatkosodan aikana Lappiin ja päätyy paikallisen Lailan (Marianne Mardi) pelastamaksi. Nuoret ihastuvat toisiinsa, mutta kohtalo ajaa heidät erilleen. Yhtäkkiä elokuva hypähtää 60-luvun loppupuolelle saippuasarjoista tutulla logiikalla (hahmot eivät vanhene päivääkään), jolloin Laila ja Hans kohtaavat jälleen. Tällä kertaa Laila muuttaa Hansin kanssa Helsinkiin, mutta Lailalle selvenee hyvin nopeasti keikari-Hansin petollisuus. Tästä alkaa Lailan etsikkomatka, jonka vuoksi hän päätyy kunnollisen parisuhteen kautta bordelliin töihin. Eikä isä Aslak (Ossi Elstelä) arvosta, tai ei ainakaan arvostaisi jos tietäisi Lailan vetävän tätä höplästä minkä kerkeää.

Mistäköhän sitä aloittaisi elokuvien vikojen luettelemisen? Sensuela on jo niin hämmentävän paska elokuva, että se lähentelee jo neroutta. Elokuvasta kaavailtiin suurtuotantoa, jonka vuoksi se näyteltiin alunperin englanniksi. Englanninkielistä versiota ei ole tosin koskaan esitetty, vaan näkemänikin versio on jälkiäänitetty suomeksi. Teknisesti elokuva ei vastaa edes oman aikansa standardeja: se on kuvattu 40-lukulaisella kalustolla ja on todennäköisesti vielä jälkikäteen väritetty. Elokuvaa muuten kuvattiin jo vuosina 1967 – 1968, mutta se valmistui vasta 70-luvun alussa. Elokuva on kuin suomen vastine Plan 9 From Outer Spacelle*. Lugosimainen Elstelä kuoli kuvaamisen ja julkaisemisen välissä!

Budjetti taisi loppua kesken. Epäilin moneen kertaan, että kävikö kuvausryhmä edes Lapissa. Lentokoneen putoaminenkin on kuvattu liikkumatonta taustalakanaa vasten ja lentokoneen ohjaamokin on harvinaisen kömpelösti toteutettu. Ja lentelivätkö natsisotilaat muka koppalakit päässä? Ja miten hyvin nuo koppalakit pysyivät päässä, kun sellainen ei lennä Hansin päästä edes tämän tiputtua laskovarjolla alas? Miksi Lappi on kuvattu vain postikorteista? Ja minkä helvetin takia susikohtaus edes piti tehdä, jos niiden ulvomista aiotaan näyttää lakanaa vasten vain yhdellä täytetyllä (=liikkumattomalla) sudella, joka on kuvattu kahdesta eri kuvakulmasta? Realismia?

Sensuelahan on tunnettu lähinnä kulttiklassikkona. Se on myös historian ensimmäinen suomalainen elokuva, jolle Elokuvatarkastamo lätkäisi komean K-18 –leiman, vaikka siitä poistettiinkin yksi kohtaus. Elimiä vilkkuu, käsi katoaa haaraväliin ja elokuvassa nähdään kutevia pareja eri asennoissa. Elokuva pervoilee kuin mikäkin pornoleffa, vaikka naimiskohtauksissa (niin kuin koko elokuvan ajan muutenkin) jytisee Tŝaikovskin musiikki ja Tulion lähestymistapa on lähes taiteellinen. Mutta Jörn Donnerinkin rohkeina pidetyt elokuvat kalpenivat Sensuelan rinnalla. Ja kuvitella, että Hilja – maitotytön vilahtavasta rinnasta nousi kohu parikymmentä vuotta aiemmin! Halusiko Tulio saada elokuvalleen tuon leiman ja Suomen ensimmäisen pornoleffan maineen siitä huolimatta, miten paska lopputuloksesta tulisi ja mitä se tekisi Tulion maineelle?

Kenelle: Pervoille ja niille, jotka eivät uskoneet että suomessa voi tehdä mitään näin huonoa.
Miksi: Eikö syitä tullut lueteltua jo riittävästi?
Parhaat kohtaukset: Nopeutetut sekä ja poron (ja myöhemmin Hansin) kuohitseminen hampailla ja täytetyn poroparan karjuminen ihmisen äänellä.

*Olihan siinäkin suomalainen tekemässä: Maila Nurmi.

