Viva – Dealers of the Night

viva_dealersTämä saksalaisten jämäviikinkien Vivan kolmas levytys Dealers of the Night oli suoraan sanoen pettymys… tosin olisihan hälytyskellojen pitänyt soida, kun takakannessa keekoilee jäbä avaruusaurinkolaseissa ja syntikka kaulalla. Eipä sillä, 80-luvun alussa kulta-aikaansa elänyttä (ja sittemmin 2000-luvulla vähemmän yllättävästi rivinsä uudelleen kasannutta) Vivaa pidetään yhtenä ensimmäisistä oikeista saksalaisista hevibändeistä Acceptin ja Trancen siivellä, ja tuo väite pitänee kai jossain määrin paikkansa… tosin ei Dealers of the Nightilla. Kansi nimittäin lupaa voimakasta käppäheviä, mutta tarjoaakin lähinnä huonolla tavalla käppää hard rockia.

Luulisi, että levyllä olisi verta, taistelua, sotureita ja ennen kaikkea voimaa ja kapinaa. Toki Viva suosii jossain määrin myös viimeksi mainittua, mutta sen biisit ovat enimmäkseen köykäisiä rakkauslauluja ja panobiisejä. Näistä aiheistahan bändin vokalisti Marc Paganini alkoi laulamaan oman Paganini-soolobändinsä myötä enemmän.

Eipä pelkästään sanoituksissa ole ainoat puutteet, mutta kyllä itseäni häiritsee kovasti myös biisien rakenteet. Dealers of the Nightilla kuullaan ihan rehellistä riffittelyäkin, mutta eniten tästä muistaa euroviisukertosäkeet ja biisien urkupainotteisuuden. Tokihan jotkut näistä vedoista ovat jo sen verta härskejä että ne kiihottavat jo pelkästään siitä syystä, esimerkiksi albumin toinen kappale Ten Years Later. Ja myös albumin nimikkobiisi on todella kova veisu, mutta sitten jotkut albumin kappaleet tuuppaavat allekirjoittaneen liki raivon partaalle, esimerkiksi albumin avaava Falling in Love. Lisäksi B-puolen avaa ihan käsittämätön Soul Brothers Six-coveri Some Kind of Wonderful. Biisi, jonka tietävät kaikki vaikka biisin esittäjä ei välttämättä olisikaan järin tuttu. No, nyt kun asiaa mietitään, niin tällä levyllä on enemmän rasittavia kuin ihastuttavia biisejä. En siis varsinaisesti suosittele tätä levyä, ellei sitten diggaile ihan täysillä reikäjuustoisesta AOR:stä.

Kohokohdat: Ten Years Later, Dealers of the Night, Looking for an Answer

Battle Bratt – S/t

batllebrattYhdysvallat ja New York. Kaupunki, jonka katuvalojen loisteessa elätellään paljon unelmia, joista valtavan monet myös valuvat turhina viemäriin. En tosin tiedä mitä tuolla territoriolla toimineen Battle Brattin tyypit edes pyrkivät saamaan aikaiseksi, mutta kovinkaan ikimuistoiseksi bändiksi Battle Brattista ei ollut. Jälkensä se jätti ainakin maailmaan ensimmäisen aktiivikautensa aikana, nimittäin bändin omaa nimeä kantavan studioalbumin vuodelta 1988.

Metal Archives itse ainakin sanoo Battle Brattia power metalliksi, mutta enpä tästä kauheasti löydä yhtäläisyyksiä esimerkiksi Jag Panzeriin. Glam metalliin ja muuhun kaupalliseen heviin sen sijaan löytyy yhtäläisyyksiä enemmänkin, jonka hyväksyn vielä pitkin hampain. Mutta sitten Metal Archives ilmoittaa bändin soittaneen myöhempinä aikoinaan jotain, jota sanotaan “eletric/heavy metalliksi”. Hämmennyn tästä ja jätän kokeilematta.

