Napalm Death – Fear, Emptiness, Despair

napalm_fearNapalm Death on toki legendabändi, joka kaikkien äärimusiikkia kuuntelevien pitäisi tietää ja ehkäpä omistaa pari levyäkin? Tämän bändin tapauksessa puhutaan tosin useimmiten lähinnä sen tuotannon alkuvaiheesta ja sitten tekosista 2000-luvulla, mutta 90-luvun tapahtumat jäävät useimmiten pimentoon. Niin on käynyt kyllä minullakin, ja vasta nyt koetan vaihtelevalla innolla vastaanottaa Nappiksen ysärimatskua.

Yleisesti ottaen Napalm Deathin uran heikoimpana hetkenä pidetään vuoden 1997 pitkäsoittoa Inside Torn Apart. Fear, Emptiness, Despair (1994) on sitä kuitenkin paljon parempi. Itse asiassa Fear, Emptiness, Despair on jopa vielä hyväkin levy! Sitä edeltänyt pitkäsoitto Utopia Banished oli jo silkkaa death metallia vaikka grindcore nostikin vielä rumaa päätään. Fear, Emptiness, Despairilla ei ole grindcorea enää samalla tavalla kuin mitä se bändin tuotannossa näyttäytyi 80-luvun lopussa. Blastbeatia on kyllä silloin tällöin havaittavissa, mutta Napalm Deathin soundista oli tullut aiempaa kokeilevampi ja synkempi. Mukana on jopa industrialille tunnusomaisia elementtejä ja vaikutteita silloisesta modernista metallista, joka näyttäytyi lähinnä groove metallina. Kyllä huomasi 90-luvun saapuneen.

Loppujen lopuksi Fear, Emptiness, Despair ei ole niin kovinkaan kaukana bändin nykymenosta. Ongelmana on enemmänkin se, ettei tällä ole kovinkaan paljoa järkeviä biisejä, joka painuttaa Fear, Emptiness, Despairia enemmänkin tusinalevyksi kuin miksikään muuksi. Se on keskinkertainen sekä Napalm Death- että death metal-levynä. Ja kaiketi levyn vastaanottoon on vaikuttanut sekin, että se on julkaistu melko onnettomassa saumassa? Napalm Deathin tuotannossahan se on selvä väliinputoaja, mutta 90-luvun alussa death metal koki pienoisen renessanssin joka nosti sen hetkeksi jopa mainstream-yleisön eteen. Tuo piipahdus tosin jäikin pikaiseksi, ja se oli hyvin pitkälti jo ohi vuoteen 1994 mennessä.

Kohokohdat: Remain Nameless, More Than Meets the Eye, Fasting on Deception

Napalm Death – Utopia Banished

nappis_utopiaNapalm Deathista puhuttaessa mainitaan yleensä heti ensimmäiseksi klassikot Scum (1987) ja From Enslavement to Obliteration (1988), ja sitten sen jälkeen Enemy of the Music Businessin myötä skarpannut nykytuotanto. 90-luku yleensä unohtuu kyseisen ajanjakson esitellessä Napalm Deathin kokeilevamman materiaalin. Death metallisimpia sävyjä sisällyttäneet Harmony Corruption (1990) ja Utopia Banished (1992) tuntuvat usein jäävän samassa rytäkässä unohduksiin, vaikka kyseessä ovat hyvinkin pätevät levyt.

Utopia Banished oli Napalm Deathin ensimmäinen äänite jolla ei soittanut enää yhtään Scumin A-puolella vaikuttanutta muusikkoa – joista vain rumpali Mick Harris oli oikeastaan vain roikkunut mukana. No, nyt hänkin oli tipotiessään ja bändissä vielä tänä päivänä vaikuttava Danny Herrera oli tilalla, vastuualueenaan “Hyper cans”. Ja taas brittibändi oli hieman kansainvälisempi. Utopia Banished julkaistiin tosiaan vuonna 1992, ja tässä vaiheessa Napalm Death oli lähtenyt jo kokeilemaan death metallia, ja oli siinä itse asiassa jo melko syvällä. Siltikin etiketeissä ja lyriikkaliitteissä vilahtaa meluun viittaava “noise not music”-logo. Napalm Death oli ottanut Harmony Corruptionista pari askelta taaksepäin ja Utopia Banished olikin taas hieman grindcorempi levy, kun biisejä oli enemmän ja ne olivat taas lyhyempiä. Scumin ja From Enslavement to Obliterationin kaaoksesta oltiin kuitenkin melko kaukana, tosin bändin nykytuotantohan nojaa enemmän tähän levyyn kuin esimerkiksi Scumiin.

