Wyrd – Kammen

Sainpa tuossa syyskuun alun kunniaksi päähäni soittaa Wyrdia. Edellisen kerran taisin soittaa Wyrdia pari vuotta sitten, sekin syksyllä. The Ghost Albumista (2006) tuli kirjoitettua tänne Pandaluolan puolelle arviokin, mutta sen jälkeen Wyrd on painunut minulta unohduksiin syistä, joita en itsekään tiedä. Tällä kertaa päätin etukäteen, että Wyrdin levyistä käsiteltäisiin tällä palstalla seuraavaksi kirjoitushetkellä toiseksi uusin levy Kammen. Varmaan lähinnä sen takia, ettei se ole yltänyt läheskään samalle tasolle kirjoissani Huldrafolkin (2002) tai The Ghost Albumin kanssa, mutta on silti hyvänäkin pidettävä black metal-levy, jossa on hieman Burzumia että ruotsalaista Katatoniaa.

Siinä missä The Ghost Album oli enemmänkin Katatonia-pastissi, on Kammen enemmänkin paluuta black metallisempaan suuntaan. Melankolia on yhä Wyrdin kantava voima, jonka takia nämä kappaleet kumpuavat perisuomalaisesta ahdistuksesta. Siitä, kuinka suurimman osan vuodesta on perkeleen kylmä. Siitä, kun kanteleesta ovat kieletkin poikki ja pirtissä on kylmä. Lähtökohdat ovat siinä, kaikessa koruttomuudessaan.

Tämän kansantunnon kuvaamiseksi Wyrdin nokkajehu Narqath on tarkistanut hieman bändinsä yleissoundia. Folkahtavia elementtejä on nyt mukana enemmän, eli lähinnä akustista kitaraa ja kannelta. Päinvastaisesti mies laittoi mukaan joitakin junttaheviriffejä, jotka eivät suoraan kuulosta karmeiltakaan mutta eivät toisaalta järin tarpeellisiltakaan. Kammenin suurin (ja oikeastaan ainoa) ongelma on sen liioiteltu pituus. Narqathin visio ei ole potkinut niin pitkälle, että yli tunnin mittainen albumi toimisi täysipainoisena ihan loppuun asti. Liki 18-minuuttisen Rajalla-kappaleen ei olisi ollut niin pitkä. Muutenkin Kammen olisi kaivannut typistämistä, sillä nimenomaan sen vuoksi Kammenin pariin palaaminen ei onnistu aina niin kivuttomasti.

Toisaalta Kammenin kurssia on nostanut semipaska Kalivägi, jolla Wyrd asteli totaalisesti metsään. Bändi hylkäsi sillä täysin katatoniamaiset ja folkahtavat elementit ja siirtyi soittamaan geneeristä tusinasuhinabläkkistä, vain sopeutuakseen uuden levy-yhtiönsä linjaan. Että silleen.

Kohokohdat: The Hounds of the Fall, October, These Empty Rooms, Kammen

Moonsorrow – Varjoina kuljemme kuolleiden maassa

Moonsorrowin tuorein hengentuotos Varjoina kuljemme kuolleiden maassa on mielenkiintoisin arvioimisen kohde pitkään aikaan. Levyn saama ylistyssanojen vuoksi ei tunnu laantuvan sitten millään, eikä missään ole juurikaan näkynyt poikkipuolisia näkemyksiä levystä. Ulkopuolisen silmin levyn sopulimainen glorifioiminen alkaa näyttämään jo pelottavalta. Tämän massaliikehdinnän joukossa on jo sitäkin porukkaa, joka saa orgasmin vaikka Moonsorrow-nimellä varustettu levy sisältäisikin vain pieruja.

Itselleni Moonsorrow oli ensimmäisiä kuulemiani folk-henkisiä metallibändejä. Pakanajuhla yllätti aikoinaan Talvisota-kokoelmalevyllä. Sitten vasta tuli hilipatihippaa-eunukkifolkkibändien invaasio, mutta Moonsorrow lähti kohti eeppisempiä mittoja levy levyltä. V: Hävitetty (2007) oli jo melkoinen kliimaksi, jonka jälkeen oli vaikea kuvitella Moonsorrowin vetävän enää paremmin, varsinkin kun Tulimyrsky-EP (2008) ei ollut läheskään yhtä vakuuttava kiekko. Varjoina kuljemme kuolleiden maassa on siis melkoisen haasteen edessä.

