Loser Life – Burning Fields / Hard to Please

Vieläkö pohditte joululahjaostoksia? Pari joulua sitten kämäpukki ei tuonut minulle ensimmäistäkään levypakettia. No, eihän kukaan edes tiedä mitä minulle kannattaisi ostaa, mutta avovaimoni osti minulle Kämästen Levyjen lahjakortin, jota aloin sitten mälläämään heti pyhien jälkeen. Koska sain käytännössä ilmaisia levyjä eikä Jukkelin kioskissa sattunut sillä hetkellä olemaan pakkohankintoja kovinkaan montaa, päätin pistää pakettiin mukaan Loser Lifen singlen kun sen sai vain kahdella eurolla.

Taisin kuunnella singlen oikeasti vasta huhtikuussa ensimmäisen kerran. Se ei lopulta ollutkaan ihan niin kutkutteleva ostos kuin mitä se ostohetkellä oli. Sitten kun lopulta kuuntelin singlen… se olikin kova. Itse asiassa parhaita punkkilevyjä mitä olin ainakin sillä viikolla kuullut. Tutkin netistä tietoja bändistä, haalin lisää kuunneltavaa, kirjoitin artikkelin Ajatuksen Valoon ja pistin silloin jo kuopatulle bändillekin viestiä. Hyvin harva bändi saa minussa saman reaktion aikaan. AV5:ssä olikin bändin haastattelu.

Single Burning Fields / Hard to Please on julkaistu vuonna 2008, ja nyt kun tunnen yhtyeen tuotannon jotakuinkin läpikotaisin, niin sanoisin tämän singlen olevan bändin parhaimpien levyjen joukossa. Apatia ja epätoivo kumpuaa suoraan paskaisen Bakersfieldin kaduilta, jonka Loser Life on kanavoinut melankoliseen punkkiinsa, joka on jossakin hardcoren ja emon välissä. Suomestahan tälle voisi löytyä varhaisesta The Phoenix Foundationista oiva vertailukohde, eli ainakin sen bändin fanien kannattaisi Loser Life tsekata.

Tämä seiska on siis varsin oivallinen, mutta nyt vasta seuraa tämän artikkelin validein pointti: ostakaa rakkaimmillenne levylahjakortteja. Se kannattaa ja on kuin laittaisi rahaa pankkiin!

Kohokohdat: Hard to Please

Viimeinen Kolonna – Totuuden kitkerä siemen

vk_totuudenViimeinen Kolonna julkaisi myös viime vuoden loppupuolella uuden levytyksen. Helsinkiläinen nelimiehinen, perinteiseen hardcoreen nojaava bändi ei ole tälläkään kertaa lähtenyt muuttamaan soundiaan, vaan jatkaa hyvin pitkälti niillä samoilla linjoilla kuin parin vuoden takaisella “Luonnottomalla poistumalla”.

Viimeinen Kolonna marssii yhä ja määrätietoisesti perinnetietoisen suomihardcoren puolesta. Bändin olemusta ja soundia kuvaavat lauseet voisin suoraan kopioida “Luonnottoman poistuman” tekstistäni, ja hyvin pitkälti levyä voisi kuvaillakin samoilla sanoilla. Melkein arvion voisi suoraan kopioidakin tähän. “Totuuden kitkerää siementä” kuuntelee kuitenkin yhtä mielellään kuin bändin edellisiäkin tuotoksia, mutta mikään omaperäisyyden perikuva tämä bändi ei varsinaisesti ole. Ei se mitään, sillä tämä ei ole valitusta. Viimeinen Kolonna kuulostaa Viimeiseltä Kolonnalta ja hyvä niin, mutta ehkä yhtyeen olemus tuntuu miellyttävän korvaa enemmän kuin edellisellä kerralla. Tässäkin olisi lisäksi kahdeksan aika hyvää biisiä. Keikallakin näkisin nämä hessut mielelläni nykyistä useammin.

Kohokohdat: Etsi ja tuhoa, Rajanvetäjä, Ei kukaan, Totuuden kitkerä siemen

Inepsy – Rock n´ Roll Babylon

inepsy_rockInepsy on ollut itselleni siitä erikoinen bändi, että olen kuunnellut bändiltä aiemmin enimmäkseen satunnaisia irtobiisejä netistä. Vasta taannoin levyhyllyyni ilmestyi bändin debyyttipitkäsoitto “Rock n’ Roll Babylon”, Toxic Holocaust-splitin kaveriksi. Vuodelta 2003 on siis tämä levy.

