Pekka Pohjola – Pihkasilmä kaarnakorva

Suomen kovin basisti on omasta mielestäni Pekka Pohjola. Piste. Tänään miehen kuolemasta tuleekin kuluneeksi viisi vuotta, ja tänä vuonna miehen ensimmäinen soololevy on täyttänyt 41 vuotta. Pihkasilmä kaarnakorva on julkaistu vuonna 1972, ja on Pohjolan ensimmäinen soololevy. Pihkasilmä kaarnakorva on tehty Pohjolan ollessa vielä Wigwamissa, jossa vaikutti vielä albumin julkaisuaikoihin silloinen yhtyetoveri Jukka Gustavson.

Pihkasilmä kaarnakorva kuulostaa jokseenkin samanlaiselta kuin Pohjolan muutkin 70-luvun soololevyt, eli Pohjolalla oli ilmeisen vahva visio musiikistaan jo alusta alkaen. Pihkasilmä kaarnakorvalla on vain neljä biisiä, jotka ovat progressiivisia kuin mitkä, melko pitkiä ja polveilevia. Ja toki lisäksi instrumentaaleja. Kavereitakin oli studiossa mukana, kukin omalta osaltaan soittimensa mestari. Vaikka kyseessä onkin Pohjolan soololevy, niin tässä tulevat Risto Pensolan ja Pekka Pöyryn vaskipuhaltimet ja Gustavsonin koskettimet esille enemmän kuin Pohjolan bassohiplailu. Levy ei onneksi ole minkäänlaista bassopornoa (vaikka Pohjola soittaa sitäkin), mutta Pohjolan rooli korostuukin säveltäjänä, sovittajana ja koko roskan yhteensaattaneena visionäärinä, leikittelevänä sellaisena. Jotain albumin lähtökohdista varmaan kertoo sekin, että albumin kansitaitelija Mats Huldén keksi albumin ja kappaleiden nimetkin, niitä kun ei ilmeisesti oltu nimetty.

Pihkasilmä kaarnakorva ei kuitenkaan ole missään nimessä parasta Pohjolaa ja kyllähän tämän levyille tuli toisaalta svengaavuutta ja rokkaavuutta enemmän, mutta toisaalta Pohjolan sävellyksistä tuli myös kunnianhimoisempia.

Kohokohdat: Armoton idylli

Pekka Pohjola – Harakka Bialoipokku

pohjola_harakkaPekka Pohjola on yhä tolkuttoman kova äijä, vaikka marraskuussa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä kun tämä vaihtoi hiippakuntaa. Harakka Bialoipokku on Pohjolan toinen soololevy vuodelta 1974, ja ensimmäinen jonka Pohjola julkaisi Wigwamista eroamisensa jälkeen.

Harakka Bialoipokku on sikäli tyypillinen Pohjola-levy, että se on instrumentaalinen. Pohjolalla ei ollut tapana juurikaan miettyä sävellyksilleen nimiä, vaan ainakin Pohjolan soolodebyytillä Pihkasilmä kaarnakorva (1972) biisien nimet keksi Mats Huldén. Huldén ei tosin ollut Harakka Bialoipokulla osallisena, joten en tiedä kuka kappaleiden nimet keksi. Ehkä Pohjola itse? Ehkä etukäteen tai jälkikäteen? Mutta koska levy oli instrumentaalinen, oli sen nimeäminen muiden maiden markkinoita myöten perin helppoa; Ruotsissa albumi tunnetaan nimellä Skatan, Englannissa taas B the Magpiena. Albumin ympärille kietoutuu pieni tarinakin, joka herää henkiin näissä muuten sanoittamattomissa biiseissä. Itse tarinanhan voi tietenkin lukea kansilehtisestä ja jokainen tulkita sen eri tavalla.

Jazzia tuntuu olevan mukana enemmän kuin monella muulla Pohjolan levyllä… tai ainakin Pihkasilmä kaarnakorvalta, joka oli pohjimmiltaan aika erilainen kuin Harakka Bialoipokku. Ehkä hakevakin. Albumin jazzmaisuus selittyy torvisektion vahvalla läsnäololla, jotka luovat mahtavat puitteet Bialoipokun seikkailulle suuressa metsässä. Oma suosikkini on tosin albumin muista kappaleista erottuva Sekoilu seestyy, jota voisi kuvailla “Pink Floydiksi soittamassa Planet Caravania”.

Kohokohdat: Ja näkee unta, Sekoilu seestyy

Miles Davis – Bitches Brew

miles_bitchMitä vanhemmaksi kasvan ja mitä enemmän meteliä kuuntelen, olen yhä enemmän sitä mieltä että musiikinkuuntelutottumustensa suhteen ihmisen kannattaisi olla avarakatseinen. Vain harvassa tapauksessa vain yksi musiikkityyli kiinnostaa niin paljon, että sitä jaksaisi kuunnella paria vuotta pitempään. Jokaisesta genrestä lienee syytä tutustua vähintään niiden merkkiteoksiin, jollaisena myös jazz-legenda Miles Davisin studioalbumia Bitches Brew (1970) pidetään myös. Davis oli julkaissut jo parin vuosikymmenen ajan kymmeniä levyjä, mutta silti monien mielestä tämä on niiden parhaimpien joukossa.

Mikäli stereotyyppisesti oletat että jazz on vain hilpeää menomusiikkia, niin Bitches Brew ei sitä edusta. Otetaan nyt esimerkiksi isäni, jonka mielestä lähinnä Glenn Millerin kaltainen helpompi kama on sitä aitoa oikeaa jazzia. Siinä hän on kyllä yhtä oikeassa kuin väittäisi, että Sex Pistols on ainoa bändi joka on punk. Tosin en ole mikään väittämään että tietäisin jotain jazzista ja sen tyylilajeista. Minä en tiedä niistä totta puhuen mitään.

Levyjä on kaksi, kummallakin niistä kaksi biisiä. Vain C-puolella on kaksi biisiä, muilla on sitten vain yksi. Bitches Brewilla on siis todella monta todella pitkää biisiä, jotka ovat vieläpä melko vaikeasti lähestyttäviä. Sen lisäksi ne ovat instrumentaaleja, ja käsittääkseni vielä spontaanisti rakenneltuja. Tosin minä olenkin metallin ja punkin parissa kasvanut, joten odotukseni levyjä kohtaan ovat luonnollisesti erilaiset. Ihan eri tavalla fuusiojazziin pitäisi suhtautuakin, ja siten levy onkin meikäläisellä silloin tällöin kuuntelussa vaikka omaan makuuni peilaten se ei ehkä olekaan niitä levyjä, joita ottaisin mukaan autiolle saarelle. Kuitenkin, albumina Bitches Brew on melko syntinen, hekumallinen ja perverssi. Ja ennen kaikkea hikinen. Ei se välitä, jos et ymmärräkään sitä. Voitaneen levyä sanoa jopa arrogantiksi?

Kohokohdat: Hankala niitä on nyt nimetä…