Näyttäisi siltä, ettei Moonsorrow edes yritä tehdä Hävitettyä uudestaan. Kappaleita on uutukaisella enemmän, mutta niiden pituuskin on tipahtanut puolesta tunnista noin 50 prosenttia. Albumin pisin kappalekin kestää “vain” 16 minuuttia. Varjoina kuljemme kuolleiden maassa on sikäli tyypillistä Moonsorrowia, että se on eeppistä, raastavaa ja kunnianhimoista black ja folk metallin tapaista. Ensimmäisillä kuunteluilla levy ei kuulosta oikein miltään, mutta ajan kanssa se alkaa avautua. Kappaleet paljastuvat monipuolisiksi ja –säikeisiksi ja niissä riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Moonsorrow ei ole tehnyt varsinaisia virhearviointeja levyä takoessaan, vaikka paikoin Moonsorrowin kulkemat polut tuntuvat liiankin tutuilta. Itse asiassa todella usein tulee Bathory mieleen, ja tämänkaltaisen todennäköisesti Quorthonkin olisi halunnut tehdä.

Ei tämä minussa aiheuta kumminkaan niin suuria väristyksiä, että alkaisin määritellä suhdettani musiikkiin – tai edes Moonsorrowiin – tämän albumin perusteella kokonaan puhtaalta pöydältä. Kenties oma suhteeni musiikinkuuntelua kohtaan on muuttunut vuosien aikana ratkaisevan paljon sitten bändin edellisten levyjen kuuntelun, jolloin Moonsorrowia (ja oikeastaan kaikkeakin muutakin) kohtaan olen muuttunut kriittisemmäksi. Pääni on räjähtänyt onnesta Moonsorrowin vuoksi aiemmin, mutta teho ei ole enää sama. Varjoina kuljemme kuolleiden maassa on kuitenkin hyvää jatkoa Hävitetylle, vaikkakaan ei varsinaisesti nostakaan panoksia.

Rate Your Musicin lukujen perusteella Varjoina kuljemme kuolleiden maassa olisi kuitenkin Moonsorrowin heikoin levytys sitten Voimasta ja kunniasta-eepoksen (2001), vaikka mitenkään huonoihin lukemiin ei ole uutukainenkaan päässyt. Vaikka musiikinkuuntelu ei olekaan tilastomatikkaa eikä albumin arvo määräydy RYM:n hikisten tilastojen perusteella, niin nuo lukemat kertovat albumista ja sen varsinaisesta vastaanotosta mielestäni enemmän kuin lähes jokaisessa mediassa olevat, yleensä kouluarvosanoin 8-10 välillä varustetut (kulloisenkin toimittajan mielipidettä kuvastavat) ylistykset. Päädyn tosin itsekin antamaan levylle kahdeksikon. Arvosana perustuu omiin tuntemuksiini levystä eikä siitä, että sen on vain sattunut tekemään Moonsorrow.

Mutta albumi herättää silti kysymyksiä. Onko tämä se levy, jolla Moonsorrow painaa itsensä historianlehdille? Miten Varjoina kuljemme kuolleiden maassa kestää aikaa? Kohistaanko siitä loppuvuosi? Unohdetaanko se heti, kun Moonsorrow julkaisee seuraavan levynsä? Entä jos albumin tehot loppuvat, jolloin se ei olekaan niin hieno kokonaisuus? Miten tästä eteenpäin? Viedäkö eeppisyyttä vielä pitemmälle vai tehdäkö levy, joka aiheuttaa pettymyksen huokauksia? Lopettaako huipulla?