Tosin kun albumia tarkemmin kuuntelee, niin ehkä ne power metal-vaikutteet tulevat sittenkin esille. Virgin Steele bändistä kuuluukin hyvin vahvasti, eikä se mikään ihmekään ole kun David DeFeis oli bändin “suojelijana”, mikä nyt ei ole varsinaisesti mikään laadun tae. No, on albumilla tosiaan joitakin hyviä riffejä ja jopa biisejä, mutta yleisesti ottaen Battle Bratt jää erittäin haljuksi levyksi. Vokalisti koettaa kiekua koko levyn keston ajan, jopa sellaisissa kohdissa joissa olisi ollut mukava kuulla vähän matalammaltakin tulevaa tulkintaa. Tokihan joku saa tästä laulusta kicksinsä, mutta kyllä sen kuunteleminen käy pitemmän päälle tylsäksi. Riffit ovat pääsääntöisesti tuttuja muista yhteyksistä ja pari laulumelodiaa oli liki suoraan pöllitty tukka-Kissiltä. Ei Battle Bratt totta puhuen pahemmin vakuuttanut. Totta puhuen aika yhdentekevä levy.

Kohokohdat: Don’t Fight The Power, Back to Love

Sergeant – S/T

sergeantSergeant oli sveitsiläinen kevythard rock-bändi, joka toimi silloin kevyen ja kaupallisen hard rockin vuosikymmenellä, eli 80-luvulla, mutta jäi yhdeksi kummajaiseksi, eikä lähellekään oman genrensä kärkikastia. Yritystä oli silti, ja jopa osalla jäsenistä oli englanninkieliset nimet, mutta bändin tyylilaji huomioiden ei olisi lainkaan yllättävää jos nämä olisivat olleet vain taiteilijanimiä.

Sergeant oli yhtyeen ensialbumi, joka julkaistiin vuonna 1985 Mausoleum Recordsin toimesta. Se esitteli kymmenen biisillisen verran soundia, joka oli lähempänä AOR:ää kuin teräsheviä, jota kansi jättää itse asiassa odottamaankin. Tämä tosin on sen verran härskiä kamaa, että Sergeantin olisi voinut kuvitella jopa Top Gunin soundtrackille, ja se kertonee varmaan jo paljon levynkin sisällöstä. Kiipparit ovat melko merkittävässä roolissa, ja aika ajoin ne kiilaavat jopa kitaroiden edelle, mutta eihän sitä ikimuistoista AOR:ää saada aikaan vain siirappisella jollottelulla ja sokerisilla kiippareilla, vaan jotain muutakin pitäisi olla tetsarin taskuissa mukana. Hevareille Sergeant oli aivan liian nynnyä ja toisaalta Sergeantilla ei ollut juurikaan voimaballadeja tai muita hittejä joilla olisi radiosoittoa saatu. Hiteistä puheen ollen, Sergeantilla on hämmentävän vähän yksittäisiä hittivetäisyjä, joka ovat tämänkaltaisessa musiikissa sen elinehto.

Sergeant julkaisi toisenkin levyn, mutta se oli Sergeantiin nähden vaisu ja karsea pettymys sekä taiteellisesti ja kaupallisesti, jonka jälkeen Sergeantin ruodut rakoilivat kohtalokkaasti ja Sergeant muumioitui yhdeksi 80-luvun reliikiksi.

Kohokohdat: Upside Down, I’ve Got to Know

Saxon – Innocence is No Excuse

saxon_innocenceNWOBHM:n legendaarisimpiin nimiin laskettava Saxon lunasti paikkansa NWOBHM-liikehdinnän eturivistä, ja NWOBHM:n kuivahtaessa kasaan 80-luvun puolivälissä Saxon oli niitä harvoja bändejä, jotka jatkoivat eteenpäin, tähän päivään asti. Saxonin alkunpään levyt ovat legendaarisessa asemassa ja nykyäänkin Saxonia arvostetaan, mutta Saxonin kaikkia vähänkin The Eagle Has Landed-liveä (1982) uudemmat levyt ovat olleet lähestulkoon unohduksissa. Tosin Saxonin aiemmat levyt unohtuvat lähestulkoon aina, kun bändi laittaa uuden levyn pihalle… mutta 80-luvun puolivälin jälkeen Saxon alkoi kieltämättä tehdäkin skeidoja levyjä, mutta itse pidän vielä vuonna 1985 julkaistusta levystä Innocence is No Excuse. Ainakin lässähtänyttä Crusaderia (1984) se on parempi, ja liki jumalainen Rock the Nationsiin (1986) verrattuna.