Stalker – Сталкер

Eräs tärkeimmistä science fiction-leffoista tehtiin Neuvostoliitossa. Andrei Tarkovskyn ohjaama elokuva valmistui vuonna 1979 ja se pohjautuu löyhästi Strugatskin veljesten (Arkadi ja Boris) Roadside Picnic-kirjaan (1972), vaikka on siihen verrattuna kovin erilainen. Toki elokuvassa on samoja elementtejä, mutta niillä ei ole loppujen lopuksi paljoakaan toistensa kanssa tekemistä. Strugatskit tosin kirjoittivat elokuvan ilmestymisen jälkeen lyhyen Stalker-novellin joka taas perustui elokuvaan. Kyseessä on siis eri tarina, vaikka ainakin näin Suomessa Stalker-kirjalla tarkoitetaan Roadside Picnicia. Osa leffasta on muuten kuvattu Tallinnassa ihan sataman läheisyydessä. Pitänee käydä mestoilla kun seuraavan kerran menen Tallinnaan.

Elokuva siis sijoittuu Vyöhyykkelle, jolle on virallisen tarinan mukaan iskeytynyt (olettavasti) meteoriitti ja muuttanut paikan kammottavaksi aavepaikaksi. Kukaan ei tiedä mitä Vyöhykkeellä tarkalleen ottaen on eikä kukaan varsinaisesti tiedä miten se edes syntyi… jos sitä nyt edes oikeasti on olemassa. Paitsi ehkä Stalkeriksi kutsuttu salaperäinen mies. Hän toimii eräänlaisena turistioppaana, ja hän vie alueelle writer’s blockista kärsivän kirjailijan sekä masentuneen, Emmerdalen Sam Dinglen näköisen professorin. Kolmikon on tarkoitus päästä salaperäiseen huoneeseen, jossa vierailijan salaisimmilla toiveilla on taipumus toteutua. Henki vaan meinaa lähteä toistuvasti arvaamattoman Vyöhykkeen sisällä, silloinkin kun miehet eivät sitä edes tiedosta.

Stalkeria voisi kutsua todella pimeäksi ja unenomaiseksi elokuvaksi. Sen aikana herää enemmän kysymyksiä kuin mihin on mahdollista saada vastauksia, esimerkiksi koskaan ei käy selväksi astuivatko miehet toivomushuoneeseen koskaan edes sisälle. Itse Stalkerista ei kerrota juuri mitään eikä myöskään Vyöhykkeestäkään. Itse asiassa edes sen sijainti ei selviä. Kuka helvetti soitti puhelimeen ja miten Vyöhykkeellä ovat toimivat puhelinyhteydet sekä sähköt vaikkei siellä voi edes elää? Mitä näissä rakennuksissa on ammoin tehty? Mitä ihmisille on tapahtunut ja mihin heidän ruumiinsa ovat hävinneet? Menivätkö he huoneeseen vai miten he pääsivät Vyöhykkeeltä pois? Kuka selittäisi Marakatin telekineettiset kyvyt?

Sekavuutensa takia Stalker ei ole kovinkaan helppo lähestyä. Elokuva on myös verrattain hidastempoinen ja lukuisat WTF-elämykset karsivat raa’asti potentiaalisten katsojien määrää. Myös henkilöiden dialogi on välillä vaikeaselkoista filosofista pohdintaa ja melkein muuta ei äänipuolella tapahdukaan. Leffasta on löydetty viittauksia ties mihin, lähtien kristinuskosta Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen, joka tosin tapahtui vasta vuonna 1986. Teknisestikin leffa on karu: elokuvan alussa ja lopussa kaikki on paskaisen ruskeaa, mutta kun miehet vihdoin pääsevät Vyöhykkeelle niin värimaailma rikastuu kummasti.

Aika heppoisista aineksista koottu Stalker on harvinaisen hyvä elokuva. Siihen pitää keskittyä täysillä, että siitä tajuaisi jotain ja silloinkin huomaa olevansa välillä ihan pihalla. Tylsämielisille en tätä yli kahden ja puolen tunnin mammuttia suosittele. Stalker on jälleen todiste siitä, että pienelläkin budjetilla (joka oli miljoona ruplaa) saa aikaan vakuuttavaa jälkeä ja että hyvän elokuvan ei tarvitse olla tyhjänpäiväistä Hollywood-viihdettä.

Kenelle: Niille, jotka nauttivat elokuvan syvällisinä
Miksi: Hämmentämiseen
Paras kohtaus: Unikohtaus

Jingle All The Way – Isäni on Turbomies

Viime vuonna Piparnakkelin Pandaluolan “joululahja” oli arvio Terveiden Käsien Ääretön joulu-seiskatuumaisesta (jouluntoivotus on sama tänäkin vuonna).  Tänä jouluna onkin sitten aivan muuta:

