Loser Life – Burning Fields / Hard to Please

Vieläkö pohditte joululahjaostoksia? Pari joulua sitten kämäpukki ei tuonut minulle ensimmäistäkään levypakettia. No, eihän kukaan edes tiedä mitä minulle kannattaisi ostaa, mutta avovaimoni osti minulle Kämästen Levyjen lahjakortin, jota aloin sitten mälläämään heti pyhien jälkeen. Koska sain käytännössä ilmaisia levyjä eikä Jukkelin kioskissa sattunut sillä hetkellä olemaan pakkohankintoja kovinkaan montaa, päätin pistää pakettiin mukaan Loser Lifen singlen kun sen sai vain kahdella eurolla.

Taisin kuunnella singlen oikeasti vasta huhtikuussa ensimmäisen kerran. Se ei lopulta ollutkaan ihan niin kutkutteleva ostos kuin mitä se ostohetkellä oli. Sitten kun lopulta kuuntelin singlen… se olikin kova. Itse asiassa parhaita punkkilevyjä mitä olin ainakin sillä viikolla kuullut. Tutkin netistä tietoja bändistä, haalin lisää kuunneltavaa, kirjoitin artikkelin Ajatuksen Valoon ja pistin silloin jo kuopatulle bändillekin viestiä. Hyvin harva bändi saa minussa saman reaktion aikaan. AV5:ssä olikin bändin haastattelu.

Single Burning Fields / Hard to Please on julkaistu vuonna 2008, ja nyt kun tunnen yhtyeen tuotannon jotakuinkin läpikotaisin, niin sanoisin tämän singlen olevan bändin parhaimpien levyjen joukossa. Apatia ja epätoivo kumpuaa suoraan paskaisen Bakersfieldin kaduilta, jonka Loser Life on kanavoinut melankoliseen punkkiinsa, joka on jossakin hardcoren ja emon välissä. Suomestahan tälle voisi löytyä varhaisesta The Phoenix Foundationista oiva vertailukohde, eli ainakin sen bändin fanien kannattaisi Loser Life tsekata.

Tämä seiska on siis varsin oivallinen, mutta nyt vasta seuraa tämän artikkelin validein pointti: ostakaa rakkaimmillenne levylahjakortteja. Se kannattaa ja on kuin laittaisi rahaa pankkiin!

Kohokohdat: Hard to Please

Embrace – S/t

embraceIan MacKayen myöhemmät vaiheet, osa Embrace. Embrace oli lyhytikäinen bändi Washington DC-skenestä, Embrace ei ollut kasassa edes vuotta, mutta sai se sinä aikana sentään pitkäsoittonsa tehtyä, joka taisi kuitenkin nähdä päivänvalonkin vasta sen jälkeen kun bändi oli jo lopettu. Tosin tämäkin eponyymi pitkäsoitto koostuu kahden erillisen äänityssession sadosta

Embrace oli myös Rites of Springin kanssa niitä ensimmäisiä bändejä joihin liitetty termi “emo”, tosin tässä tapauksessa yhteydessä “emotional hardcore”. MacKayehan ei ole tästä nimityksestä pitänyt, ja jo kauan ennen kuin emolla tarkoitettiin väärinpäin olevia tukkia ja teiniangstia. No, minä näkisin tuon termin hyvin osuvana. Jos pelkästään MacKayen Minor Threatin jälkeisiin bändeihin Egg Huntiin ja Fugaziin verrataan, niin Embrace oli selvästi “helpompaa” kamaa. Biisirakenteet olivat melko perinteistä punkkia ja hardcorea, mitä nyt sävellyksissä on tilaa bändin jäsenille myös improvisoida. Kitarahan ei ole homman keskiössä ainakaan tuotannollisesti, mutta silti kitaristi Mark Hamptonin monipuolinen ja taiturimainen työskentely kuusikielisen parissa on yksi kiinnostavimmista jutuista tällä levyllä. Varsinainen “emoilu” kuitenkin syntyy melko alavireisestä tunnelmasta ja mollivoittoisesta melodisuudesta. Ei albumi ole kylläkään mitenkään erityisen angstinen sen enempää kuin mikään muukaan DC-skenen (post-)hardcorelevy.