Inepsy on ainakin omaan kaaliini uppoutunut hyvin olemassa suurin piirtein paras metalpunk-bändi viime vuosikymmenellä. Nyt jo toimintansa lopettaneen bändin ura lähti mallikkaasti käyntiin pienjulkaisujen myötä, mutta “Rock n’ Roll Babylon” oli jo reilusti kunnianhimoisempi tekele, tosin lähinnä pituutensa takia. Inepsy soitteli suoraviivaista ja rehellistä musiikkia, joka lainaili yhtä paljon punkista kuin vanhasta hevistäkin. Inepsyn soundissa kuuluikin paljon Motörheadia, mutta alkuaikoina erityisen paljon myös Dischargea ja Broken Bonesia. “Rock n’ Roll Babylon” onkin sellainen levy, jossa nuo bändit paiskovat luurankokäsillään high fiveja sienipilven väijyessä taustalla. Lienee sanomattakin selvää, että kyllähän tuollainen yhdistely toimii, varsinkin kun “Rock n’ Roll Babylonista” kuulee inepsyläisen luukuttaneen erityisesti Dischargea levyn tekovaiheessa. Tästä syystä levyllä onkin hämmentävän kovia biisejä, kuten vauhdikas aloitusbiisi Who’s Next?

“Rock n’ Roll Babylonia” on sanottu bändin parhaaksi teokseksi. En ota kantaa, mutta pidän sitä mahdollisena, onhan levy tolkuttoman kova. Tässä ovat kaikki palat kohdallaan; Inepsyn vaikutteet ja bändin yleisolemus, levyn soundit ja varsinkin biisit. Ok, eiväthän nämä biisit välttämättä ihan täysin uusia ulottuvuuksia tuo juuri mihinkään ja Inepsylläkin oli taipumusta toistamaan itseään, mutta mitä sitten? See you in hell!

Kohokohdat: Who’s Next?, Conspiracy WWIII, See You In Hell!

Blood for Blood – Spit My Last Breath

bloodblod_splitBlood for Bloodin debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1997 – tai näin oletan, sillä levyn ilmestymisvuodesta on netissä lähinnä ristiriitaista tietoa. No, ilmestyipä koska ilmestyi, se oli kuitenkin Blood for Bloodin ensimmäinen pitkäsoitto, ja yleisilmeeltään se on perin vihainen levy. Miesten sydämellä nyt oli jotain, eikä sen purkamisen lääkkeeksi taida olla muita parannuskeinoja kuin hurjat elintavat. Itsesäälissä ryvetään ja samalla ruoskitaan sekä itseä että kaikkea muutakin, metallisen hardcoren keinoin.

“Spit My Last Breath” tuntuisi olevan kokonaisvaltaisesti massiivisempi levy, sekä riffeiltään että Buddhan laulujen myötä. Niin, ja tuotannoltaan. Mitä kitarointiin tulee, niin en tiedä tarjotaanko levyllä mitään erityisen ilmiömäistä, mutta ainakin Rob Lindin työskentely kuusikielisen varressa tuotti tarkoituksenomaisia lopputuloksia, ja näitä biisejä on ilo kuunnella. Vaikka “Spit My Last Breathilta” puuttuukin se tärkein Blood for Blood-“hitti” (Wasted Youth Crew), niin “Spit My Last Breath” tuntuu muuten olevan seuraajaansa kovatasoisempi levy. Ehkä siitä kuitenkin heijastuu pienoinen hakeminenkin, kun tietyiltä alleviivauksiltaan “Spit My Last Breath” tuntuu lähinnä hardcore-levyltä muiden joukossa vaikka Blood for Bloodilla olikin enemmän rokkaavuutta ja groovea soundissaan keskivertoa enemmän – mutta ehkäpä ne bändin suurimmat oivallukset olivat siellä sanoituspuolella? Blood for Bloodin alkoholinkäryinen raivo nimittäin oli melkoinen vastaveto 90-luvulla vallalla olleelle sxe/vegaani-painotteisuudelle hardcoressa. Vaikka brenkku maistui, niin se ei siltikään tehnyt Blood for Bloodista välinpitämätöntä bändiä… eikä taatusti vähäpätöistä.

