Sentenced – Down (Revisited)

“Syksy etenee lokakuuhun, ilmat kylmenevät, illat pimenevät entisestään ja musiikkimieltymykset senkun synkistyvät. On taas se aika vuodesta jolloin pitää kaivaa Sentencedin levyt hyllystä.”

Tämmöistä runoilin Pandaluolaan lokakuussa 2009. Voin sanoa, että silloin käsitelty Sentencedin Down on soinut joka syksy sen jälkeenkin, ja soi nytkin. Nyt on kulunut kolme vuotta tuosta ensimmäisestä aihetta sivuavasta tekstistä, mutta kun tuossa kuuntelin levyä pitkästä aikaa ja pureuduin siihen oikein kunnolla, niin koen tarpeelliseksi hieman “päivittää” ajatuksiani kyseisestä rieskasta.

Down ilmestyi siis vuonna 1996. Suomalaisten ahdistushevin kuningasbändi Sentented oli läpikäynyt suurimman muutostilanteensa, kun Taneli Jarva oli lähtenyt bändistä ja miehen tilalla oli Ville Laihiala. Jarvan myötä bändi oli sanonut lopullisesti “hei hei” death metalliselle historialleen, mutta pysytteli kuitenkin semiraakana. Itse diggaan kovasti Downin tuotantoa, albumin alakuloista tunnelmaa ja tietyllä tavalla se muistuttaa minua tietyistä ajoista. Mutta mutta…

“Levy iski siis tajuntaan, mutta myös tämän “löydön” ajoituksella oli iso rooli. Down kun osui juuri siihen kriittiseen kohtaan elämässä, kaikkea jonka mieluusti unohtaisi kun tapahtui tuohon aikaan joten kuuntelukerrat olivat aika puhuttelevia. Levyn nykyäänkin soidessa kumminkin muistaa sen ajan mielentilat, mutta ei pahalla. Menneisyyttähän ei voi täysin lakaista maton alle, mutta siitä voi ottaa opiksi ja sitä kautta tulla vahvemmaksi ihmiseksi.”

Pitää tunnustaa, etten ole noin angstista (ja sekavasti muotoiltua) tekstiä kyennyt enää tuottamaan. Näkisin angstin tilalle tulleen kyynisyyden. No, tässä valossa Sentencedin lyriikka alkaa kuulostamaan yhä kornimmalta. Varsinkin Bleed ja Keep My Grave Open ovat kaikessa teini-ikäisessä viisaudessaan sellaista settiä, että ajoittain ne pääsevät tökkimään kunnolla. “Yhyy, vedän itteni kiikkuun. Yhyy, vedän ranteeni auki. Yhyy, tytöt antakee bibaria! Yhyy.”* Ja ennen kuin joku näsäviisastelija alkaa mussuttamaan “älä sitten kuuntele sanoituksia vaan pelkkää musaa höhö”, niin sanoitukset ovat EDELLEEN aika olennainen osa kokonaisuutta. Mikko-Pappa sanoikin sen kerran hyvin, ettei biisi ole mikään Ikea-huonekalu jonka voi purkaa osiin.

Sanoituksellisesti Downista tulee paikoitellen melko vaivaantunut olo, mutta Sentenced ratsasti vielä luomisvimmansa huipulla ja sai hetkeksi uutta virtaa kokoonpanomuutoksestaan. Kokoonpanon sitten viimeisteli albumin jälkeen remmiin tullut Sami Kukkohovi basson varressa, Jarvahan oli näppäillyt bassoakin laulamisen ohessa. Pitää muuten tunnustaa, ettei sekä Jarva tai Sentenced ole tehneet mitään niin hyvää kuin Down enää albumin julkaisun jälkeen. Itse asiassa Down on uusin Sentenced-levy, jota nykyään tulee edes kuunneltua.

Ja jotta päättäisin tämän tekstin alkuperäisen (muokkaamattoman) kirjoituksen tunnelmiin, niin tässä kuva paviaanista. (Vitsi ei ole itseni keksimä.)