Embrace on levynä kyllä sangen toimiva, oli kyse sitten kokonaisvaltaisesta tunnelmasta tai yksittäisistä biiseistä. Tässähän on sen verran hyviä biisejä että kukin niistä voisi toimia vallan mainiosti myös kokonaisuudesta irrotettuna. Ja mitä tulee kaksissa eri sessioissa äänittämiseen, niin levyn kolme viimeistä biisiä on taltioitu eri aikaan ja tuon vaihdoksen huomaa lähinnä vain soundeista, ei mistään muusta. Nämä jäpikät selvästi tiesivät mitä olivat tekemässä..

Kohokohdat: Dance of Days, No More Pain, Can’t Forgive, Money

The Phoenix Foundation – Silence

phoenix_silenceThe Phoenix Foundationilla alkaa olla ikää ja paljon studioplattoja takana, joita tipahtelee eteen aina säännöllisesti. Viimeksi viime syksyllä, Silencen myötä.

The Phoenix Foundationin edellinen plätty, vuoden 2011 No Love Lost ei sen suurempaa vaikutusta tehnyt muutamaa biisiä lukuun ottamatta. Odotuksia siis oli uutta levyäkin kohtaan, ja oli ihan mukava huomata että The Phoenix Foundation myös kuulostaa The Phoenix Foundationilta. Tällä levyllä on ehkä keskivertoa rokimpi vaihe päällä, vaikkakaan albumi ei toisaalta ole raaintakaan materiaalia mitä The Phoenix Foundation on tehnyt. Albumi jatkaa enemmänkin No Love Lostin linjoilla, mutta vie itseään enemmän alkuaikojen menoja kohden. Sade ropisee silti ikkunaan tässä surullisen ja hylättyjen sateenvarjojen punk rockissa. Vanhoista menoista puheen ollen, The Phoenix Foundation on aina tuntunut suosivan joidenkin vanhojen biisien äänittämistä uudelleen. Silence ei siinä mielessä tuo poikkeusta, kun If You Have to Leave on ollut jo aiemminkin The Phoenix Foundationin studiolevyllä, nimittäin vuonna 2009. Tutun sävelen soidessa minun oli pakko tsekata takakannesta, että Silence on tosiaankin äänitetty maaliskuussa 2012. Hyvä biisi, ja onhan bändin kokoonpanon vaihtuminen ehkä saattanut tuoda lisää syitä biisin uudelleenäänittämiselle, mutten minä näistä uusintaäänityksistä pahemmin perusta.

Silence on ihan peruspätevää Peenixiä, mutta omana suosikkinani on ja pysyy bändin nimetön albumi vuodelta 2009. Sillä albumilla yhtye tuntui keksineen itsensä uudelleen, siinä missä Silence tuntuu lähinnä olevan vain tyypillinen The Phoenix Foundation-albumi muiden joukossa. Sekä hyvässä että pahassa, ja tärkeintähän on että ihan The Phoenix Foundationilta tämä kuulostaa. Hyvä niin.

Kohokohdat: There is No Reason, Leaving Me, Settled

Pure Soundart – Bye Bye Beauty

Vaikka tämän sveitsiläisbändin albumin nimestä voisi muuta päätellä, niin kimaltelevan 70-luvun kiiltokuvabändi Baycity Rollersin kanssa tällä bändillä ei ole mitään tekemistä. Baycity Rollersit olivat teinityttöjen mieleen, näiden tyttöjen univormuihin liittyivät olennaisena osana skottiruudut ja koko bändi oli 90-luvun poikabändien esiaste. Ja itse asiassa nyt kun muistelen, niin se bändin tunnetuin hitti olikin Bye Bye Baby

No, jollain tavalla sitä oli polkaistava tämäkin juttu käyntiin. Täysin itse aiheen vierestä, mutta kuitenkin jotenkin. Pure Soundartin debyyttialbumista oli hieman hankalaa keksiä sanottavaa, kun sen edustama emoileva alternative rock-genre ei ole sydäntäni kovinkaan lähellä. Eipä Pure Soundartkaan päässyt lunastamaan paikkaa sydämestäni, vaan Bye Bye Beauty jätti hieman kylmäksi. Olihan siellä tosiaan joitakin hyvältäkin soundaavia biisejä, mutta suurin osa kuulosti melko tyhjänpäiväiseltä meiningiltä. Tai sitten en vain tajunnut, koska levyä piti kuunnella aika monta kertaa ennen kuin siitä pystyi mitään sanomaan. Pelkistetyn etukannen takana meuhkaa bändillinen sähköjäniksiä, jotka pomppivat tunnetilasta toiseen. Välillä on seesteistä ja rauhallista, mutta hetken päästä onkin helvetti irti. Tätä kikkailua onkin luvassa koko albumin keston ajan, ja minulle ainakin tuotti vaikeuksia saada punaisesta langasta kiinni. Levy ei ole huono, muttei se ole kyllä erityisen hyväkään.