Näihin aikoihin Saxon suosi trikoopöksyjä ja Biff Byfordillakin oli hikipanta keikoilla. 80-luku oli täydessä tällingissä, oli kyse sitten joko pukumuodista tai sävelistä. Samalla tavalla Innocence is No Excuse on melko perinteinen kasarihevilevy. Se on toisaalta Innocence is No Excusen ongelmakin, se kun on laskeutunut lähinnä klassikkohevin B-sarjan levyihin. Sinne se taas on päätynyt sen vuoksi, että Innocence is No Excuse on selvästi joitakin edeltäjiään kaupallisempi levy, joka on tehty sinä aikana kun lähestulkoon suurin osa hevibändeistä poti kaupallistamisen aiheuttamaa identiteettikriisiä. Innocence is No Excuse julkaistiinkin EMIn kautta, ja se oli bändin menestyinen albumi jenkeissä… tosin britit eivät levystä pitäneet. Enpä toisaalta ihmettele, kun albumi on edeltäjiään melodisempi, mutta albumin terävin kärki piileekin juuri hieman melodisissa biiseissä. Itse pidän esimerksi puoliballadimaista Broken Heroesia, jonkakaltaisilla biiseillä sekä perinteisemmillä “rock the streets”-kuvastolla leikkivillä hevianthemeilla pyrittiin valtaamaan jenkkimarkkinoita. Innocence is No Excuse sisältääkin varmaan jokaisen lajityypin kliseen, onnistuen siinä vähän vaihtelevasti. Jokainen biisi kuulostaa tutulta jo ennen kuin niitä on ensimmäistäkään kertaa edes kuullut, eli kappaleen seuraavan käänteen voi arvata leikiten. Täten Innocence is No Excusesta jää hieman ristiriitainen vaikutelma. Tavallaan tykkään, mutta tavallaan tässä on juuri niitä ominaisuuksia joita en niinkään hevilevyissäni arvosta.

Kohokohdat: Call of the Wild, Devil Rides Out, Broken Heroes, Raise Some Hell

Cacumen – Bad Widow

cacumen_badKämpässäni on ollut yhdet käppähevin kokoontumisajot. Viime aikoina olen hankkinut vaikka ja mitä levyjä kirpputorilta, muun muassa Cacumenia. Cacumen perustettiin jo 70-luvun alussa, jolloin se oli Saksan vanhimpia hevibändejä. 80-luvun puolivälissä Cacumen sai rahakkaan levydiilin isommalta levy-yhtiöltä, jonka neuvojen vuoksi yhtyeen musiikki muuttui kevyemmäksi ja kaupallisemmaksi. Samalla bändin nimi vaihtui (Cacumen on kieltämättä aika hirveä nimi), ja nyt Cacumen tunnetaankin nimellä Bonfire, ja se onkin ihan hirveä paskabändi.

Ennen tuota tapausta Cacumen julkaisi muutaman studiolevyn vanhalla nimellään, joista toinen oli vuonna 1983 julkaistu Bad Widow. Tuohon mennessä bändi oli ollut toiminnassa jo reilut kymmenen vuotta, joten se oli saanut hiottua linjansakin kuntoon. Nahkaa, niittejä ja viiksiä löytyy, mutta Cacumen soitti jo sen ajan mittapuulla melko kevyttä heviä, joka oli toistuvasti hard rockin porteilla. Kyllä tästäkin jo huomaa mihin suuntaan bändi oli myöhemmin menossa.

Bad Widowilla on hetkensä, mutta sitä leimaa Cacumenin identiteettikriisit, kun lähes kaikki albumin elementit toteutettiin paremmin muiden bändien toimesta. Cacumenista paistaa varsinkin sen ajan post-Roth- Scorpions hyvin vahvasti läpi, ja vaikka vokalistin äänessä onkin samoja piirteitä kuin Klaus Meinella, on Cacumen ehkä muuten lähempänä alkuaikojen Acceptia… joka oli sekin aika paljon skorppareille velkaa. Rankimmillaan ja nopeimmillaan Cacumen taas menee Saksan Exciteriksi, joukossa on sokeriballadejakin. Eli eipä Bad Widow siinä mielessä ole kovinkaan originelli albumi. Kuitenkin se on paikoin hyvinkin viihdyttävä.