Kohokohdat: Noose, Shadegrown, Warrior of Life (Reaper Redeemer)

*Ja nyt ei tehdä pilaa oikeista mielenterveysongelmista joissa ei ole mitään hauskaa, mutta teinigooteille tämä angstailu tuntuu olevan kovin tyypillistä ja tietyssä määrin jopa ihailun kohde.

Moonspell – Memorial

90-luvun puolivälissä Moonspell, tuo Portugalin lahja metallimaailmalle, nousi tietoisuuteen Wolfheart –albumillaan (1995). Moonspell lähti sitten Irreligiousin (1996) jälkeen hieman kokeilemaan, ja teki mielestäni siinä sivussa yhden parhaimmista levyistään, Sin/Pecadon vuonna 1998. Sen jälkeen seurasikin epätasainen The Butterfly Effect (1999), ja siitä lähtien Moonspell on asteittain palannut alkuaikojensa soundiin, askel kerrallaan. Darkness and Hope (2001) ja The Antidote (2003) olivat keskitien goottiheviä, mutta vuoteen 2006 mennessä Moonspell oli löytänyt oman itsensä taas Memorialin kautta.

Vaikka Moonspell olikin löytänyt alkuperäisen, metalliyhteisön hyväksymän soundinsa, oli siltä edelleen lineup hieman hukassa. Yhtyeellä oli hankaluuksia basistien kanssa, ja Memorial onkin tehty aikana jolloin Moonspellillä ei ollut vakituista basistia, vaan sen vakanssin piti täyttää albumin tuottaja Waldemar Sorychta. Sorychtahan oli tuottanut Moonspellin muutaman ensimmäisen albumin, joten miehen saaminen kahvinkeittäjäksi ja napinvääntäjäksi oli paitsi käytännöllinen, niin myös symbolinen merkki. Moonspell oli tosissaan tekemässä paluuta goottivaikutteisen black metallin pariin.

Moonspellin kohdalla on kuitenkin korostettava, ettei yhtye soittanut kovinkaan puritaanista black metallia edes uransa alkuvaiheessa, eikä soittanut sitä kyllä Memorialillakaan. Goottimimmiejä pornahtavalla laulullaan lumonnut Fernando Ribeiro oli jättänyt laulamisen sikseen ja keskittyi Memorialilla lähinnä karjumiseen… vaikka toki hän myös laulaakin. Ja sitten on toki Lunan kaltaiset perinteisemmät goottihevibiisit, vaikka Memorialille on varattukin melko monta blastaavaa ja murjovaa raitaa.

Memorial olikin aika pätevää jatketta Moonspellin uralle ja paluuta juurille… tai paremminkin sen paluun viimeisenä naulana. Albumille sisältyy monta kovaa hetkeä, mutta joidenkin filleriraitojen johdosta siitä ei ole ihan Wolfheartin tai Irreligiousin haastajaksi. Tai Sin/Pecadon. Tosin mielestäni edellisestä levystä Night Eternalista ei ollut edes Memorialin haastajaksi, mutta katsotaan miten käy kun tänään julkaistaan Moonspellin uusi albumi Alpha Noir.

Kohokohdat: Finisterra, Blood Tells, At the Image of Pain, Luna

Type O Negative – Dead Again

Mikä se on, jonka kannessa on tuimakatseinen naistenmies mystinen panoilme naamallaan? Kyseessähän on Type O Negativen albumi Dead Again, jonka kannessa pälyilee Peter Steelen esikuva keisarillisen ajan Venäjältä. Romanovien parhaalla kaverilla ja itä-eurooppalaista verta omaavalla Peter Ratajcyk Steelellä oli paljonkin yhteistä; liki legendaarinen maine universumin sykkivimpänä rakastajana, laaja fanikunta ja kuolema suhteellisen nuorella iällä.* Katsoin parhaaksi kirjoittaa Dead Againista pääasiassa kolmesta syystä:

1. Dead Again jäi Type O Negativen vihoviimeiseksi studioalbumiksi sattuneesta syystä.
2. En ole itse kuunnellut koko levyä varmaan kolmeen vuoteen, vaikka erinäisiä Type O Negative-putkia on noihin vuosiin osunutkin.
3. Dead Again on hyvä levy, vaikken ole juuri uhrannutkaan aikaa sen kuuntelemiselle.