Utopia Banished on hyvä levy, joka yhdistelee sujuvasti grindcorea ja death metallia. Ei ehkä erityisen innovatiivisesti, mutta yhdistelee silti ihan näppärästi. Pääasiassa biisit ovat hyviä, mutta onhan levyllä nyt jonkin verran fillereitä vaikka yksikään biisi ei ole varsinaisesti huono. Ei Utopia Banishedia siltikään tekisi lainkaan mieli nostaa bändin parhaimpien bändien levyjen joukkoon, vaikka se ihan hyvä levy noin muuten onkin.

Kohokohdat: I Abstain, The World Keeps Turning, Aryanisms, Contemptuous

Spawn From Deceit – At Least We Did Care

sfd_atleastKannessa ovat oikeudenmukainen KKK-heppu, rehti bisnessälli sekä kunnillinen soturi laatuohjelmaa tarjoavan tv-vastaanottimen vieressä. Ei sikäli mitenkään erikoista grindcore-kuvastoa, mutta mitenkään erikoisilla otteilla Spawn From Deceitkään ei lähde grindcoreaan tulkitsemaan.

Kokkolasta lähtöisin oleva Spawn From Deceit on jo jotain saanut aikaiseksikin, kuten esimerkiksi tämän At Least We Did Care-levytyksen joka olisi jo pitkäsoitto. 19 biisiä, 23 minuuttia, eli eivätköhän pitkäsoiton tunnusmerkit ole siinä, yhtyeen edustama tyylilaji huomioiden. Tosin Spawn From Deceit on enemmän velkaa Rotten Soundille kuin Agathoclesille. Ellei Rotten Soundia tai Nasumia olisi olemassa, kuulostaisi Spawn From Deceit todennäköisesti hyvin erilaiselta, jos edes ylipäätään olisi olemassa. Tämän huomaa sekä HM-2-efektipedaalin käytölle perustuvasta yleissoundista että vokalistin “pohjoismaisesta” ulosannista. Itse tosin olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä HM-2-pedaalin “kaikki nupit kaakossa” toimii paremmin ruotsalaisessa death metallissa kuin grindcoressa.

Levyssä ei ole mitään sen suurempia moitteita tai mitään muitakaan juttuja, mitkä tekisivät siitä luotaantyöntävän. Päinvastoin, paperilla pitäisi kaiken olla kunnossa, mutta Spawn From Deceit ei siltikään oikein iske. Se saattaa toki johtua siitäkin, että olen grindcoren suhteen melkoinen sunnuntaikuuntelija, jonka päivittäisiin kuuntelutottumuksiin grindcore ei kuulu.

Kannet ovat painetut, mutta itse levy taitaa olla poltettu, mahdollisesti tehdaspolttoisena kuitenkin? Ei erityisen hyvä juttu, koska jo 2000-luvun alussa poltettujen levyjen joukossa alkaa olla jo hälyttävän paljon susikappaleita. Tämä noin niin kuin yleisenä huomiona.

Kohokohdat: Worldwide Suicide, Kun maailma kituu, Pollution Allright!

Napalm Death – From Enslavement to Obliteration

Tässä blogissa on aika ajoin ollut tapana nostaa esille joitakin sellaisia levyjä, jotka nauttivat kiistatonta klassikon mainetta, ja useimmiten syystä. Napalm Deathin From Enslavement to Obliteration (1988) on juuri tuota liigaa. Kyseessähän on legendaarinen levytys, joka tappelee legendaarisuudessa oikeastaan vain edeltäjänsä Scumin (1987) kanssa. Napalm Deathin klassisen kokoonpanon ensimmäinen oikea yhteinen levy, kun Scumin A-puolenkin äänittivät lähestulkoon täysin eri ukkelit.

