Therapy? – Troublegum

Therapy? on kiistatta legendaarinen orkesteri, mutta syystä tai toisesta se on itselläni jämähtänyt sellaiseksi bändiksi joka ei ole koskaan sen kummemmin sitten sytyttänyt. Tätä kirjoittaessa on siis lokakuinen lauantai-ilta ja Therapy? on kaupungissa. Kaupungin kutsu on suhteellisen kova, mutta päätän hengailla kotona ja juoda kaljaa. Päätin silti kuunnella Therapyn? menestysalbumi Troublegumin (1994) ensimmäistä kertaa liki kymmeneen vuoteen.

Kummallinen bändi tämä Therapy?. Tätä kirjoittaessa olen Wikipediasta tsekannut mitä levyjä bändi on tehnyt. Huomaan haalineeniteininä Hämeenlinnan kaupunginkirjastolta bändin lähes kaikki vuosien 1993-2003 välissä tehdyt studioalbumit, mutten muista niistä paljoakaan. En edes Troublegumista. Kertonee jotain? Ensimmäinen kuulemani Therapy?-albumi taisi kylläkin olla Troublegumia seurannut Infernal Love (1997), mutta nyt sössötetään Troublegumista.

Niin, Troublegumia pidetään ainakin Therapyn? kaupallisena läpimurtona, jos ei vielä taiteellisenakin. Osa Therapyn? suosiosta perustuu siihen, että yhtye säilytti alternative/punk/grunge/metal-särmänsä, mutta teki silti melko tarttuvia biisejä. Screamageria tunnutaan yhä soitettavan Radio Rockinkin soittolistoilla, eli helposti voidaan sanoa Therapyn? aiheuttaneen melkoisen paukahduksen aikoinaan. Therapy? kuulostaa (sekä hyvässä että pahassa) silkalta 90-luvulla ollen siten melko moderni bändi. Siltikin yhtyeen soundista kuulee siihen vaikuttaneiden bändien vaikutuksen. Going Nowherekin on silkkaa Hüsker Düta.

Itse en ole tosin suostunut muuttamaan samaan roskikseen Therapyn? kanssa. Ehkäpä se johtuu siitä, että Troublegum etenee melko turvallisella kaavalla läpi koko pituutensa. Levy on täynnä 2-4 minuuttia rokkibiisejä, joten itseähän tässä toistetaan. Ehkäpä itseäni vaivaa sekin, että levy on turhankin turvallinen. Tai ehkä en ole perustanut niin kauheasti 90-luvun altsusoundista? En tiedä.

Kohokohdat: Hellbelly, Trigger Inside, Turn

Polite Force – S/T

Polite Forceen törmäsin ensimmäisen kerran sen ollessa keikkailemassa Porin Montussa Sur-rurin ja Merriesin kanssa. Tällöin yhtyeeltä oli tullut ulos vain seiskatuumainen, mutta muutaman kuukauden päästä Polite Force olikin julkaissut jo pitkäsoitollisen. Kun seiskasta kirjoittelin, uhosin hankkivani myös pitkäsoiton ja niin myös teinkin, mutta pitänyt hillitöntä kiirettä.

Pääasiassa parissa päivässä äänitettyyn Polite Forceen on jäänyt punkin rosoisuus, vaikka punkiksi Polite Forcea ei voi oikeastaan sanoakaan. Ei tätä ehkä kannata sanoa kuin vain alternativeksi. Sekin tosin on sateenvarjotermi, eikä sinällään kuvaa Polite Forcea paljoakaan. Polite Force tosin pyörii juurikin niissä maisemissa, joita en ole itse koskaan kokenut omikseni. Näissä maisemissa ollaan sekä lähellä että nihilistisiä, vaikka mihinkään ristiriitaisuuksien turbulenssiin ja koukeroisuuden vuoristoratoihin ei tällä levyllä menolippuja ostella. Hyvä niin, että Polite Force on säilyttänyt jonkinlaisen tolkun melko suoraviivaisessa, homeiselta grungelta maistuvassa mölyämisessään.

Polite Force on käväissyt soittimessani tasaisin väliajoin. Silloin tällöin se on tehnyt kutsuvia eleitä ja elkeitä, muttei ole vielä kertaakaan iskenyt kokonaisuutena päin naamaa. Tosin joka kerralla levystä huomaa sellaisia piirteitä, mistä hädintuskin oli edes edellisellä kuuntelukerralla tietoinen. Levy siis kasvaa joka kuuntelukerralla, ja kokonaisuudessaan LP on seiskatuumaista kovempi luu. Polite Force on hionut ilmaisuaan parempaan kuntoon ja tehnyt enemmän tarttuvia biisejä. Vastavuoroisesti jotkin LP:n biisit jäävät vähemmälle huomiolle kuin toiset, vaikka niitä kuinka kieputtaisi. Polite Force on kyllä maanmainio debyytti, muttei ehkä täydellisen vahva esitys. Se jää kieppumaan itsensätoistavuuden pyörteeseen, vaikka tekeekin joitakin tarvittavia irtiottoja. Eiköhän tätä silti voisi suositella, kun Polite Force tekee pääasiassa hyvää musiikkia?