Kohokohdat: Maldito, Fade, Spit My Last Breath, Redemption Denied

Bolt – True Colors

bolt_trueBolt. Bändi, joka on hiljaksiin noussut yhdeksi maan arvostetuimmista metallista hardcorea soittavista bändeistä. Yhtye ei ole pitkän uransa aikana ehkä kovinkaan montaa levyä julkaissut, mutta niillä on laatu tosin pysynyt korkeana. Nyt tuli “True Colors”, kun “Behind the Obstacles Lies the Truthista” oli kulunut jo useita vuosia.

Millekään uusille urille “True Colors” ei tunnu Boltia vievän, mutta yhtye tuntuu tekevän juuri sitä mitä osaa parhaiten ja lopputulos kuulostaa ihan Boltilta. Ehkä Bolt toistaa itseään jossain määrin, mutta on Bolt saanut levystään kuitenkin sellaisen ettei se kuulosta edellisten hiilipaperikopioltakaan, kun biisejä ei ole kaikkia taottu samasta muotista. En tiedä onko levy sitten aiempia jotenkin vapautuneempi yleisfiilikseltään, mutta ainakin meikäläisestä tuntuu siltä, että Bolt uskaltaa nyt tulla päälle täydellä voimalla. Siinä missä “Behind the Obstacles Lies the Truthilla” vyörytys tuntui olevan hillitympää. Toisaalta toisessa ääripäässä melodisuuskin on nostanut taas päätään vähän korkeammalle, vaikka enimmäkseen Bolt heittelee päälle perinteistä riffimyllyä ja breakdown-myllyä.

Onhan Bolt nyt metallisen hardcoren kärkibändejä Suomessa, ja “True Colors” saattaa hyvinkin olla genrensä parhaimpia levyjä tänä vuonna. Kun huomioidaan vielä Chad Keithin tekemät komeat kannet, on “True Colors” kaikkinensa hyvin vakuuttava ilmestys. Bändin parhaaksi en sitä uskalla sanoa – onhan “True Colors” nyt kuitenkin hämmentävän kovassa seurassa – mutta mihin kohtaa “True Colors” Boltin diskografiaa sijoittuu jää nähtäväksi. Silti se edustaa hyvin Boltia vuonna 2013.

Kohokohdat: In the Name of Progress, Dying Season, True Colors, Heart of Darkness

Vermapyre / Parasite – Split

parasiteTässä on splitti, jonka omistamisella voi leuhotella. Kyseessähän on Vermapyren ja Parasiten parin vuoden takainen splittiseiska, jonka julkaisi Holy Terror Records. Vermapyren tiesin joksikin Dwidin projektiksi, Parasitesta minulla taas ei ollut mitään hajuakaan, mutta mukaan tämä tarttui vuoden takaiselta Integrityn keikalta Nosturissa.

Yleensä käsittelen näissä splittijutuissa sen itselleni tutumman bändin ensin, mutta nyt on pakko nostaa japanilainen Parasite framille. Heti kättelyssä on selvää, että Parasiten meno on aika tautista. Yhtyeen musiikki pohjautuu sekä metallille että hardcorelle, mutta mustan japanilaisfiltterin kautta suodatettuna. G.I.S.M. tulee hyvin vahvasti mieleen, varsinkin vokalisti Masakin perin sakevimaisista maneereista. Bändin molemmat biisit ovat hyviä, mutta varsinkin tuo ensimmäinen kappale on tautisen tarttuva. Sounditkin ovat kohdallaan niiden ollessa sopivan karkeat, mutta riittävän selkeät. Bändin logossa oleva ässä voidaan tulkita joko epäilyttäväksi, viittauksena Kissiin tai joksikin ihan muuksi.