Kenelle: Niille, joita Moonsorrow puhutteli jo aiemminkin. Tosin onhan tästä hyvä myös aloittaa…
Miksi: Hyvin vahva ja jylhä albumi.
Kohokohdat: Muinaiset, Huuto, Kuolleiden Maa

Metsatöll – Äio

Omalla kohdallani yksi viime vuoden odotetuimpia metallilevyjä oli virolaisen Metsatöllin Äio. En erityisemmin pidä folk metallista, mutta Metsatöll on monella tavalla omanlaisensa. Yhtyehän on joissakin yhteyksissä jopa kieltänyt olevansa varsinaisesti folk metal-bändi, vaan enemmänkin heavy metal-bändi, joka sotkee musiikkiinsa vaikutteita pohjois-baltialaisesta kansanmusiikista. Äio on jatkoa Iivakivi-albumille (2008). Dramaattisia muutoksia ei ole tapahtunut nyt kun yhtyeen suunta on jokseenkin selkiytynyt. Suurin muutos taitaa löytyäkin taustalta: Levy-yhtiö on vaihtunut suomalaiseen, isoihin mittoihin kasvaneeseen Spinefarmiin.

Pintaan miksattu basso kolisee, kitarat soittavat heviriffejä ja pillit ujeltavat kuten aina ennenkin. Erilaisia kansansoittimia on osattu käyttää maltillisesti, eikä kuulija pääse vaivaantumaan siksi, että Metsatöll olisi ryhtynyt suuruudenhulluksi. Soittimet ja vironkielinen laulu värittävät biisejä, jotka tosin ovat keskenään ehkä turhankin samankaltaisia. Kokonaisuus on yhtenäinen, mutta ne vielä Iivakivellä olleet, massasta selkeästi erottuvat hitit ja huudatukset uupuvat lähes kokonaan. Mahtipontisia taustalaulujen varassa seilaavia biisejä albumi on kyllä täynnänsä. Vaid Vaprust onkin jo tuttu videobiisinä, mutta erityistä mielenkiintoa herättivät myös uhoavat Roju ja Vihatõbine sekä eeppinen päätöskappale Jõud.

Äioa vaivaa tasapaksuus, ja tätä ongelmaa ei suorastaan helpota albumin tunnin kestokaan. Sen tunnin aikana ehtii kyllästyäkin, mikä ei kyllä Iivakiven kohdalla päässyt vaivaamaan. Akustisen Kuni Pole Kodus, Olen Kaugel Teel –kappaleen lisäksi Äio olisi tarvinnut pari samanlaista kappaletta tasapainottamaan ja luomaan lisää vaihtelua, mutta toisaalta nopeaa rymyämistäkin olisi saanut olla enemmän. Sanoisin Äioa lieväksi laadulliseksi notkahdukseksi, mutta sen haukkuminen harha-askeleeksi olisi jo suorastaan rikollista. Metsatöllin ura on ollut jo melko pitkä, ja jokainen otettu askel on ollut tarkkaan harkittu.

Kyllä se edellisilläkin albumeilla rellestänyt susi riehuu Äiollakin, mutta en saa täyttä käsitystä sen nykyisistä tekemisistä. Ehkä se on rauhoittunut ja kasvattaa nyt lanttuja?

Kenelle: Niille, jotka jaksavat kuunnella samaa biisiä kyllästymättä.
Miksi: No… onhan se kuitenkin Metsatöll: folk metal-bändi, joka ei ole folk-metal-bändi.
Kohokohdat: Vaid Vaprust, Roju, Vihatõbine, Jõud

Pagan Metal Documentary

Damn Good Coffee-blogin Eugen Gurjasti kirjoitti taannoin amerikkalaisen Bill Zebubin (Belzebub?) ohjastelemasta Pagan Metal-dokumentista, joka nimensä mukaisesti käsittelee pakanametallia. Metallimusiikista on tehty jo muutama dokkari mutta tästä alasta ei ole tainnut montaa tulla vai onko ensimmäistäkään? Jo pelkästään sen takia folk metallin ystävät voisivat käyttää elämästään vajaat pari tuntia elämästään tämän katsomiseen.