Tälläkin levyllä julkaisijana oli Last Choice Records, mutta myös Joteskii Groteskii.

Kohokohdat: Bing-o was his Name-o, Plastic, Out of Nowhere, Quagmire

Nirvana – Nevermind

Yksi rock-historian parjatuimmista levystä on päätynyt grungen ikoniksi lähinnä siksi, koska se antoi grungelle kasvot. Julkaistiinhan näihin aikoihin moni muukin musiikkibisneksen rakenteita järisyttänyt albumi, mutta periaatteessa Nirvanan toinen pitkäsoitto Nevermind (1991) räjäytti pankin. Tänä vuonna tuosta tapauksesta tuli kuluneeksi tasan 20 vuotta.

Nirvana ja sen nokkahahmo Kurt Cobain saivat paskaa niskaansa siksi, ettei mukamas osannut soittaa kitaraa tai ettei kestänyt julkisuutta. Ensimmäiseen argumenttiin voi vastata, ettei tekninen taituruus ole koskaan ollut aina niin justiinsa fiiliksen kannalta, jälkimmäiseen taas voi vastata niin, että tuskinpa Cobain teki musiikkiaan dollarit silmissä. Joskus bändin suosio voi riistäytyä käsistä. Kolmanneksi Nevermindia on syytetty elähtäneiden glam metal –bändien bileiden keskeyttämisestä, vaikka tosiasiassa näiden bändien meno oli muuttunut täydelliseksi spedeilyksi. Glam metal ei ollut kestävällä pohjalla, ja mikäli grunge ei olisi kyseiselle musiikkityylille olisi antanut kuoliniskuaan, sen olisi tehnyt jokin muu tyylisuunta. Aikansa kutakin, eiköstä vain?

Mutta olihan Nevermind aivan toiselta planeetalta kuin listoilla kekkaloinut tukkahevi. Cobain tarjosi ahdistuneen, nihilistisen ja lohduttoman maailmankuvan ainaisten bileiden ja sydänsurujen vastapainoksi. Loppujen lopuksi Nevermind on kylläkin melko kevyttä kiukuttelua kunnolliseen “ranteet auki vaikka voiveitsellä”-tason tilitykseen, mutta mainstreamissa ei näin synkkään paatokseen korskeassa rock-genressä ei oltu totuttu. Mutta samalla Nirvana tarjosi yllätyksiä myös faneilleen, sillä Nevermind on aivan toisenlainen levy kuin bändin raskaampi ja synkempi debyytti Bleach (1989). Oikeastaan Bleachia päästään lähelle vain Something in the Way –biisin yhteydessä olevalla piiloraidalla, neuroottisella ja psykoottisella Endless, Nameless –kappaleella, joka on muuten paras Nevermindin yhteydessä julkaistu biisi. Mainstreamiin sillä ei ollut mitään asiaa.

Oma henkilökohtainen suhteeni Nevermindiin? No, en kuuntele levyä kovinkaan usein (varmaan kerran viidessä vuodessa) enkä omista edes fyysistä kopiota siitä, mutta sillä on joitakin henkilökohtaisella tasolla tärkeitä kappaleita. Jossain vaiheessa elämääni Smells Like Teen Spirit olikin rankin biisi, jonka tiesin. Siitä oli hyvä lähteä laajentamaan tietämystä oikeasti raskaamman musiikin suuntaan, ja jostainhan sitä on aloitettava? Eikä esimerkiksi Come As You Are ole lainkaan hullumpi, vaikka Killing Joken Eighties-kappaleen lainaaminen/varastaminen on edelleen pienoinen kiistakapula Nirvanan ja Killing Joken fanien keskuudessa.