Vermapyren puolella kansia taas lentelee hakaristejä. Näistä Dwidin touhuista nyt ei koskaan tiedä, mutta siellä ne nyt lentelevät. Vermapyrestä on puhuttu nimenomaan black metal-projektina, vaikka kyllä tämä minun korvaani kuulostaa nimenomaan hardcorelta jota yritetään saada kuulostamaan black metallilta. Vermapyrellä on useampikin riffi, jotka olisivat ihan hyvin voineet olla Integrityn riffejä. Ehkä olen kuunnellut sitten liikaa sitä “oikeaa” tavaraa, että tuollainen mielikuva syntyy. No, oli miten oli, Vermapyren puolella toiminta on primitiivistä, ja eri tavalla primitiivistä kuin Parasitella. Vermapyren äänityksistä tulevat enempi Ildjarnin levyt mieleen, oli kyse sitten biisien äänimaailmasta tai niiden rakenteista. Ihan mielenkiintoista kamaa, vaikka Vermapyren puoli jättääkin jälkeensä hieman keskeneräisen vaikutelman ja positiivisimman yllätyksen kuitenkin heitti Parasite.

Kohokohdat: Parasite – Warning 1: 警鐘, Vermapyre – Return Of The Sorcerer

Eri esittäjiä – Building a Legacy

buildingalegeacyJätkillä oli 90-luvun lopussa kovat puheet. Full Housen kolmas julkaisu oli Various Artists-henkisesti kulkenut kuuden bändin kokoelma Building a Legacy. Sen ajan Helsinki-skeneen painottunut kokoelma toi yhdelle levylle joukon metallista hardcorea soittavia, 90-luvun New York-soundille olemuksensa pohjaavia bändejä. Ja sitten on toki enemmänkin katupunkin perinteitä kunnioittava Angry Old Man and the Fuck You Youth. Metallisen hardcoren tyylisuuntahan ei ollut mikään erityisen vanha tuohon aikaan, siinä missä nykyään puhutaan “perinteisestä” meiningistä tämmöisen musiikin kohdalla. No, 90-luvulla tämänkaltainen hardcore oli Suomessa vasta lapsenkengissään, mutta Building a Legacylle on saatu kaapattua joitakin legendaarisia bändejä… joista suurin osa on tähän päivään mennessä jo lopettanut toimintansa. Oikeastaan näistä bändeistä taitaa ainoana toimia aktiivisesti vain Bolt, joka oli sekin vasta aloittelemassa toimintaansa.

Koska Building a Legacy on tehty jo vuonna 1999, on tällä kokoelmalla esimerkiksi Another One Deadin ensimmäisiä virallisia äänityksiä. Omat julkaisut seurasivat perästä. Kokoelman kokeneimmat bändit olivat jo omat seiskatuumaisensa Full Housen kautta julkaisseet Down My Throat, Death From Above ja Bolt. Ensiksi mainitulla oli ulkona oma seiskatuumainen, kahdella jälkimmäisellä taas splittilevy. Nämä bändit eivät olleet kyllä saavuttaneet parasta teräänsä vielä siihen mennessä kun näitä biisejä pistettiin narulle, vaan näiden esittämä materiaali onkin hyvin erilaista verrattuna näiden bändien myöhäistuotantoon. Toisaalta sitten tällä kokoelmalla on melkeinpä parasta Another One Deadia.

No, aika laadukasta hardcorea tällä kokoelma on, vaikka bändit eivät välttämättä olleetkaan vielä parhaassa iskussaan. Kokoelman nimi ainakin oli sen verran paikkansapitävä, että vaikka Vantaanjoessa on virrannut paljon vettä ja bändejä hajonnut, mutta näitä bändejä katsotaan silti ylöspäin. “Building a legacy” on siis jo sanontana hyvinkin paikkaansa pitävä.

Kohokohdat: Down My Throat – Lift You Up, Another One Dead – Self-Created Hell, The Unloved – Make No Mistake

Maailmanloppu – Musta ovi / Enää kiväärit laulaa

maailmanloppu_mustaSössötän tästä EP:stä ehkä myöhään, mutta parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, eiköstävaan? Maailmanlopun ensimmäinen seiskatuumainen, eli kahden biisin single Musta ovi / Enää kiväärit laulaa on tätä kirjoittaessa likipitäen loppuunmyyty lähes (?) joka paikasta, mukaan lukien allekirjoittaneen distrosta. Maailmanloppu nousi yhdeksi suomalaisen punk/hardcore-skenen seuratuimmista nimistä nimenomaan tuoreella mutta perinteitä kunnioittavalla tulkinnallaan 80-lukulaisesta hardcoresta. Varsinkin siihen nähden tämän singlen post-punk –painotteisuus saattoi silti tulla yllätyksenä, vaikka bändillä on ollut post-punkimpia biisejä aina, jopa sillä LP:llä.

