Useampikin keikkakuva

Välillä sitä käy niinkin, että sitä tulee käytyä useammallakin keikalla ja vielä kameran kanssa. Toisinaan käy niinkin, että puran suunnilleen kaikki kuvat yhden illan aikana, ja sen savotan jälkeen ei enää huvita kirjoitella itse keikoista mitään. Kertokoon kuvat enemmän:

Jyrki Nissinen Hot Visions, Grateful Dad, Pelkkä Väliviiva Umpituomio. 21.2.2013 @ Vastavirta, Tampere

Fun, Frivolvol, Throat Umpio. 23.2.2013 @ Saikku, Pori

JP Jakonen Plays J Mascis, 24.2.2013 @ Telakka, Tampere

Sokea Piste. 24.2.2013 Klubi, Tampere

Frivolvol – Blades of Steel

Omissa kirjoissani post-hardcoren, mathcoren ja screamon pareissa pitkää duunia tehnyt Frivolvol on jäänyt aina hieman väliinputoajaksi. Siitäkin huolimatta, että yhtyeen kolma studioalbumi Blades of Steel (2009) osoittautui edeltäjänsä tavoin varsin hyväksi tapaukseksi.

Heti alkuun pistin merkille, että yhtä aggressiivinen Blades of Steel ei kyllä ole kuin edeltäjänsä Who Needs Maps When We Got Time (2008), vaikka vokalisti Jussin ääni antaisikin juuri sopivat aseet sellaiselle tarkoitukselle. Tosin en siltikään sano, etteikö Blades of Steelistä aggressiota puuttuisi. Sitähän levyllä kyllä on hyvinkin reilusti, muuallakin kuin lauluäänessä. Sen lisäksi Frivolvolin sätkiminen on vähintään ADHD-luokituksen mukaista, neuroottista potkimista ja munillemonottelua.

Blades of Steel on tietyllä tavalla melko anteeksi antamaton levytys. Tokihan monet muutkin levyt ovat sellaisia, että jos niille ei anna kunnolla huomiota niin ne eivät kuulosta miltään. Blades of Steelin kohdalla tuo asetelma vain korostuu, mutta kun Frivolvolille antaakin sitten enemmän aikaa, alkaa se kuulostamaan jo joltain. Tosin levy ei jaksa täysin samalla höökällä vetäistä koko aikaa, vaan Blade of Steel jää hieman epätasapainoiseksi tapaukseksi. Loppupää albumista ei puhuttele samalla tavalla kuin alku.

Kappaleiden nimet ovat hyvin perusmittaisia, sisältäen 2-3 sanaa per nimi. Paitsi kappale kolme viidellä sanalla ja kappale viisi, jonka nimestä “Someone Wrote That We Only Use Long Song Names Because It’s Fashionable And Trendy” voi jokainen laskea kirjaimet itse ja miettiä samalla, mihin nimi mahtaa viitata.

Kohokohdat: Lost on Thoughts, Blades of Steel, Punch Out, We Are One

Frivolvol – Who Needs Maps When We Got Time?

Vuonna 2008 kuultiin jälleen tamperelaisesta Frivolvolista muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen. Frivolvol oli tuossa välissä kutistunut viisikosta nelikoksi myös Abduktiosta tutun Mikko Suikkasen lähdettyä bändistä. Bändin kokoonpano oli hieman muuttunut, mutta niin oli hieman musiikkikin.

Minulla kesti aika kauan ennen kuin pääsin Frivolvolin vinksahtaneeseen maailmaan sisälle. Yksi syy oli tähän laulaja, joka on kylläkin mies (ja nimeltään Jussi) vaikkei sitä hänen äänestään päätellen ihan heti uskoisi. Kaverin korkealta viilettävä ja viiltävän ärsyttävä (ja jopa hänen omastakin mielestään tyylitajuton), silloin tällöin myös maukuva ääni on jakanut mielipiteitä tähän asti ja jakaa niitä edelleen. Toisaalta kaverin ääni sopii tähän kaikkeen hallittuun sekasotkuun ja kakofoniaan joka vaatii jo muutenkin hieman kypsyttelyä.

Mitä Who Needs Maps When We Got Time? sitten on? Ainakin se on kikkailevaa, poukkoilevaa, ehkä jopa hieman metallistakin modernia hardcorea. Frivolvoliin on myöskin liitetty mathcore- ja screamo-termit enkä ala kieltämään etteivätkö nuo termit sopisi kuvaamaan Frivolvolin kaoottista rytkettä. Frivolvol räimii kuin kiimainen hirvi jopa kolmen vartin ajan, mikä on ehkä liikaa kun huomioidaan miten keskittymishäiriöistä harkkorea Frivolvoltti tuuttaa. Se ei toisaalta koidu levyn kohtaloksi vaan pikemminkin se, ettei kokonaisuus pysy ihan loppuun asti kasassa.

Aloitusbiisi Out Come the Knives on yksinkertaisesti komeaa kuultavaa. Satellite Kids ja Take It From the Beginning ovat myös hyviä biisejä. A-puolen päättää Nightmare Before Friendship-fiilistely, joten B-puolen aloitus tuntuukin sen valossa täysin päinvastaiselta ja äkkiväärältä: B-puolen siis aloittaa levyn suoraviivaisin ja brutaalein biisi; No Money, No Worries, josta on promovideokin tehty. Tuon jälkeen tuleekin vain pari biisiä, joiden jälkeen saadaan viimeiseksi nimibiisi, joka on instrumentaali ja sen lisäksi lohkaisee kolmasosan koko levyn pituudesta. Levyllä on ehdottomasti hyviä biisejä, mutta toisaalta sitä vaivaa lievä epätasaisuus. Kaikki kovimmat biisit tuntuvat olevan A-puolella ja viimeistään Akilleen kantapääksi osoittautuva nimibiisieepos tyrehdyttää mielenkiinnon loppulevyä kohtaan. Lienee sanomattakin selvää, että ihan jokapäiväiseen jokatilanteen kuunteluun levyä on vaikea mieltää?

Kannet ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan helvetin hienot. Tosin tuo kuviointi muistuttaa hieman jotain kämästä tapettia, mikä osaltaan saa sen minun silmissäni näyttämään hyvältä. Ja kertookohan tämä kuvaus itse levystä vai pelkästään minun kierosta ajatusmaailmastani? Lammas Zinen (jo vuonna 2008 tehtyyn) arvioon tästä.

Kohokohdat: Out Come the Knives, Satellite Kids, Take It From the Beginning