Kohokohdat: Broken Man, You Are My Destiny

Sinner – Comin’ Out Fighting

sinnercomingSinner ei ole koskaan sellainen bändi, joka olisi hävennyt kaupallisuuttaan. Yhtye reposteli julkisesti sillä että Puma oli sen sponsorina, ja musiikki on toki aina ollut melko helppoa heviä. Mutta jos jossain vaiheessa Sinner päätti kaupallistaa ja keventää soundiaan entisestään, niin se tapahtui vuonna 1986 bändin viidennen pitkäsoiton, eli Comin’ Out Fightingin myötä.

No mitäpä Sinner sitten teki, bändi kun ei koskaan aiemminkaan ollut mikään pakan raskain bändin muutenkaan. Ainakin kitarasoundi oli hiottu sirkkelistä mankeliksi ja taustalla käytettiin jääpuikkosyntikoita. Sellaisia kasarisyntsia, siis. Sitten toki bändin johtohahmo Mat Sinner lauloi paljon puhtaasti, vaikka toki pari puumankarjaisuakin mies pari kertaa päästääkin. Kyllä minä kestän , mutta Sinnerillä on selvästi ollut tavoitteena tehdä mahdollisimman paljon yksinkertaisia ja hittimäisiä hevi-anthemeita, siinä kuitenkaan erityisen hyvin onnistumatta. Biiseissä ei vain ole tarpeeksi potkua, ja jotain Sinnerin epätoivoisuudesta kielii myös erään coverin iskeminen levylle; Billy Idolin Rebel Yell.

Onhan tässä joitakin joukosta erottuvia biisejä, vaikka nekään eivät ole sellaisia joilla oltaisiin valettu kultaa. Tämäpä oikeastaan summaa Sinnerin koko olemuksen aika hyvin; yhtyeellä oli paljonkin yritystä, mutta se ei ihan riittänyt kun monet muut bändit tekivät parempaakin jälkeä näin siirappisen sokerihevin parissa. No, kohokohdiksi tunnustettakoon Mat Sinnerin makuuhuone-elämästä kertova Faster Than Light ja entiseen malliin jyräävä nimibiisi.

Kohokohdat: Faster Than Light, Comin’ Out Fighting

Mannerheim – S/T

Mikäli joku rokkibändi miettii jossain treenikämpällä bändinsä perustamista ja sen nimeämistä Mannerheimiksi, niin kannattaa unohtaa se nimi. Mannerheim on nimittäin nimenä jo viety kauan ennen kuin äijäilystä ja kiitospaidoista tuli muotia. Yhtye perustettiin jo 80-luvun lopun Kotkassa.

Vaikka 90-luku oli edennyt siihen pisteeseen, että vuosiluku oli lähempänä lukua 2000 kuin edes 1989, veti Mannerheim hyvinkin 80-lukulaisella meiningillä vuonna 1998 julkaistulla nimettömällä kakkoslevyllään. Takatukat hulmuten soittaneet miehet eivät varsinaisesti olleet retroilemassakaan – olihan yhtye perustettu jo 80-luvulla – vaan paremminkin pitämässä tätä kuolleeksi oletetun tyylisuunnan lippua pystyssä jämähtämällä vuoteen 1988. Vuoteen, jolloin tukkahevin eläimellinen energia oli jo purettu ja alan isot nimet keskittyivät kokkelin vetämiseen ja pöhöttymiseen siihen asti, kunnes “grunge tuli ja tuhosi bileet”.

Mannerheim soitti siis heviä, joka oli hyvin miehekästä ja maskuliinista, sikäli kuin isoilla ruuhkatukilla kornin ja p*lluntuoksuisillä sanoituksilla kuorrutetun hevin soittaminen nyt sattui olemaan. Ei Mannerheim sentään ollut mikään Rajuilma. Eikä tämä äijäilyä ole, jossa laulettaisiin isänmaasta tai Suomen sotahistoriasta. Ehei, Mannerheim mukaili 80-luvun suosikkejaan myös sanoituksiltaan. Edellä mainitut adjektiivit varmasti kertovat Mannerheimin sisällöstä tarpeeksi riittävästi. Biiseiltään Mannerheim ei kovinkaan ässä bändi ollut, ja tuhnuinen tuotanto vielä levystä lopunkin terän. Mannerheim oli Suomen Europe, joka ei osaa juurikaan laulaa englanniksi Kotipelto-englantia paremmin ja jonka tuotannosta uupui lähes kokonaan voima. Edes basisti Jukka Jyllin (ex-Kingston Wall) tukeva bassottelu ei auta.