From Enslavement to Obliterationin suurin edistysaskel edeltäjäänsä verrattuna oli yhtyeen soundin kristallisoiminen, jalostaminen ja vakiinnuttaminen. Tai vakiinnuttaminen on ehkä huono sanoa, kun ei bändi tässä soundissa kumminkaan kauaa viihtynyt. Yhtyeen flirttailut death metallin kanssa alkoivat tuoda itseään tykö. Tosin kyllähän death metallikin oli From Enslavement to Obliteratioinin julkaisun aikoihin vielä käymistilassa, mutta yhtyeen soundi alkoi tukevoitua ja muuttua raskaammaksi. Yhtyeen suunnan pystyi havaitsemaan, kun Napalm Deathista – tuosta grindcoren pioneerista – alkoi kasvaa täysiverinen death metal-bändi.

From Enslavement to Obliteration määrittelee hyvin pitkälti sen, mistä grindcoressa on pohjimmiltaan kysymys. Yhdistellään hardcorepunkin intensiteettiä metallin raskauteen ja brutaalisuuteen. Käytetään kantaaottavia sanoituksia ja esitetään biisit lyhyesti ja raskaasti. Rikotaan nopeusennätyksiä ja koristaan, ja siinä hommassa Lee Dorrian olikin maailmanluokan sälli niin pitkään kuin sitä jaksoi tehdä. Ja kaikista maailman grindilevyistä tämä on sieltä klassisimmasta päästä. Näkisin myös, ettei tämän levyn viehätys edes perustu yksittäisiin biiseihin, vaan koko kokonaisuuden jyräävyyteen. Osiensa summiin. Joiden kappaleita nyt sattuu tällä levyllä olemaan melko paljon.

Kohokohdat: Impressions, Unchallenged Hate, Cock-Rock Alienation, From Enslavement to Obliteration

Napalm Death – Scum

Tässäpä levy, joka pitäisi olla jokaiselle tätä blogia lukevalle jo entuudestaan tuttu. Jos taas ei ole, niin nyt on aika puijata kaikkia sinulle tärkeitä ihmisiä väittämällä, että levy on sinulle tuttu kuin mikä. Kyseessähän on legendaarisen Napalm Deathin ensimmäinen pitkäsoitto Scum vuodelta 1987. Ensimmäinen kuulemani Napalm Death –levy oli oikeastaan Enemy of the Music Business (2000), mutta hyvin nopeasti tulin havahtuneeksi myös Scumin olemassaoloon ja sen ylivertaiseen paremmuuteen. Tämä on levy, josta yleisesti ottaen grindcoren katsotaan saaneen alkunsa.

Bändissähän ei ole enää vuosiin soittanut ainuttakaan alkuperäisjäsentä. Scumin A-puoli äänitettiin kokoonpanolla Nik Bullen (huuto, basso), Justin Broadrick (kitara) ja Mick Harris (rummut), B-puoli taas äijillä Lee Dorrian (laulu), Jim Whitely (basso), Bill Steer (kitara) ja Mick Harris (rummut). Eli ainoastaan rumpali Harris soitti kummallakin puolella, eikä levyllä ole lainkaan edes Shane Emburya. Itse asiassa alkuperäisen kolmikon piti laittaa koko bändi hautaan äänitettyään oman puolensa Atavisticin kanssa tehtävälle splitille, mutta kohtalo (=Harris?) päättikin ettei kuusivuotiaan Napalm Deathin elämä ollut vielä siinä.