En tiedä olenko koskaan asiasta maininnut, mutta suosikkinäyttelijäni taitaa olla Arnold Schwarzenegger, tuo itävaltalainen muskelihirmu. 90-luvun alussa kuvernaattori oli tullut tutuksi lähinnä vain action-elokuvien kivenkovana ja vähäsanaisena sankarina. Sitten tämä päätti kokeilla uutta urasuuntausta, ja pian tämä olikin tähdittämässä komedioita. Sopivasti vuoden 1996 jouluksi valmistui Jingle All The Way, eli Isäni on Turbomies. Kyseessä ei ole Ison Arskan ensimmäinen komedia, mutta yksi nauretuimmista kyllä. Tosin elokuva ei naurata hyvien vitsiensä tai hykerryttävän juonensa takia. Schwarzenegger ja muut koheltavat sen verran vauhdikkaasti, että elokuvasta odotettiin varmasti saman tason jouluhittiä kuin kahdesta ensimmäisestä Home Alone-leffasta, mutta kriitikot (ja minä) lyttäsivät elokuvan.

“Where is your christmas spirit?”

Schwarzenegger esittää Howard Langstonia, paljon duunia tekevää perheenisää, jonka kallis aika ei riitä perhe-elämälle ja varsinkaan tämän pojan huomioimiseen. Missattuaan poikansa tärkeät karatetreenit tämä havahtuu poikansa olemassaoloon. Howard päättää kerrankin olla hyvä isä ja päättää hankkia pojalleen joululahjaksi Turbomies-actionfiguurin. Harmi vain, että Turbomies – universumin siistein lelu – on kaikkien muidenkin osavaltion poikien toivelahjalistalla eikä sitä tietenkään enää saa ostettua mistään noin lähellä aattoa. Jostain on tuo tarunhohtoinen figuuri silti hankittava, varsinkin kun täydellinen naapurikin  (roolissa Phil Hartman-vainaa) hyppii nenille. Mokoma turjake kehtaa hymyillä koko ajan ja pokailla Arskan vaimoakin, turkele!

“This is cool!”

Isäni on Turbomies on niin hirveä, kuin kuvitella voikin. Se kierrättää kaikkia mahdollisia Hollywood-komedioista tuttuja kliseitä. Juoni on ennalta-arvattava, Schwarzenegger on kömpelö näyttelijä ja elokuva on täynnä amerikkalaisia jouluperinteitä, joihin kuuluvat punainen ja vihreä väri, liioitellut jouluvalot ja megalomaaniset paraatit. Soundtrack on mielenkiinnotonta höttöä, mitä on jokaisessa Hollywood-komediassa. Joku on varmaan kehitellyt generaattorin, joka nappia vääntämällä taikoo sopivat orkesterimusiikit komedialle kuin komedialle.

Miksi tätä paskaa pitäisi siis edes katsoa? No Arttu Kvartsinikkarin vuoksi tietenkin! Elokuvassa tosin on valitettavasti yhtä paljon väkivaltaa ja erikoistehosteita kuin muissakin Hollywood-komedioissa., mutta kyllä Arska saa olla näissä perheleffapuitteissakin kuin kotonaan, lausuuhan hän pari kömpelöä one-lineria! Schwarzenegger myös uhkailee ihmisiä (tosin ilman kiroilua) ja käyttäytyy näitä (sekä pahvisia Turbomiehiä) kohtaan väkivaltaisesti. Arska vetää jengiä ja ihmissyöjäporoa turpaan ja elokuva on täynnä punaista väriä, tosin se ei ole verta. Yksi pommikin räjähtää, mutta se repii vain hieman vaatteita, likaa ihon ja sekoittaa kampauksen. Tultakin elokuvassa Arskan vahingossa sytyttäessä naapurinsa olohuoneen tulipalon, jota tämä yrittää sammuttaa epätoivoisesti ilveillen. Samalla Arska tosin kärventää yhden kolmesta tietäjästä. Mitäs jos Arska olisikin polttanut Jeesus-lapsen?

“Burn fucker, burn!”
– Black metal-Pertti joulukirkossa

Tarinan opetus: lapsen rakkaus on ostettavissa kalliilla ja hienoilla leluilla. Isot pojat koulussa kiusaavat, jos sinulla ei ole Turbomiestä. Kannattaa myös tehdä jouluostokset ajoissa, eli niitä ei kannata tehdä vasta aattoaamuna. Joulu on markkinamiesten juhla, ja elokuva näyttää miten raadollisesti ihmiset käyttäytyvät joulun alla joululahjoja metsästäessään. Tosin eihän siihen tarvita edes joulua, kunhan tuotteella on vain mahdollisimman kova kysyntä ja niukka tarjonta. Taannoinhan Ikeassa vuodatettiin verta lampaantaljojen takia!

Mutta pitemmittä puheitta; Hyvää joulua!

”Ahahhahhahhaaaaa!”