World Coming Downilla (1999) ja Life is Killing Mellä (2003) ollut pienimuotoinen lama oli Dead Againin aikaan jo mennyttä. Noilla mainituilla levyillä on kyllä ehdottomat huippuhetkensä, mutta kokonaisuuksina ne jättivät toivomisen varaa. Dead Again paljastui niitä monipuolisempana ja elinvoimaisempana levynä, mitä nyt October Rustilla Type O Negativen löytäneet varmaan järkyttyivät Type O Negativen liikuttua useita askelia taaksepäin toisella jalalla ja laajentaen soundiaan toisella. Dead Againia ei voi mitenkään sanoa erityisen romanttiseksi levyksi, vaan Steele keskittyy enimmäkseen tuskansa ulos karjumiseen ja se kuuluu aggressiivisista biiseisätkin. Yhtye olikin yhtäkkiä lähempänä Carnivorea, mutta myös Steelen omia suosikkeja 60-luvulta: The Beatlesia. Sanoituksellisesti Dead Again käsitteli enimmäkseen Steelen omia henkilökohtaisia, huumehöyryisiä helvettejä.

Steelen poismeno kaksi vuotta sitten toi muuten ikävästi lisäsyvyyttä ja perspektiiviä nimikappaleen lyriikanpätkään, jotka isken näppärästi tämän artikkelin loppuun. Huhtikuun 14. päivään asti kyseinen pätkä voitiin kuitata osoituksena Steelen omituisesta huumorintajusta ja viittauksena tämän aiempiin feikkikuolemiin. Nyt se ei enää naurata samalla tavalla.

“I can’t believe I died last night, Oh God I’m dead again
I can’t believe I died last night, I’m fucking dead again”

Kohokohdat: Dead Again, The Profits of Doom, September Sun, Some Stupid Tomorrow, Hail and Farewell to Britain
*Tosin Steele oli kuollessaan 48-vuotiaana Rasputinia vuoden vanhempi.

Type O Negative – October Rust

Bloody Kisses on levynä kurko, mutta itselleni kenties merkityksellisin Type O Negative –levy on Bloody Kissesin seuraaja October Rust vuodelta 1996. Noukin kyseisen levyn Hämeenlinnan kaupunginkirjastosta joskus seuraavan vuosikymmenen alussa, oikeastaan sen paremmin tietämättä mihin olinkaan ryhtymässä.

October Rustilla on yksi hienoimmista (ja oudoimmista) aloituksista, mitä rock-historiassa on todistettu. Ensin on Bad Ground, joka koostuu pelkästä huminasta. Kyseessä ei ollut Peter Steelen hurahtaminen industrialiin, vaan silkka tarve pelästyttää ihmisiä, jotka oikeasti luulivat levyn olevan viallinen. Toisessa, nimettömäksi jätetyssä bändin jäsenet katkaisevat hiljaisuuden ja nauraa räkättävät kuuntelijalle, mutta vakavoituvat sitten Love You to Deathin merkeissä, joka onkin puolestaan yksi kovimmista biiseistä mitä tämä kombo on koskaan tehnyt. Tajuttoman hienoa, kerrassaan uskomatonta! Tosin en muista olleeni October Rustin alusta näin tohkeissani teininä, kun levyä ensimmäisiä kertoja kuuntelin. Bad Groundia en tajunnut ja Love You to Deathin röpelöiset kitara- ja bassosoundit kuulostivat todella karuilta. Miltä ne toki kuulostavat edelleen, mutta niitä arvostaa vanhemmiten aivan eri tavalla.

