Cradle Of Filth – Darkly, Darkly, Venus Aversa

Cradle Of Filth. Bändi, joka jakaa mielipiteitä todella railakkaasti. Toinen puoli kansasta pitää sitä suurin piirtein ainoana varteen otettavana black metallina, toinen puoli taas ei halua liittää sitä black metalliin millään tavalla. Myönnän itse diggailleeni joistakin bändin levyistä, mutten ole juurikaan kiinnittänyt huomiota bändin tuoreempiin tekemisiin. Dusk and Her Embrace (1996) nyt on ainakin hyvä levy, ja muistan vielä diggailleeni Midianista (2000), mutta viimeisin kuulemani Cradle of Filth-levy on vuoden 2004 Nymphetamine. It’s time for a reality check!

Tätä kirjoittaessa uusin Cradle of Filth –levy on reilu vuosi sitten ilmestynyt Darkly, Darkly, Venus Aversa. Eipä se julkaisunsa kynnyksellä jaksanut kiinnostaa tippaakaan, mutta jostain syystä olen kuitenkin kuullut sen muutaman kerran, jotta voin jopa sanoakin siitä jotain. En ala käyttämään palstatilaa miettiäkseni, onko tämä nyt sitten black metallia vai ei. Eikä tämä nyt varsinaisesti black metallia olekaan, mutta alaa tuntemattomien on toki helppoa niputtaa Cradle of Filth sinne. Tokihan black metallisia elementtejä Cradle of Filthin musiikista löytyy, mutta itse miellän bändin enemmänkin sinfoniseksi extreme metalliksi, mitä se sitten lopulta ikinä tarkoittaakaan. Levyn thrash metal –sävyistä diggailin kyllä ihan aidosti ja positiivisesti yllättynyt, varsinkin kun ne peittävät alleen Cradle of Filthin leikkikalusinfonisuudenkin.

Darkly, Darkly, Venus Aversa on jopa yllättävän hyvä ja timmi levy, vaikka se ei mielestäni millään pääse Dusk and Her Embracen tasolle. Ja onhan Cradle of Filthin kuvastossa todella paljon huvittavaa sarjakuvakauhua, mikä omalla kohdallani on vienyt tämän bändin kohdalla nöyryys-pisteitä kotiin. Enkä myöskään erityisemmin diggaile Dani Filthin äänestäkään, vaikka se kieltämättä monisävyinen onkin.

Kohokohdat: The Persecution Song, Deceiving Eyes, The Spawn of Love and War

Manatark – Chaos Engine

En enää muista, minkä takia päädyin aikoinaan tilaamaan tallinnalaisen Manatarkin toistaiseksi uusimman levyn, Crimson Hoursin. Oli syy mikä hyvänsä, niin yllätyin positiivisesti ja pidin kyseisestä levystä kovasti. Crimson Hours oli samanaikaisesti brutaali, omalaatuisella tatsilla höylätty, black metalliin pohjautuva musiikki teki minuun vaikutuksen. Sitten kun bändiin voidaan yhdistää monia muitakin nimiä virolaisesta metalliskenestä niin johan alkoi kiinnostamaan! Tästä syystä olikin luonnollista, että lähdin (vaikkakin pienellä viiveellä) tutustumaan Manatarkin tuotantoon tarkemmin.

Viron (tai ainakin Tallinnan) metalliskenestä puskee monenlaisia bändejä, vaikka sitä ei loppujen lopuksi pyöritäkään kovin monikaan hemmo. Tästä syystä myös vuonna 1996 perustetussa Manatarkissa on myös muualta tuttuja jäseniä: Laulajakitaristi Draconic soittaa myös Loitsissa ja rytmiryhmä (rumpali Suss ja basisti Martin) on myös Must Missan palveluksessa. Vuoden 2003 joulukuussa julkaistu Chaos Engine sisälsi myös Gates-nimeä käyttäneen kitaristin, jonka viimeiseksi levytykseksi Chaos Engine päätyi Manatarkin kanssa.

Chaos Engine on siis Manatarkin toinen levy. Ensimmäisestä levystä, Viimanegi Veri-kiekosta oli kulunut kolme vuotta ja tuona aikana oli laulukieli vaihtunut virosta englantiin. Olisin itse kuunnellut Manatarkia mieluiten viroksi, onhan lähes jokainen bändi kiinnostavampi kun ne laulavat omalla äidinkielellään. Vokaalipuoli on toisaalta black metallille tyypillisesti ärinää, joten eipä tuolla laulukielellä nyt niin suurta väliä ole. Yksi syy minkä takia Manatarkiin ihastuin johtui sen omintakeisesta, sopivan säröisestä mutta silti kirkkaasta kitarasoundista. Four Walls on esimerkki siitä, miten Manatark kuulostaa itseltään yhdistellessään liidikitarakikkailuja ja vähemmän säröä sisältäviä, rauhallisia kitaramaalailuja. Tosin bassorummut kuulostavat hyvin lepsuilta, ne vain nakuttavat taustalla itsetarkoituksellisesti. Toisaalta Manatark pörrää muutenkin sen verran nopeasti, Chaos Engine karjuu kuin tiikeri ja nopeusmittari on lähes koko levyn keston (vähän vaille 40 minuuttia) ajan punaisella. Ihan perinteistä black metallia Manatark ei soita vaan ujuttaa tummanpuhuvaan ilmaisuunsa myös koneita, puhdasta laulua ja muuta kivaa.

Hyvää musiikkia ei toki tehdä hyvillä soundeilla, vaan hyvät soundit vain tukevat bändiä kun se esittää hyviä biisejään. Tässähän se Manatarkin ongelma onkin, sillä se ei ole suoranaisia tappobiisejä kovinkaan montaa tehnyt. Muutamaa Four Wallsin kaltaista kohokohtaa lukuunottamatta levy on tasapaksua puuroa, johon on vain laitettu pötköön (ihan päteviä) riffejä.  Chaos Engine on hieman puiseva ja yksipuolinen kuuntelukokemus. Ihan kuin Manatark olisi päässyt asettamansa tavoitteen puoliväliin.

Kohokohdat: Parallels And Parity, Four Walls