Scumista on tavallaan hankalaa keksiä mitään, mitä siitä ei oltaisi jo aiemmin sanottu. Kyllähän kaikki tietävät miltä grindcore kuulostaa? Ehkäpä Napalm Death kuulostaa nykyhevareiden korviin ja nykyajan turbotuotettuihin levyiltä jopa lepsulta (!), kevyeltä ja pelkältä punkkareiden räminältä, mutta kyllähän Scum on totaalisen tiukka, kaoottinen ja rämisevä levy. Kantaa otetaan ja eikä tässä ole edes basareita triggeröity. Jokseenkin suttuisilla soundeilla taltioitu (A-puolen äänitysbudjetti oli tiettävästä 50 puntaa) Scum on niin sanotusti asian ytimessä, kummallakin puolella. On muuten aika haasteellista sanoa kumpi puoli on parempi.

Sitten se tärkein kysymys; onko tämä enemmänkin punkkia vai heviä? No, kuuntelin enimmäkseen heviä (ja 82-hardcorea) kun kuulin albumin ensimmäistä kertaa, ja kyllä siinä minussa oli enemmän punkista kuin metallista kyse.

Kohokohdat: Scum, Polluted Minds, Siege of Power, YOU SUFFER, Point of No Return, C.S., M.A.D.

Hävitys – Ei paluuta

Wardin ja Hävityksen splittilevy viime vuodelta oli varsin erikoinen tapaus. Kyseessä oli kummankin, varsin erityylisen bändin ensilevytykset jaettuna samalle levylle, jonka toisella puolella mentiin hitaammin ja toisella “vähän” nopeammin. Yhteistä kuitenkin kummallekin puolelle oli melodisuus ja yhteydet crustiin. No, molemmilta piti odottaa tähän vuoteen että uutta materiaalia tulisi ulos. Tämän kisan voitti Jyväskylän grind-ihme Hävitys ensimmäisellä omalla seiskallaan Ei paluuta, jonka saaminen Hässäkkäpäiville oli yhtä kilpajuoksua ajan kanssa.

Hävitys iskee neljä biisiä melodista grindiä/crustia. Vokalisointihommat menevät kahden ukkelin voimilla, toinen hieman matalammalta ja toinen korkeammalta. Ukot erottaa toisistaan, mutta jotenkin kummankin ääni kuulostaa oudolta ja hieman luonnottomalta. Muuten Hävityksen melodinen yleissoundi on kyllä ihan piristävä, kun bändi ei edes yritä lähteä imitoimaan Sunlight-soundia vaan on enemmänkin velkaa melodisen crustin puolelle. Hävitys malttaa soittaa vähän rauhallisemminkin, mutta pääasiallisen halonhakkuun tahti on kyllä ripeä vaikka pääpainotus tuntuu olevan nimenomaan tuolla melodisuudella. Hävitys ei kaahaa kaahaamisen vuoksi. Varsinkin kitaristi vaikuttaa siihen asiaan merkittävästi, kun kummankaan laulajan äänestä ei niitä pehmeitä sävyjä tahdo millään löytää.

Nämä ukkelit vetävät keikoilla kyllä ihan kiitettävällä antaumuksella, mutta ehkäpä se ei välity niin täydellisesti tältä levyltä. Ei ole soundeista kiinni, vaan siitä “jostain” mitä en osaa tässä sen tarkemmin määritellä. Noin niin kuin bändin ensimmäiseksi omaksi julkaisuksi Ei paluuta on kuitenkin vähintään kelvollinen levytys. Ja painotus sanalla “vähintään”, sillä parhaimmillaan Ei paluuta on jo järisyttävän hyvä levy.

Kohokohdat: Ei paluuta, Pedon hetki

Ei Eloonjääneitä – 1st & 2nd Demo

Kyllä, myös tässä taloudessa ovat viime aikoina kieppuneet anarkopunk –bändi Ei Eloonjääneitä:n nyt seiskatuumaisina julkaistut demoäänitykset, jotka tulivat Passing Bells ja They Broke My TV Productions –labeleiden kautta. Kyseessähän on silkka paikallishistoria, sillä kyseinen bändi vaikutti Hämeenlinnassa ja josta kehkeytyi Sharpeville. Josta taas tuli Dead in the Water, ja luultavasti ainakin tätä blogia seuraava 13-posse tietääkin jo mitä kyseisestä bändistä ajattelen.