Jo Bloody Kissesillä Type O Negative oli löytänyt oman soundinsa ja unohtanut Carnivoren (“minkä Carnivoren?”), mutta viimeistään October Rustilla Type O Negativen soundi oli sinetöity. Nopeat punkit dropattiin levyiltä tyystin, vaikka nopeampia biisejä soitettiin edelleen livenäkin. Tosin eihän koko October Rust perustuu pelkkään hidasteluun, vaan levyllä on melko paljon rokkaavampaakin osastoa. Itse asiassa singlebiisi My Girlfriend’s Girlfriend on Type O Negativen mittakaavassa yllättävänkin popahtava ja Cinnamon Girl on Neil Young –lainabiisi. Siltikin October Rust on edeltäjäänsä vakavampi ja melodramaattisempi levy. Esimerkiksi Steelellä oli mukana enemmän pornahtavaa ähinää, ja näihin aikoihinhan mies poseerasi Playgirlissä. Mutta mitä Octorber Rustiin tulee, niin mielestäni kyseessä onkin tyypillinen ja nimenomaan siinä mielessä tolkuttoman hyvä Type O Negative-levy, joka on bändin ehdotonta parhaimmistoa Bloody Kissesin ohella.

Parimetrinen korsto ja mystisten panoilmeinen erikoismies Peter Steele menehtyi päivälleen kaksi vuotta sitten. Ilmeisesti ihan oikeasti, kun kukaan ei ole vieläkään varmistanut huhuja vääriksi eikä Petrus ole itse tullut takaisin.

Kohokohdat: Love You to Death, Red Water (Christmas Mourning), Burnt Flowers Fallen

Before the Dawn – Deathstar Rising

Melodödö ei tosiaankaan ole suosikkigenreni, mutta siltäkin alalta löytyy montakin bändiä joista voin rehellisesti sanoa diggailevani. Lahden Before the Dawnia on kuunneltu melko tiiviisti jostain The Ghostin (2006) ja Deadlightin (2007) ajoista lähtien, ja toki sen jälkeen ilmestyneet levyt ovat olleet kiinnostukseni kohteina. Ehkä eivät heti julkaisuajankohtana, mutta jossain välissä kuitenkin. Mutta pieni taisteluväsymys iski tosin Before the Dawniinkin; Deadlight oli vielä täysi ässä ja Soundscape of Silencella (2008) oli myös todella monta hyvää hetkeä, vaikkakin jälkimmäisellä alkoi olla enemmän fillereitäkin. Parantamisen varaa alkoi siis ilmentyä, varsinkin kun Before the Dawn oli Tuomas Saukkosen johdolla vääntänyt tukka putkella [sic] etenpäin ilman mainittavia taukoja. Osittain kokoonpanohässäköistä johtuen ja Saukkosen muista toiminnoista johtuen Before the Dawnin kuudes studioalbumi Deathstar Rising ilmestyikin vuosi sitten kahden vuoden viiveen jälkeen.

Tämän bändin kohdalla laatu on pysynyt korkealla, ja korkealla se pysyy myös Deathstar Risingilla. Albumi ei tosin nosta rimaa, vaan pitää sen jotakuinkin samassa paikassa kuin missä se aiemminkin oli. Before the Dawn ei tee Deathstar Risingilla juuri minkäänlaisia irtiottoja omaan menneisyyteensä, vaan jatkaa Soundscape of Silencen linjoilla. Tiikeri on päässyt raidoistaan tasan yhtä varmasti kuin Saukkonen tatuoinneistaan, eli jos tietää miltä Before the Dawn kuulosti aiemmin, tietää takuuvarmasti miltä se kuulosti vuonna 2011. Eli raskaalta, melodiselta ja gootahtavalta. Ehkä hivenen muoviselta ja kliiniseltä kuten monet muutkin modernit metallibändit, mutten ole antanut tuon seikan haitata tämän bändin kohdalla.