Kokonaisuudessaan Mannerheim on jo sen liigan levytys, ettei sillä oikein ole sijaa levyhyllyssäni. Tosin pitää muistaa, että näihin aikoihin ilmestyi myös Hevinkeliumin Varrella virren, joka vasta kornia olikin. Mannerheim jäi tauolle vuonna 2000, mutta juuri ennen tämän tekstin valmiiksi saattamista tein pientä tutkimustyötä ja havaitsin yhtyeen olevan yhä kasassa.

Itsepäisyyttä.

Kohokohdat: Dance

Sinner – A Touch of Sin

Noise Records oli 80-luvulla kova levylafka, jonka nimi levyjen kansissa oli jo itsessään melkoinen laadun tae. Noisen tallissa oli myös Sinner ja hyvä että olikin, koska muuten olisin varmaan kuitannut Saksan tunnetuimman pimperihevin sanansaattajan (heti Scorpionsin jälkeen) summabändiksi. Ja summabändihän Sinner tavallaan olikin, kun bändi ei tehnyt yhtäkään kiistatonta klassikkolevytystä. No, ajalleen tyypillistä ja hyvääkin heviä Sinner aikoinaan kuitenkin teki, ainakin vielä vuoden 1985 studioalbumillaan A Touch of Sin.

Sinner oli aika törkeä bändi. Viiksien kanssa ei säästelty ja bändillä oli sponsorisopimus Puman kanssa. Ja kyllähän näillä jäbillä taisi olla vastakkainen sukupuolikin mielessä. Tällä levyllä bändin johtohahmo Mat Sinneriä oli komppailemassa Acceptissakin vaikuttanut kitaraässä Herman Frank. Acceptin tanakkuutta Sinner ei koskaan saavuttanut, mutta tokkopa se sitä edes yritti tavoitella. Sinnerin jujuna oli enemmänkin helpon ja kevyen hard rockin / kevythevin suoltaminen.

Eipä ole kovinkaan mielikuvituksellisia nimiä näillä biiseillä; Born to Rock, Bad Girl, Out of Control… perussettiä. Eikä biisien sisältökään oikeastaan ole yhtään sen kummempaa. Sinnerillä alkoivat ideat olla lopussa, vaikkakin bändin pystyi vielä tämän levyn ainakin jolkottomaan läpi ilman, että lopputulos kuulostaisi täydeltä katastrofilta. Sinner taisi olla parhaimmillaan tätä edeltäneellä studioalbumillaan Danger Zone (1984), jolla yhtyeen biiseissä oli vielä potkua. Jos on kuullut elämänsä aikana kymmeniä hevilevyjä, on todennäköisesti kuullut A Touch of Sininkin, joka jämähtää Danger Zonen hiilikopioksi. Vasta B-puolella A Touch of Sin muuten tuntuu pääsevän kunnolla vauhtiin.

Kohokohdat: Born to Rock, Shout!, Out of Control

Sarcofagus – Live in Studio 1979

Sarcofaguksen legendasta olevan lukijalla olevan jo jonkinlainen käsitys. Suomen ensimmäiseksi hevibändiksi aateloitu bändi on toiminut 80-luvun alussa, julkaisi silloin pari legendaariseksi luokiteltavaa studiolevyä ja hajosi ennen vuosikymmenen puoliväliä. Sen jälkeisistä touhuista en välittäisi pitää meteliä.

Live in Studio 1979 dokumentoi mielenkiintoisen vaiheen Sarcofaguksen uralla. Tällöin yhtye oli vasta alkutekijöissään, heviskeneä Suomessa ei ollut ensinkään, Sarcofaguksella ei ollut juurikaan studiokokemusta eikä kukaan ottanut bändiä vakavasti. No, pitää kuitenkin muistaa että Suomessa ei juurikaan tehty heviä vuoden 1979 tienoilla. Näillekin jätkille vain naurettiin, eikä kukaan arvellut näiden tyyppien bändin olevan siinä legendaarisessa asemassa missä se on yli 30 vuotta myöhemmin. Mutta tyypit painelivat silti studioon.

Muistan kun ensimmäisen kerran kuulin Cycle of Lifen (1980), joskus 2000-luvun alkupuolella. Biisimateriaali oli ok, mutta tuotannollisesti levy heitteli miten sattui. Joskus sattui korviin, joskus se oli sulaa nannaa. Siihen nähden Live in Studion ensikuuntelu oli huomattavasti kevyempää, mutta toisaalta samalla myös kriittisempää. Biisit oli kuullut jo aiemmin, joten niiltä osasi odottaakin jo jotain.