Dokkarissa haastellaan alan tunnetuimpia bändejä, pääasiassa Suomesta. Finntrollin, Turisaksen, Ensiferumin ja Korpiklaanin lisäksi haastatellaan myös Primordialia. Virolaisistakin puhutaan mutta ensimmäistäkään ei näy missään. Onhan tuolta Baltiastakin vaikka mitä bändejä tulossa, olisi tähän sentään voitu Metsatöll ja Skyforger laittaa puhumattakaan venäläisistä bändeistä. Mutta silti jostain käsittämättömästä syystä mukaan on otettu saksalainen Leaves’ Eyes. Siis juurikin se bändi, missä laulaa Liv Kristine ja joka soittaa sinfonista goottimetallia. Onhan musiikkidokkarissa musiikkia oltava, se on sanomattakin selvää, mutta tässä sitä tuntuu olevan hitusen liikaa. Kokonaisia livebiisejä kuullaan Primordialilta, Finntrollilta ja Turisakselta. Näissä biiseissä ei tietenkään ole mitään vikaa sinänsä, mutta kun niitä on näinkin paljon niin niitä tuntuu vain olevan liikaa ja ne sounditkin ovat välillä kauheat. Dokkarin pituuskin pitenee olennaisesti tämän vuoksi.

Puheenaiheina on luonnollisesti folk metal, kansankulttuurit sekä ei mitenkään yllättävästi (suomalaisten ollessa kyseessä) juopottelu. Välillä dokkari sortuu suoranaiseen tyhjäkäyntiin kun se ei tunnu keskittyvän musiikkiin riittävästi. Suomalaisten juomatavat ja penisten pituus (verrattuna irlantilaisiin) tuntuu aika epärelevantilta puheenaiheelta tässä dokkarissa. Alkoholi tuntuu olevan liian isossa roolissa, en kyllä kiellä etteikö itsellenikin viisasten juoma aika ajoin maistuisi. Muutenkin suomalaisten maine maailmalla tuntuu saavan liian paljon tilaa. Käsittely jää loppupeleissä turhan pintapuoliseksi ja Suomi-keskeiseksi. Ei minulla(kaan) ole mitään näitä Suomibändejä vastaan, mutta Euroopassa on muitakin kulttuureja ja niistä laulavia folk metal-bändejä.

Teknisestikin dokkari on hieman kökkö. Livepätkien äänenlaatu vaihtelee, samoin haastattelujen. Välillä puheesta on jopa hankalaa saada selvää kun suomalaisilla on myös se kuuluisa, vahva rallienglanti. Noviiseja ajatellen dokkariin on laitettu haastateltavien bändien nimet, mutta livepätkien kohdalla olisi voitu myös biisien nimetkin laittaa. Myös leikkaus ja siirtymiset kohtausten välillä tuntuvat menevän vähän miten sattuu, kamera heiluu kuin heinämies ja mikrofonikin näkyy muutaman kerran siellä missä sen ei varmaan pitäisi näkyä. Tosin eipä minua tuo mikrofonin ajoittainen piipahtaminen kuvaruudussa häiritse.

Pagan Metal Documentarya en menisi sanomaan hyväksi dokkariksi mutta eipä aiheesta muitakaan ole (toistaiseksi) tehty. Dokkari on tehty hieman hutiloiden ja pintapuolisesti eikä siitä minulle paljoakaan jäänyt käteen. Kyllä tämän silti katsoo ainakin kerran, ihan vain uniikin aiheensa vuoksi.

Aiheeseen liittyvää:
Damn Good Coffeen juttu
Dokkari tuubissa
Metsatöll ja Suur Tõll

Metsatöll ja Suur Tõll

Kuluvan vuoden tammikuussa – tarkalleen ottaen 15. päivä – Viron kenties tunnetuin metallibändi Metsatöll julkaisi uuden nettisinglen ja videon Vaid Vaprust. Biisi on ensimmäinen lohkaisu uudelta täyspitkältä joka ilmestyy myöhemmin keväällä. Olenkin hieman odottanut tuota pari vuotta sitten tulleen Iivakiven seuraajaa, joten ainakin se on yksi vuoden mielenkiintoisimmista tapauksista.