Jonkin aikaa Deathstar Risingin jälkeen Before the Dawnin leiristä alkoi kuulua kummia; Lars Eikind oli poistunut yhtyeen riveistä henkilökohtaisiin syihin vedoten, ja samalla vasta noin pari vuotta bändissä vaikuttanut rumpali Atte Palokangas lähti myös. Samalla yhtyeen soundia ilmoitettiin virtaviivaistettavan enemmän melodisen death metallin suuntaan, ja tiedote antoi ymmärtää goottivaikutteiden jäävän “osaksi bändin historiaa”. Omaan korvaani juurikin goottivaikutteet tekivät Before the Dawnista mielenkiintoisen tapauksen, jolla se erottui muista alansa toimijoista. Syystäkin vanhaa fania hieman pelottaa, vaikka kieltämättä yhtye on polkenut paikallaan jo pitemmän aikaa.

Odotukset uutta levyä kohtaan nousevat. Muutama päivä sitten Before the Dawn uutisoikin julkaisevansa Rise of the Phoenix -nimisen plätyn huhtikuun puolella, ja jo nimen pitäisi ilmentää bändin soinnissa tapahtuneita muutoksia. Katsotaan, mitä sieltä tulee.

Kohokohdat: Winter Within, Unbroken, Judgement, Wreith

Type O Negative – The Origin of Feces

Type O Negativella on 90-luvun puolelta useampikin klassikkotason levy, mutta niistä ehdottomasti pahamaineisin on yhtyeen vuonna 1992 julkaistu livealbumi The Origin of Feces. Aika jännän ratkaisun miehet kyllä tekivät, kun jo heti ensimmäisen studioplattansa (Slow, Hard and Deep, 1991)  jälkeen ryhtyivät tekemään liveä. Osittain kaiketi levy-yhtiön painostuksesta, kylläkin. The Origin of Feces on kuitenkin monista livelevyistä poiketen tehty keskisormet ojossa, sen huomaa jo levyn nimestä ja kansista. Alkuperäisessä kansikuvassa oli oletettavasti Peter Steelen karvainen perse – eli ulosteen alkuperä. Uusintapainoksessa tosin on melko tuttu, keskiaikainen kuva jossa luurangot tanssivat.

Livelevynä The Origin of Feces ei ole sieltä kaikkein tyypillisimmästä päästä. Bändi käyttää nimittäin yllättävänkin paljon aikaa yleisölle vittuilemiseen. Pahasuisen Steelen jälkeen Hynynen ei kuulosta enää miltään. Yhtye muun muassa ilmoittaa soittavansa viimeisen biisinsä jo keikan puolivälissä, ja yleisö vain hurraa vastaukseksi. Muutenhan yleisö yleensä buuaa bändille ja varsinkin Steelelle, joka vain nauttii saamastaan huomiosta. Yhtyeen kannustushuutokin on “YOU SUCK! YOU SUCK!”, mutta Steele vastaa kehottamalla kaikkia suksimaan vittuun. Myöhemmin keikka vielä keskeytetään hetkeksi tekaistun pommiuhan vuoksi.

Tosin The Origin of Feces ei edes ole oikea livelevy, vaan liveksi lavastettu studioäänite. Yleisön ja bändin välinen “vuorovaikutuskin” perustuu vain ja ainoastaan bändin omaan, synkkään huumorintajuun. Ja kaiketi jossain määrin myös bändin oikeisiin keikkoihin. Tilanteen lavastamisesta ei voi kylläkään olla Type O Negativelle vihainen. Eiväthän studiolivet ole loppupeleissä edes harvinaisia, olihan metallibändeille enemmänkin sääntö kuin poikkeus että livelevyjä rukataan jälkeenpäin studiossa, mutta monet ovat vaivihkaa yrittäneet peittää jälkensä. Slayer tosin äänitti Live Undeadin kokonaan studiossa. Type O Negative teki tämän temppunsa niin räikeästi, että jo pelkästään sillä se sai pari vihamiestä ja fania lisää.