Sanoisin, että Sarcofaguksen ei onnistunut enää tämän jälkeen kuulostamaan niin paljon Black Sabbathilta. Hannu Leidén on ainakin ihan liekeissä, vaikkei tämä mikään Ozzy sentään ole. Yhtye ei ole yhtä päällekäyvä ja aggressiivinen kuin varsinaisilla studiolevyillään, mutta sen tunnistaa itsekseen. Ja heviksi, vaikka välillä melko progeileviksi ja himmaileviksi mennäänkin. Rento levy. Totta puhuen olisin kuullut mieluummin tämän Cycle of Lifen sijasta. Näitä biisejähän julkaistiin sitten seuraavilla levytyksillä, tosin Thoughts of a Sculpture on puolestaan julkaistu virallisesti vasta Sarcofaguksen muunnuttua Moottorilinnuiksi ja suomenkieliseksi. Mielenkiintoista havaita sekin jo tässä.

Mainittakoon nyt vielä, että Svartin julkaisema vinyyli tulee komeissa gatefold-kansissa ja komean liitelehtisen kera. Kelpaa näyttää kavereille!

Kohokohdat: Back to Black, Here I Am, When I’m Gone

Würzel – Bess

Michael “Würzel ” Burston muistetaan Motörheadin kitaristina, joka yhdessä (edelleen bändissä vaikuttavan) Phil Campbellin astui vuonna 1984 täyttämään “Fast” Eddie Clarken saappaat ja Brian Robertsonin balettitossut. Robertsonin kanssa tehty Another Perfect Day oli erilainen mutta silti (tai oikeastaan juurikin sen takia) viihdyttävä albumi, mutta Robertsonin kanssa jatkaminen olisi aiheuttanut enemmän pahaa mieltä kaikille osapuolille. Motörhead karsi Robertsonin kanssa tehdyt kokeilut ja palasi perussoundinsa äärelle. Burtson oli kuitenkin sitä reilusti kunnianhimoisempi kaveri, ja tämä janosi tehdä myös itsensä kuuloista musiikkia.

Würzelin ensimmäinen soololevytys oli vuonna 1987 julkaistu, Motörheadinkin silloisena levy-yhtiön toimineen GWR:n kautta maailmaan saatettu kaksitoistatuumainen Bess. Levy-yhtiö sentään antoi Würzelille vapauksia toteuttaa itseään, mutta markkinoi Bessiä silti Motörheadin siivellä. Jo kansissa on käytetty samaa fonttia kuin Motörheadinkin vastaavissa. Aika rohkea veto, kun mies oli ehtinyt olla Motörhead-kepittäjä vasta kolmen vuoden ajan.

Bess tosiaankin poikkeaa hieman Motörheadin tuotannosta. Bess ei ole lainkaan yhtä suoraviivainen levytys kuin Motörheadin albumit, vaikka puhtaana (pun intended) rokkilevynä sekin pysyttelee. Bessin vahvuutena on Würzelin eri puolien valaiseminen. Nimikkokappale on instrumentaalinen fiilistelypala, jossa muuten vaitonaisena pysyttelevä Würzel tilutti kuin Gary Moore. Midnight In London puolestaan tipahtaa lähelle aikakautensa perusheviä, kun People Say I’m Crazy on taas lähimpänä perinteistä Motörheadia. Päätösraita E.S.P. on sitten jo kokeileva härökikkailuraita, joka vie Würzelin kunnianhimon liki Yesin tasolle.

Bess tuskin oli kummoinenkaan taloudellinen menestys, sillä Motörheadin linjasta poikettiin ehkä turhankin radikaalisti. EP:tä ei olekaan julkaistu uudestaan, ja seuraavan kerran Würzel kokeili soololevyjä vasta Motörheadista lähtönsä jälkeen, vuoden 1998 julkaisulla Chill Out or Die, joka oli lähempänä ambienttia kuin rockia. Tätä nykyä mies ei tosin soita enää yhtään mitään, vaan tänä päivänä on kulunut vuosi siitä kun Würzel liittyi taivaalliseen soittokuntaan.

Kohokohdat: Midnight In London