Laukaus tehtaalla

Laukaus tehtaalla on ehdottomasti nuorison suursuosikki Kahdeksan surmanluodin ohella! 70-luvun alusta peräisin oleva draama on juurikin sellainen elokuva, jossa kuvataan suomalaisen miehen ahdistusta, vieläpä mustavalkoisella värimaailmalla. Jörn Donnerin tuottama ja Erkko Kivikosken ohjaama elokuva valmistui vuonna 1973. Vaikka elokuvan tapahtumat ovatkin todentuntuiset, ne ovat fiktiivisiä.

Laukaus tehtaalla sijoittuu nimettömäksi jäävään pikkukaupunkiin, ja siellä toimivaan Finnmetalli-tehtaaseen 1970-luvun alussa. Suurempaan yhtiöön fuusioituminen ei pelastanut taloudellisten ja tuotannollisten vaikeuksien kanssa rämpinyttä Finnmetallia, joka joutuu sulkemaan yhden osastoistaan ja irtisanomaan kaikki sen 42 työntekijää. Elokuva alkaa, kun duunari ampuu pukumaurin hengettömäksi. Laukaus tehtaalla alkaa siis suoraan elokuvan kliimaksista, ja alkaa vasta sitten selventämään tapahtuneen syitä.

Elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen kaksi asiaa: ensinnäkin ajan henki ja toisekseen jäyhät henkilöhahmot. Elokuvahan sijoittuu 70-luvulle, jolloin Suomi oli yhteiskuntana erilainen kuin nykyään. Tuolloin Suomi oli käytännössä teollisuusyhteiskunta, ja suurin osa työpaikoista löytyi nimenomaan teollisuudesta. Suomi siirtyi kohti palveluyhteiskuntaa rakennemuutoksen myötä, ja Finnmetallin tehtaan työntekijät joutuvat katsomaan tuota kehitystä aitiopaikoilta. Konkreettisena esimerkkinä nostan Porin, jonka väkiluku oli kasvussa suurteollisuuslaitosten lisääntymisen vuoksi 70-luvulla. Viimeistään 90-luvun alun lama karsi työpaikkojen määrää rajusti, eikä kaupunki taida olla vieläkään täysin toipunut suurten teollisuusyritysten toimintojen vähentämisestä. Joukkoirtisanomisteema ei ole menettänyt särmäänsä, vaan se koskettaa edelleen suomalaisia, erityisesti pienillä paikkakunnilla. Myös AY-liikkeiden jalansijan pystyy havaitsemaan, varsinkin työläisten tietyissä tilanteissa käyttämistä “toveri” tai “lahtari” –sanoista.

Henkilöhahmot edustavat tyypillistä kuvausta suomalaisista tehdasduunareista. Nämä miehet ovat eleettömiä, hiljaisia ja suoraselkäisiä, jotka eivät pelkää taistella oman tulevaisuutensa puolesta. Kaiken lisäksi nämä eivät ole edes varsinaisia ammattinäyttelijöitä, vaan hyvinkääläisiä amatöörejä. Parhaiten mieleen jäivät metallimiehet Niemi ja Henriksson. Niemi (Artturi Haikonen) on tulisieluinen ja mursumaiset kulmakarvat omistava ay-aktivisti, joka ei sanojaan säästele esimerkiksi lahtareista vuoden 1918 (kuilu oli olemassa) hengessä. Henriksson (Urpo Poikolainen) taas on säyseä, leppoisa ja nöyrä vanhemman puoleinen mies, joka uskoo puhumiseen suoran toiminnan sijasta. Henrikssonia näyttelevä Poikolainen tekee elokuvan väkevimmän suorituksen, sillä tämän roolihahmo ei kestäkään enää vaan yllättäen onkin verityön suorittaja. Työnantajapuolta edustavaa Pylvänäistä (Aarne Hakulinen) kohtaan katsoja ei koe myötätuntoa, varsinkaan kun tämä pokkaa itselleen ylennyksenkin.

Tämä arviohan alkoi muistuttamaan enemmän lukiolaisen yhteiskuntaopin esseetä kuin leffa-arviota. Elokuvasta on tosin turha yrittää etsiä viihteellisyyttä, sillä tätä eivät voi oikein muut kuin aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneet katsoa. Onneksi satuin olemaan sellainen. Suurin osa elokuvasta onkin neuvottelua ja kokouksissa istumista. Elokuvalla on myös kertoja, joka selostaa tapahtumat, mutta tarina alkaa pian muistuttamaan Talousuutisia. Mutta vaikka elokuva onkin suomalaisen työmiehen ahdistuksen kuvaamista karuimmillaan (äijät juovat viinaakin!), ei se ole juurikaan menettänyt tehoaan vuosien saatossa. Onhan se yhä ajankohtainen, vaikka sen ensi-illasta onkin kulunut jo noin 40 vuotta.