Type O Negative soittaa täysin oletetusti alkuaikojensa biisejä, jotka olivat käytännössä hieman hitaampaa ja raskaampaa Carnivorea. Bändi soittaa parikin coveria (Hey Joe/Pete ja Paranoid), joita ei tunnista alkuperäisiksi esityksiksi sitten millään. Sovitukset ovat täysin erilaiset ja Type O Negative rukkasi sanoituksiakin. Nämä coverit ovat yllättävänkin relevantteja kokonaisuuden kannalta, sillä ne peilaavat Type O Negativen kehitystä Carnivoren jatkeesta täysin omaksi itsekseen, jolla oli oma identiteetti ja soundi. Type O Negativenhan kokoonpanohan oli yllättävänkin stabiili. The Origin of Feces tosin osuu siihen saumaan, kun bändistä vaihtui rumpali sen ainoan kerran. Uusintapainoksessa olevalla bonusveto Paranoidilla rumpuja soittaa jo Johnny Kelly, muuten albumilla soittaa bändin entinen rumpali Sal Abruscato.

Livealbumina The Origin of Fecesia ei kannata pitää, ihan ilmeisistäkin syistä. Sen sijaan se sijoittuu yhtä olennaiseksi osaksi Type O Negativen diskografiaa kuin bändin varsinaiset studiolevytkin, siinä missä livelevyt harvakseltaan tarjoavat mitään lisäarvoa studiolevyt jo haalineelle superfanille.

Kohokohdat: I Know You’re Fucking Someone Else, Pain

Paradise Lost – Gothic

Pandaluolassa kaksi vuotta sitten:

“Voisi jo päätellä, että tämä blogi on perustettu lähinnä Paradise Lostin heruttamiseen. No, sille vaan ei nyt voi mitään että sitä tulee nykyisin kuunneltua aika paljon ja varmaan vielä kuuntelenkin kun uusi levykin on tulossa. Ei hätää, jossain vaiheessa kumminkin PL:n kuuntelu jää vähemmälle ja alan hehkuttamaan jotain toista orkesteria. Sitä se on se elämän kiertokulku tässä blogissa. Nih.”

Syksyllä 2009 kuuntelin todella paljon Paradise Lostia, mutta sen jälkeen kuuntelu on jäänyt merkittävästi vähemmälle. Ihme kyllä pystyn lukemaan noita tekstejä sen pahemmin vaivaantumatta muista kuin joistakin teknisistä seikoista, vaikka olenkin melko itsekriittinen persoona, siinä missä joitakin vanhempia, 2000-luvun puolivälissä kirjoittamiani tekstejä on pysty lukemaan riviäkään.* No, nyt on aika taas kuunnella Paradise Lostia, kun mieleni kovasti teki. Parin vuoden tauko teki ilmeisesti vain hyvää.

90-luvun alussa kysyttiin, että kuka keksi rakkauden? Nyt 20 vuotta myöhemmin voidaan kysyä “kuka keksi goottimetallin”? Oliko se Peacevillen johtoporras, joka oli haalinut talliinsa sekä Paradise Lostin, Anatheman että My Dying Briden, jotka olivat kaikki aloittaneet death metallisemman musiikin parissa. Vai oliko Type O Negativen Bloody Kisses, joka toi genrelle näkyvyyttä valtavirrassakin? No, oli bändi mikä tahansa, oli näiden kahden synkkäsävyisen genren (gootti ja metalli) yhteentörmäys väistämätöntä. Paradise Lostin kakkosalbumi Gothic sattui ilmestymään sopivassa välissä (1991) ja ikään kuin puolihuolimattomasti nimesi koko genren siinä sivussa. Tai ainakin toi esille, mistä Paradise Lostin synkkyys kumpusi.

Tosin Paradise Lost oli vuonna 1991 enemmän death/doom kuin gootti, aina mureaa kitarasoundia myöten. Karkeasta Lost Paradise –debyytistä (1990) oltiin kuitenkin siirrytty hienovaraisemmalle linjalle ja Paradise Lost alkoi pehmittämään linjaansa. Ei kuitenkaan niin paljoa, että Gothicista olisi arvannut bändin tekevän myöhemmin Draconian Timesin (1995), One Secondista (1997) nyt puhumattakaan. Nick Holmes suosi perinteisen tyylistä murahtelua, mutta Sarah Marrionin tarjoama puhdas naislaulu oli jo jotain uutta, samaten Dead Emotionin ja Desolaten jylhät orkestraatiot. Kyseiset orkestraatiot eivät ole mitään pompöösimäistä ja suuruudenhullua hinkkaamista, vaan aidosti tunnelmaan sopivia ja aitoja, tuomiopäivän ennustuksia. Muutaman kerran Gothic tosin kompastuu omaan nokkeluuteensa eikä koko albumi ole sataprosenttisen timanttinen kokonaisuus. Esimerkiksi Falling Forever on ehta täyteraita, joka olisi voitu hyvin tiputtaa levyltä poiskin.