Vaid Vaprust (= vain rohkeutta) on kovin tyypillinen Metsatöll-biisi. Itse asiassa Iivakivellä ei melkein muunlaisia biisejä ollutkaan, joten sinänsä tämä oli singlebiisiksi toimiva ratkaisu. Se on mieleenpainuva, folk-elementtejä pullollaan ja sitä kautta saa hyvän käsityksen siitä millainen Metsatöll on. Ehkä turhakin hyvä, sillä biisi on sellainen “ihan jees”-tason luikautus. Täyspitkältä sitten näkee onko Metsatöll lähtenyt muuttamaan kaavaansa mihinkään.

Eniten huomiota keräsi kuitenkin Vaid Vaprustin promovideo. Siinä on tärkeässä roolissa animaationpätkät, jotka on otettu Tallinnfilmin (vanhin yhä toimiva virolainen elokuvastudio joka oli yksi Neuvostoliiton menestyneimmistä) vuonna 1980 tekemästä animaatiosta Suur Tõll. Vaikka Viro olikin tuolloin neuvostomiehityksen alaisena niin silti kansanmusiikkia soitettiin ja kansantaruja kerrottiin. Eivätpä ne täysin kiellettyjäkään voineet tuolloin olla, sillä Tallinnfilm oli aika kansallinen studio. Kansantaruthan ovat yleensä raakoja eikä Suur Tõllin taru tee siinä poikkeusta. Ruumiinosia lähtee irti, kassit näkyvät ja niin poispäin, että ihan naperoille ei tuotakaan voi ihan suositella. Virolaiset lapset saivat tästä painajaisia, mutta toisaalta näin itsekin pallerona jonkin vastaavanlaisen piirretyn joka oli suomalaisten tekemä. Soundtrack on aika muikea, siinä on sekä kansanmusiikki-elementtejä että 70-lukulaista syntikkaa.

Suur Tõllin taru lyhyesti: Suur Tõll oli kauhea karpaasi, jolla oli suuren kokonsa lisäksi suuret voimat. Tõll asui Saarenmaalla, viljeli maata, söi aivan helvetisti kaalia, joi kaljaa ja tykkäsi saunoa. Hänellä oli myös vaimo nimeltä Piret, joka oli myös kovin vahvarakenteinen. Tõll nakitti usein vaimonsa kokoamaan saunakiviä samalla kun hän itse käveli (!) viereiselle saarelle Leiger-veljeänsä morjenstamaan. Hän auttoi merimiehiä ja Saarenmaalaisia sodassa lukumäärällisesti suurempaa joukkoa vastaan (ensimmäiset suomalaiset viinaturistit?). Kaverit ottivat paljon vahinkoa mutta Tõll teki vihollisista muhennosta suurilla rattaillaan. Mutta samaan aikaan toisaalta hänen suurempi vihollisensa Vanapagan (Vanha vihtahousu, jonka toisessa silmässä oli kaksi pupillia, myöhemmin niitä tosin näkyi olevan jopa kolme) aiheutti Piretin kuoleman ja sekös ottaa Tõllia kaaliin. Vanapaganista päästään eroon, mutta Saarenmaan asukkaat tarvitsevat jälleen apua uudessa sodassa. Ylivoimainen vihollinen käy tosin Tõllillekin liian kovaksi palaksi ja tämä kohtaa loppunsa taistelun tuoksinnassa. Tõll kantoi oman päänsä pois taistelutantereelta lopulliselle hautapaikalleen, mutta hän lupasi nousta kuolleista heti kun Saarenmaa häntä todella tarvitsisi. Tosin häntä on nyt turha vaivata, sillä hänestä tehtiin jo kertaalleen pilaa huutelemalla olemattoman sodan syttymisestä. Tõll hermostui häneen kohdistuneesta pilkasta ja lupasi olla sekaantumatta enää Saarenmaan asioihin, saarenmaalaisten harmiksi.

Tarusta on näemmä tehty elokuvaan pohjautuva kirjakin. Raakuutensa vuoksi en sitä ihan uskalla lastenkirjaksi kumminkaan sanoa vaikka se siltä näyttääkin. Metsatöll ei toki ole ainoa, joka on Tõllista tehnyt lauluja, sillä ainakin punkbändi The Shitheads on tehnyt biisin Suur Tõll. Metsatöllin uusi täyspitkä Aiö iskeytyy kauppojen hyllylle maaliskuussa.