Kohokohdat: Smells Like Teen Spirit, Come As You Are, Stay Away, Something In The Way

Nirvana – Bleach

Seattlesta marssi apaattisten nuorien uusi äänitorvi; Nirvana. Nyt ei ole kyse edes 90-luvun alusta, vaan ihan 80-luvun lopusta. Sub Popin kautta äänensä kuuluviin saanut Nirvana julkaisi Bleachin jo vuonna 1989, ennakoiden parilla vuodella jättihittilevy Nevermindia ja sitä seurannutta sukseeta. Tähän aikaan Nirvanan kokoonpano poikkesi hieman siitä klassisesta Cobain/Novoselic/Grohl-kokoonpanosta. Ensinnäkin Grohl puuttui siitä kokonaan, tämän tilalla oli Chad Channing. Lisäksi Kurdt Kobainin aisaparina kuusikielisen varressa oli Jason Everman.

Bleach on melko erilainen verrattuna jo seuraavaan Nevermindiin, vaikka yhtäläisyyksiä toki löytyy. Kärjistetysti sanottuna Bleachilla on vähemmän hittibiisejä ja enemmän noise rockia. Kappaleissa ei juuri  hittipotentiaali kuulu, paitsi ehkä parista biisistä. Bleach on synkkä ja jopa metallinen purkaus punkinkatkuista vaihtoehtorockia, jota koko maailma tulisi myöhemmin kutsumaan grungeksi.

Cobainin laulu on tosin tunnistettavaa. Tämä voihkii ja määkii apaattisesti, aivan kuin tätä oikeasti ahdistaisi koko ajan. “Mitäs läksit, jos et kerta kuuluisuutta kestä?”-kommentteihin vastatakseni; entä jos haluaa tehdä musiikkia omasta ja aidosta halustaan, ilman että siitä olisi tarkoitus tehdä suosittua? Toisaalta Cobainin kerrotaan ahdistuneen Bleachin tekemisestä, se kun oli Sub Popin linjojen myötäilyä. Mutta jos Cobainia ei olisi ahdistanut, niin olisiko Bleachista tullut sellaista kuin siitä tuli? Ja olikohan Cobain ensimmäinen, joka käytti näin nihilististä ja apaattista laulutyyliä? No, mainstreamissa ainakin jos ei muualla. On itse hieman hankala sanoa, missä vaiheessa aloituskappale Blewia Kurt Cobain alkaa laulamaan.

Omalla kohdallani Bleach ei ole järin aktiivisessa kuuntelussa. Itse asiassa se käy soittimessa vain kerran suunnilleen 2,5 vuodessa, mutta silti useammin kuin muut Nirvanan levyn. Bleachin voisi sanoa jopa olevan suosikkilevyni. Mutta täydellinen? Notta eih…

Kohokohdat: Blew, About a Girl, Paper Cuts, Negative Creep, Swap Meet

Janesaw – 15 Minutes

Mikkeliläisen Janesaw’n kuuluisuus Pandaluolassa rajoittuu nyt tällä kertaa viiteen minuuttiin. Demolla on mittaa kyllä kuusitoista minuuttia, mutta eväät olivat hieman laihat tällä erää. Tämänkaltainen grungemainen rymistely kun ei ihan ole mieleeni, saattaapa sen jopa havaita rivien välistä. Mutta onko “viidentoista minuutin kuuluisuus” betoniviidakon vai muinais-Kiinan aikainen sananlasku?

Arvostelu:
Janesaw – 15 Minutes

Phantom Wagon – Out of the System

Taas itselleni tuntematon bändi… tällä kertaa bändinä häärii oululainen Phantom Wagon. Oulun suurin lahja punk-maailmalle on ollut vekkuli ja kitkerä Radiopuhelimet ja huomaisin että Phantom Wagonkin vetelee hieman samoilla taajuuksilla. Jokin syvä ääni, syvältä sisimmältä tuon assosiaation minulle aiheutti, sillä tämä ei periaatteessa kuulosta Radiopuhelimilta ollenkaan. Kieroutuneeksi en Mustanaamion Vankkureita uskalla sanoa, mutta jotain yhteistä näillä on.

Tämähän on melkein kuin Bad Religionia, joka on alkanut soittamaan Smashing Pumpkinsia. Kansi on vähän kuin sekoittaisi Bad Religionin Gray Racen ja nykyiset jenkkirockbändien kannet toisiinsa. Tosin kannesta heijastuu pohjoinen ja kylmä meininki. Terveisiä Oulusta!

Mutta tämä levy jäi hieman laihaksi kuuntelukokemukseksi enkä oikein innostunut siitä. Tokan biisin aikana jopa innostuinkin hetkeksi, mutta loppulevyä kohden tunnelma latistui. Out of the Systemin kuunteleminen näin kotona tuntuu melko turhauttavalta, kun bändin mahdollisesta (en todenna, kun en ole nähnyt) live-energiasta ei ole paljoakaan saatu levylle. Ehkä tämä toimisi paremmin lavalla?

Arvostelu:
Phantom Wagon – Out of the System