Siltikään täysin vastaavia levyjä ei ole juuri tehty. Vai onko? Jos on tietoa, niin sopii vaan jakaa se.

Kohokohdat: Gothic, Shattered, Angel Tear, The Painless
*Niitä ei löydä netistä käyttämilläni nimimerkeillä, joten turha alkaa etsimään.

The Man-Eating Tree – Vine

 

man-eating Jaska Jokusen harmina oli leijoja syövä puu. Nyt eivät leijat enää maistu, vaan tuo puu hotkaisi kitaansa Jokusenkin! Tälle puulle maistuu kuitenkin mustiin pukeutuva hevikansa pyöreäpäistä poikaa enemmän. Mutta lienee jotenkin kuvaavaa, että (oululainen) kaverini on nähnyt The Man-Eating Treen jo neljästi puolen vuoden aikana, vaikka ensialbumi julkaistiin vasta nyt. Mutta onhan bändiltä yksi single ollut jo hetken aikaa pihalla, eivätkä nämä äijät muutenkaan ihan noviiseja ole. Mutta muistakaa laittaa se väliviiva oikeaan paikkaan, muuten tapahtuu hirveitä!

Arvostelu:
The Man-Eating Tree – Vine

Poisonblack – Of Rust and Bones

Poisonblack on varmaan tehnyt muutaman uransa rohkeimman vedon sitten JP Leppäluodon eroamisen jälkeen jatkamisen. Se on nimittäin päättänyt hieman uudistaa riffivetoista goottimetalliaan joka kaipasikin uudistamista ja kipeästi. Uutta Of Rust and Bones-levyä edeltänyt A Dead Heavy Day oli välillä niin puuduttavaa junnaamista että jotain oli pakko tapahtua. Suoranaiseksi helpotukseksi voi todeta että Poisonblack jopa onnistui muuttumisleikissään.

Uudistumishalunsa takia muuten ruma kansi sopii Of Rust and Bonesille hyvin. Siinä on nahkansa uudelleenluonut kärmes. Mutta vaikka käärme on nyt uusissa nahoissa on se sisimmillään edelleen se sama vanha liero. Rockaavaa ydintään Poisonblack ei ole unohtanut mutta se on kerännyt kaikkea muutakin siihen ympärille. Kiekolla on peräti kolme noin kahdeksanminuuttista biisiä. Down the Drain on jopa chilli ja viimeisenä tulevan The Last Songin lopussa on Hammond-urkujakin. Varsinkin levyn alussa on niitä tarttuvia rockereitakin, alkaen heti My Sun Shines Blackista. Onneksi niitä ei ole kuitenkaan samalla tavalla kuin ADHD:lla jolla ei muunlaisia biisejä tainnut ollakaan.

Levy on kuulemma nauhoitettu osittain alasti. Eihän siinä ole mitään vikaa tai muutakaan häpeällistä että äijät ovat sinut kehonsa kanssa mutten ole kiinnostunut mahdollisesta Making of-dokkarista, kiitoksia vaan! Tätä alastonta äijälaumaa on tällä kertaa paimentanut Hiili Hiilesmaa, jonka rooli levyn tekemisessä on pieni kysymysmerkki. Onko mies ruoskinut Laihialaa ja muita erilaisuuteen vai onko muutos tullut bändistä itsestään? Ainakin tietty, ehkä jopa alaston fiilis on tallentunut biiseihinkin. Biisit on purkitettu myös “livenä” ja se tietenkin tekee kokonaisuudesta elävämmän kuuloisen. Onkohan Poisonblack nyt iskenyt kultasuoneen ja tehnyt uransa parhaan levyn?