Linkit:
Metsatöll – Vaid Vaprust
Suur Tõll, osa 1
Suur Tõll, osa 2
"Lastenkirjan" tekstit ja kuvat

Agalloch – The Mantle

Kuuntelen kaikenlaista, mutta on pakko myöntää että voisin kuunnella tunnelmallisempaa tavaraa hieman enemmän. Olen kumminkin kuunnellut Agallochia, jonka moni mieltää yhdeksi parhaimmista (ellei peräti parhaaksi) tunnelmallisen folk metallin taitajaksi. Agallochin musiikista löytyy kumminkin viitteitä black ja doom metalliinkin, mutta uudemmasta materiaalista löytyy yhtymäkohtia myös post-rockiin. Kun levyä kuuntelee, voisi kuvitella tämän ponnistavan manner-Euroopasta, mutta kaikkien yllätykseksi bändi operoikin Yhdysvalloissa. Agalloch on kumminkin ollut ahkerasti tekemisissä suomalaisten kanssa eikä pelkästään Nest-splitin tiimoilta.

Vuonna 1996 Oregonin Portlandissa perustettu Agalloch julkaisi toisen täyspitkän levynsä vuonna 2002. Muistan kun joitakin vuosia sitten sain levyn kaverilta lainaksi, mutta se ei napannut silloin kun tein sen klassisen virheen, että kuuntelin sen läpi vain kerran. Onneksi tajusin myöhemmin korjata kämmini, varsinkin kun levy sattui löytymään edulliseen hintaan kirpputorilla. Mutta itse levystä… The Mantle oli tärkeä etappi Agallochin uran kannalta, sillä siinä kulminoitui aiemmilla julkaisuilla alkanut kehitys ja bändi soitti jopa ensimmäisen keikkansa levyn julkaisemisen tienoilla. The Mantle huokuu rauhallisesti ja rauhallisuus pursuilee jo kannestakin, joka on siis täysin harmaa ja siinä on vain karibu. Tosin sekin karibu taitaa olla eloton patsas, joista löytyy kuvia melkoisesti. Siis patsaista.

Tämä on jotain sellaista, mitä voi kuunnella vain pohjoisella pallonpuoliskolla. The Mantle etenee verkkaisesti, rauhallisesti, leijaillen ja unenomaisesti. Käsite “kiire” on täysin vieras, eikä levyä edes kannata yrittää kuunnella kiireessä. Levy ei myöskään ole helposti lähestyttävä vaan vaatii monta kuuntelukertaa jotta se avautuisi edes jotenkin. The Mantle on myös hieman laahaava (muttei silti tylsä) ja pitkä kuin mikä, kestoa on peräti hieman alle 70 minuuttia. Levy jakautuu yhdeksään kappaleeseen, joista jopa kolme on instrumentaaleja. Kappaleiden sisällä ei tosiaan suuria vaihteluita ole, akustisilla soittimilla on suuri merkitys eikä lauluakaan hirveästi ole. Toisaalta kappalejakojen tekeminen on tässä tapauksessa melko turhaa, sillä The Mantle sulautuu yhdeksi kokonaisuudeksi ja kappaleiden väliset jo valmiiksi häilyvät rajat katoavat olemattomiin.

Levy on toisaalta hankala siinäkin mielessä, että se tarvitsee kuunneltavakseen tietyn mielentilan. Toisekseen levy sopii enemmänkin taustamusiikiksi, sillä pelkästään siihen keskittyminen kunnolla on hyvin hankalaa. Mutta kun levyn kuuntelee sopivan tilaisuuden tullen sopivassa tilanteessa, voidaan päästä jo transsiin. The Mantlen luonnonläheisyys, minimalistisuus, rauhallisuus sekä melankolisuus aiheuttivat sen, että itselleni tuli jokin selittämätön tarve lähteä samoilemaan metsään, vaikka lähin metsä onkin hieman kauempana ja tätä kirjoittaessa on perjantain ja lauantain välinen yö. Suosittelen kokeilemaan tätä (ja Ulveria).