Bändi on aika tuore tuttavuus vähän kaikkialla, eihän se tätä albumia ennen ole julkaissut kuin vain yhden, huomiota herättävästi nimetyn Emo is Dead –eepeen vuonna 2008. Keikkoja Pure Soundart on tehnyt pääsääntöisesti vain kotimaassaan Sveitsissä. Kesän jälkeen se näemmä uskaltautuu ulkomaillekin, ainakin britteihin ja Alankomaihin. Levynhän on muuten puskenut ulos brittiläinen Lockjaw Records. Maailmanvalloituksen eteen bändin pitää kuitenkin valmistautua tekemään kosolti duunia.

Arvostelu:
Pure Soundart – Bye Bye Beauty

The Phoenix Foundation – 7”

Melankolista punkkia Turun suunnalta, olkaa hyvät!

The Phoenix Foundation on siis turkulainen yhtye, joka on ollut kasassa jo melko pitkään, sillä jo vuonna 2002 bändi julkaisi ensimmäisen seiskatuumaisensa. The Phoenix Foundation soittaa kovan elämän murjomaa melankolista punkkia, joka on saanut vahvasti vaikutteita emo-pohjaisesta musiikista. Ote on kumminkin samalla rento ja hieman popmainenkin. The Phoenix Foundation on julkaissut näihin päiviin asti samalla kaavalla kulkevaa materiaalia, uudistaen soundiaan vain hieman ja vain vähän kerrallaan. The Phoenix Foundation vuosimallia 2002 on vielä hieman raakilemainen ja siloittelematon soundinsa puolesta. Bändillä on kuitenkin oma tatsinsa työstää musiikkiaan ja biisit ovat valmiin kuuloisia. Melankolisuudestaan huolimatta biisit eivät ole laahaavia vaan sitä vastoin melko ripeitä, mutta biisirakenteet eivät ole ihan niitä yksinkertaisimpia vaan biisit tarjoavat kosolti vaihtelua vaikka ne eivät ole edes järin pitkiä, säilyttäen tarttumapintansa.

Itse levy näyttää ulkoisestikin hienolta. Kaikki kolme biisiä on tungettu samalla puolelle vinyyliä, jolloin tämä on vain puolikas, B-posken jäädessä kokonaan tyhjäksi. Vinyyli on vielä oranssi, sekä levypussi on läpinäkyvää muovia, jolle on painettu kelmeä kuva, jonka ainoa väri on… hokkuspokkus vain: musta. Etiketissä on The Phoenix Foundationin logo rujon näköisine korppeineen ja sanoitukset on painettu tuskin postikorttia suuremmalle oranssille paperilapulle. Näin siis omassa versiossani, joka on Combat Rock Industryn vuonna 2005 julkaisema uusintapainos. Olen kuullut villejä huhuja että levyn ensimmäinen painos olisi koreampi ulkonäkönsä puolesta. Ainakin ensimmäisen painoksen kotelo olisi painettu maastokuviokankaalle ja päälle lätkäisty bändin logo valkoisella.

Voin muuten sen sanoa että tästä seiskatuumaisesta on harvinaisen paskamaista löytää informaatiota. Ongelmia aiheuttaa ensinnäkin se, ettei tietoa ole hirveästi. Toinen ongelma on se, että The Phoenix Foundation-nimellä toimivia bändejä on kaksi, tämä toinen Turussa ja toinen Uudessa Seelannissa. Kaiken kukkuraksi härmäläisellä The Phoenix Foundationilla on kaksi tällä nimellä kulkevaa julkaisua: tämä seiskatuumainen sekä alkuvuodesta 2009 ilmestynyt kokopitkä. Näillä lähtökohdilla on tiedon etsintä helppoa kuin mikä…