Ei Eloonjääneitä oli aktiivinen 90-luvun alussa. Tämä ensimmäinen demo on taltioitu tammikuussa 1993 Punaportilla, eli melkein mummolani vieressä. Itse asiassa olen hyvin suurella todennäköisyydellä laskenut pulkalla lähistöllä juuri silloin, kun tämä demo on laitettu narulle. Kyseessähän on jonkinlainen crustin, anarkon ja grindin sekamelska, useammalla vokalistilla kuorrutettuna. Joukossa on sekä mörinää että huutoa, sekä enemmän tai vähemmän huojuvasti – eli primitiivisesti – taltioitua soittoa.

Demolla kyseenalaistetaan yhteiskuntaa ja tehdään lauluja Kai Ranisen vapauttamisen puolesta. Kansissa peräänkuulutetaan eläinoikeuksia, liputetaan AKL:n puolesta ja kyllähän siniristiliput ja hakaristitkin siellä sun täällä vilahtelevat. Naiivia, rohkeaa, mutta tunteenpalolla toteutettua. Joukossa on myös spokenwordia, vaikkakin hieman huojuvasti lausuttuna. Itse sanoituksiakin tuntuu levyllä olevan, muttei niitä kyllä muuten sisältörikkaissa kansissa ole.

Kohokohdat: Isäni maa?, Leimattu, Auschwitz Ala Corrida

Ei Eloonjääneitä marssi studioon toistamiseen vielä saman vuoden kesäkuussa. Sillä hetkellä olin hyvin suurella todennäköisyydellä jälleen mummolassa, kesälomapäivää viettämässä. Leikkiautot olivat käsissä, ja näillä jätkillä oli soittimet sanomansa apuvälineinä.

Teknisesti EE:n toinen demo on hieman parempitasoinen ja tasapainoisemmin miksattu. Kyseessä ei siltikään ole mikään erityisen hifistelevä levytys, vaan jälki on yhä varsin primitiivistä. Laulua oli yksinkertaistettu huutamisen suuntaan, ja mörinänkäyttö oli loppunut jossain välissä kevättä. Lyriikkaliitteestä on jätetty ylimääräinen tilke pois ja korvattu se sanoituksilla, joihin on uhrattu ajatus jos toinenkin. Kantaa uskalletaan ottaa jopa satunnaisissa spiikeissä, jotka ovat tässä tapauksessa kylläkin hieman päälleliimatun oloiset vaikka asiaan kuuluvatkin. Biisien välissä oli muuten myös välispiikkejä, ja varsinkin Jeesus saa tulla –kappaletta edeltää varsin hillittömät spiikit.

Kohokohdat: Mikä on ihmisarvo enää silloin…, Pelkosi takana, Luonto kiittää, Jeesus saa tulla

Kollektiivisesti näistä seiskoiksi muutetuista demoista voidaan sanoa, että Ei Eloonjääneitä ei missään tapauksessa ollut täysin valmis yhtye. Yhtyeen tätä myöhemmistä vaiheista en sitten tiedäkään juuri mitään. Molemmat demot olivat silti varsin hyviä sekä musiikillisesti että aikansa kuvina. Jos suunnittelet näiden levyjen hankkimista, niin hanki molemmat samalla.

Feastem – World Delirium

Kuulin, että Feastem veti viime Tuska Open Airissa aika tulikivenkatkuisen keikan. Jätin itse sen ihanuuden välistä – syystä jota en tällä hetkellä enää edes muista – enkä tosiaan tajunnut yhtyeen olevan grindcoren asialla.

Kansista näkee, ettei Feastemin kakkosalbumi World Deliriumilla (2011) ole kyse kukkasista ja perhosista. Paitsi ehkä tuhon ja kuoleman symboleina. Hieman dischargemainen fontti taas ei tuonutkaan d-beatia pöytään, vaan Feastem on ja pysyy grindcorena. Grindin modernimpia laatunimiä kuten Nasumia ja Rotten Soundia on kaiketi melko ahkerasti kuunneltu, sillä Feastem kuulostaa välillä hämmentävän paljon mainituilta bändeiltä. Tai ainakin tässä on samaa Sunlight-soundin palvontaa mukana, jos nyt ei ihan suoranaista kopiointia. Ehkä sen vuoksi World Delirium ei kuulosta kovinkaan tuoreelta.