Ja varsinainen arvostelu Lammas Zinelle on kirjoitettu ilman ensimmäistäkään Sentenced-viittausta. Eipä niitä näy sen puoleen olevan tässäkään jutussa. Nih.

Arvostelu:
Poisonblack – Of Rust and Bones

Aiheeseen liittyvää:
Poisonblack – Escapexstacy
Poisonblack – A Dead Heavy Day

Poisonblack – Escapexstacy

Sentencedin Ville Laihiala etsiskeli uusia tapoja ilmaista itseään kuin laulamalla pääbändinsä riveissä. Vuonna 2000 hän päättikin perustaa bändin, jossa toimisi vain kitaristina. Nimeksi muodostui Poisonblack ja kaverikseen hän sai Janne Kukkosen bassoon, Tarmo Kanervan rumpuihin sekä nimekkäimpänä jäsenenä (Laihialan jälkeen) samankaltaista musiikkia tahkonneen Charonin jylhän lauluäänen omistavan J-P Leppäluodon. Sentencedin vetäydyttyä tauolle vuoden 2002 The Cold White Light-albuminsa jälkeen huomasi Laihiala Poisonblackin tilaisuuden tulleen.

Poisonblack marssi siis studioon ja sai vuonna 2003 puskettua Century Median kautta Escapexstacy-pitkäsoiton. Levyn kannessa ja bändin promokuvissa keikistelee vamppimainen punapää, joka polttelee bändin jäsenten kanssa röökiä ja näyttää edustavalta. Kyseisellä naikkosella vaan ei ole sinänsä bändin kanssa mitään tekemistä, mitä nyt toimii näiden epätoivoisten rakkauslaulujen kohteena. Muistan kun itse näin levyn ilmestymisen aikoihin bändin promokuvan ja sain käsityksen että tuo kohtalokas nainen olisi bändin laulaja tai jotain muuta yhtä herkullista…

Poisonblack kuulostaa tässä vaiheessa Charonilta, joka on päättänyt matkia Sentencediä. Mutta ovathan kummatkin bändit loppujen lopuksi samalta melankolia-planeetalta kotoisin, joten missään vaiheessa ei harhailla kummankaan bändin lähtökohdista. Suurimmat Charon-assosiaatiotkin tulevat lähinnä J-P Leppäluodon takia. Vaikka levyn musiikillinen sisältö ei yllätä varmaan tässä vaiheessa muuten kuin sillä, että se kuulostaa enemmän Charonilta kuin Laihialan Sentencediltä, on silti varaa yllätyksille. Levyllä on nimittäin joitakin oikeasti hyviä biisejä. Esimerkkinä Illusion/Delusion tai kakkosbiisi Love Infernal, jonka olisi voinut mieltää levyltä lohkaistavaksi singleksi/videoksi. Sellainen se sitten tosin olikin.

Levy kuitenkin haiskahtaa lievästi sivuprojektimaisuudelle eikä se ole sinänsä ihme koska sekä Sentenced ja Charon olivat kumpikin vedossa vuonna 2003. Vuosi 2005 osoittautui molemmille kohtalokkaaksi, sillä Sentenced kuoppasi itsensä silloin ja Charon julkaisi Songs for the Sinners-albuminsa, jonka jälkeen se ei ole pitänytkään itsestään hirveästi meteliä. Vuoden 2006 Lust Stained Desparilla olikin enemmän tekemisen meininkiä, harmi vain että Leppäluoto oli bändistä silloin jo pihalla. Vaikka Escapextacy lievästi terapiabändin tekeleeksi haiskahtaakin niin silti yllättävän kovia jippoja herroilla on ollut takataskuissaan tätäkin bändiä varten. Herrat eivät selvästikään ole tehneet levyä vain sen takia että se olisi irtiotto pääbändeistä, sillä Poisonblackin voi rockaavamman otteensa takia tunnistaa omaksi itsekseen.

Aiheeseen liittyvää:
A Dead Heavy Day