Tahti on kiivas ja riffit saavat lurkki-Vapaudenpatsaan sormen havittelemaan liipaisinta.  World Delirium on pääasiassa englanniksi vedetty, mutta suomeakin on käytetty laulukielenä parissa vedossa. Suomea ei ole käytetty kuin vain parissa biisissä, ja kyllä se ainakin niissä toimii sangen hyvin. Englanti on ehkä vähän tavanomainen laulukieli, joten en pistäisi pahakseni jos suomenkieli lisääntyisi grindissä noin ylipäätään. Harjaantumattomalle korvalle on toki yksi ja sama, millä kielellä vokalisti vetää kun ei siitä kuitenkaan mitään selvää saa.

World Delirium on vielä alle 30-minuuttisena sopivan lyhyt. Se ei ehdi laahata vielä tuossa ajassa, vaikka toki kaikki biisit eivät pelkkää grindcoren mässäilyjuhlaa olekaan. Ihmiskunta on melko jännä otus, mutta onneksi se tuottaa välillä tämmöistä pääasiassa laadukasta grindiäkin Pandaluolan pyörittäjän iloksi. World Delirium ei koko lyhyelläkään pituudellaan tosin ilopissoja lorauttele koko aikaa, mutta ei missään vaiheessa saa kyllä kyynelehtimäänkään. Onhan tämä nyt varmaan kolmanneksi tai neljänneksi paras grindibändi Suomessa tällä hetkellä. Tai parempi noita on paremmuusjärjestykseen listata.

Kohokohdat: Dead Eyes, Pohjalta kuuluu, God’s Perfect Creation

Death Toll 80K – Harsh Realities

Olen jo parin vuoden ajan ollut sitä mieltä, että Death Toll 80K on Suomen paras grindcore-bändi. Taakse jää jopa Rotten Sound, mutta olen Death Toll 80K:n kohdalla harmitellut sen levytetyn materiaalin vähyyttä. Ainoa levy Death Toll 80K:ta hyllyssäni oli ennen Hermann Schenker –splitti (2009), mutta onneksi se sai seuraa Harsh Realities –albumista (2011). Tosin ihan mainitun splitin viereen se ei päätynyt, koska oli albumi, minun tapauksessani LP-versio vaikka sitä oli saatavana myös CD-versiona.

Death Toll 80K on aina tehnyt varsin pätevää grindcorea, jossa ei ole unohdettu tyylisuunnan juuria hardcoressa ja crustissa. Death metallia Harsh Realitiesilla ei ole lopulta paljoakaan. Toisaalta olisin havainnut, että heviskenen miehiin tuntuu grindcoresta muutenkin uppoavan vain Rotten Soundin kaltaiset selkeästi metallisemmat bändit, jolloin nämä hieman punkahtavammat tapaukset jäävät paitsioon. Se on väärin jos mikä! Ja mitä vääryyteen tulee, niin vääryyksiähän Death Toll 80K noin yleisesti ottaen käsittelee. Sanoitusaiheet ovat ehkä sitä perinteisintä grindcore-kuvastoa, mutta eipä niistäkään voi periaatteessa liikaa paasata. Länsimainen yhteiskunta saa siis osakseen runsaanlaisesti kritiikkiä.

Levyn soundipuolta ovat ylistäneet monet, ja minäkin osallistun kuoroon: Harsh Realitiesilla on helvetin hyvät soundit. Albumia ei ole ihan puhkin*ssittu virittelemällä sitä äärimmäisyyksiin, ja onhan Harsh Realities esimerkiksi noihin Rotten Soundin levyihin verrattuna melko kälyinen. Harsh Realitiesin soundit eivät ole massiiviset, mutta eivät ne kyllä ole mitenkään kesytkään. Ne ovat sopivat, kirkkaat, ja kaikkia instrumentteja suosivat. Kaikki kuulostaa hyvältä.

Soundit ovat toisaalta vain tukemassa Death Toll 80K:n ääritehokkaan grindin gospelia. Ilman tehokkaita biisejään yhtye ei potkisi yhtään minnekään, mutta samalla yhtye potkii itseään samalla hieman syvemmälle itsensätoistavuuden juoksuhiekkoihin. Grindilevyksi Harsh Realities on melko pitkä, ja kärsii ehkä siitä jonkin verran. Nyt vinyylikiekko pyörii 33 kierrosta minuutissa. Ehkäpä Harsh Realities olisi ollut napakampi 45 kierroksen minuuttinopeudella? Sana “pettymys” on ehkä turhan raju kuvaamaan mietteitäni Harsh Realitiesista, muttei se “unelmien täyttymys” –akselillekaan tipahda.

Kohokohdat: Nothing in Common, Taught to Consume, Shepherd, Empty Pose

Cannibal Accident – Brutalent

Eräs turkulainen kaverini on pitänyt minut melko hyvin käryllä siitä, mitä kotimaisia death metal –bändejä kannattaa kuunnella. Jossain vaiheessa mies nosti esille vielä Cannibal Accidentinkin ja puheli siitä suunnilleen päivittäisellä tahdilla niihinkin aikoihin, kun bändi julkaisi koko diskografiansa USB-muistitikulla (!), limited editionina tietenkin. Kyseinen hemmo on tosin innoissaan suurin piirtein jokaisesta death metal –bändistä, varsinkin turkulaisista, mutta emme tietenkään anna sen vaikuttaa Cannibal Accidentista ja sen levystä Brutalent (2011) kirjoittamiseen.

Cannibal Accident on jo nimensä mukaisesti paljon velkaa Cannibal Corpselle. Cannibal Corpsehan on se death metal –bändi, josta en ole koskaan jaksanut erityisemmin innostua. Yhtye on toistanut itseään jo sairaalloisesti, eikä minua ole toisaalta kovinkaan moni Cannibal Corpse –levy ole debyytin jälkeen jaksanut kiinnostaa. Enpä siis ole täysin innoissani, kun joku pienemmän profiilin bändi ilmoittaa olevansa Sannibal Sorpsen vaikuttama. Cannibal Accidentilla on kuitenkin vahva huumorielementti lyriikoissaan, joilla nyt ei ole toisaalta hirveän suurta merkitystä jos lyriikkaliparetta ei satu kuunteluhetkellä olemaan käden ulottuvilla. Eipä oikeastaan ihme, että bändi päätyi lämppäämään jälleen yhtä Cannibal-bändiä eli Cannabis Corpsea.

Huumoriaspekti (katsokaas nyt levyn käppäkantta ja sen nimeä, wink wink) ei kiinnosta, mutta huumoribändiksihän ei Cannibal Accidentista ole, vaikka onkin jäseniensä sivuprojekti. Se saavuttaa mielenkiintoisuuden edellytykset aivan toisilla konsteilla, nimittäin rockaavalla ja koukuttavalla (!) otteellaan. Eipä oikeastaan ihme, että ensilevylleen Cannibal Accident päätyi coveroimaan Twisted Sisteriä.* Huumoribändiksi leimautuminen vältetään vieläkin, ja onhan Cannibal Accidentin taustalla sellaisiakin vakavasti otettavia nimiä kuin Hellbox, Archgoat ja Blind Stare, vain muutamia mainitakseni. Ja Brutalenthan ei kestä kuin vain 20 minuuttia, eli se ei pääse tylsistyttämään edes samalla tavalla kuin Talent, vaikka on tässä muutama ihan täysin turha biisi. Aina ei voi voittaa edes Brutalentissa.

Omistamme tämän tekstin Koposelle. Onnea, kuoma! Omistetaan tämä myös Cannibal Accidentille, joka on päässyt ihan oikean levydiilinkin kimppuun.

Kohokohdat: In Utero Habanero, Meat Is Murder (And Murder Is Good), Slaves on the Leash, Hippophobia
*Biisinä tietysti Stay Hungry!