Koska kyseessä on single, niin biisejä on kaksi. Avauskipaleena on Musta ovi, joka on oma suosikkikappaleeni koko bändiltä, ja jo pelkästään tästä lystistä maksaisi vitosen. Ennen tämän singlen julkaisua tyytyminen oli joko yhteen Youtubeen ladattuun keikkatallenteeseen tai konkreettiseen livetilanteeseen, ja joka keikalla bändi ei kuitenkaan ole kappaletta soittanut (itse asiassa olen tainnut kuulla bändin soittavan biisiä viimeksi Puntalassa 2012). Keikalla tämä veto vaikutti reilusti raaemmalta ja d-beatimmältä kuin nyt levyltä kuunneltuna. Biisissä on nyt enempi post-punkimpaa vibaa, ja vaikka olisin arvostanutkin tylympää tulkintaa siitä, pidän tästäkin versiosta todella paljon. Ne ovat ne nuo riffit! Enää kiväärit laulaa on sitten jo lähtökohtaisestikin reilusti post-punkimpi biisi, aina kitarariffejä ja rumpukomppeja myöten. Keikkaseteissä tämä biisi on tainnut tulla Mustan oven tilalle, ja vaikka en pidäkään sitä yhtä kovana biisinä, niin se on silti parhaita mitä Maailmanloppu on tehnyt.

Loppukaneettina siis sanottakoon, että molemmat tämän sinkun biiseistä ovat erittäin hyviä biisejä. Ne sopivat toisilleen, mutta ovat keskenään kuitenkin riittävän erilaisia. Ehkä joku voisi sanoakin etteivät ne edes jyrää toistensa yli. En suostu näkemään tässä sinkulassa mitään vikoja. Suosittelen.

Ydinaseeton Pohjola – Onko Suomi Usattunut / Demokratia

yp_usaKun Ydinaseeton Pohjola oli osallisena Armless Children-splitissä, teki yhtye sitten pienipainoksisen seiskatuumaisen, “diggareille”. Tunnustaudun moiseksi, joten tämä single oli sitten pakollinen lisä hyllyyn. Lisäksi Matias on tehnyt hienot, Manowar-henkiset kannet!

Ydinaseeton Pohjola tulkitsee tämän singlen puitteissa yhden suomalaisen, vähälle huomiolle jääneen punk-klassikon 70- ja 80-luvun taitteesta, josta sietäisi tehdä uusintapainos (Svart Records, kukkuluuruu?*). Kyseessä on siis Kasvaimen biisi Onko Suomi Usattunut? Tästä biisistä on ollut jopa täällä Pandaluolassa sössötystä. Alkuperäisestä biisistä on jäljellä kaikki, mitä nyt soundillisesti Ydinaseettoman Pohjolan tulkinta nyt on tietysti ihan eri sarjassa. Kaikki on rujompaa, varsinkin laulut. Bändin alkuperäiset ystävät varmaan sanoisivat tätä jo raiskaamiseksi, mutta itse arvostan tätä vetoa todella korkealle. Itse asiassa tämä kuulostaa ehkäpä jopa alkuperäistä paremmalta.

Huomattavasti tuoreempaa perua oleva Demokratia taas on kalifornialaisen Ruidon biisi Democracia viime vuosikymmenen puolivälistä. Ihan hyvä biisi, mutta kyllä se jää aika pahasti Onko Suomi Usattuneen ja samoissa sessioissa taltioidun, Armless Children-splitillä julkaistun Paniikin jalkoihin. Ei tätäkään biisiä kyllä millään tavalla osaa epäonnistuneena pitää, päinvastoin. Ehkäpä tämän innoittamana tsekkaan vielä, mikä bändi tämä Ruido on bändejään. Ehkäpä.

Ei tämä single nyt mikään välttämätön ja pakollinen äänite ole, mutta jos on diggaillut Ydinaseettomasta Pohjolasta ja näiden tekemistä covereista aiemminkin, en näkisi mitään syytä siihen miksei tämä olisi pienen metsästämisen arvoinen äänite. Ilman metsästämistä tätä ei taida enää edes saada…

*Pandaluolassa tiedostetaan, että oikeuksien saaminen tällaisen seiskatuumaisen uusintajulkaisua varten voi olla työn ja tuskan takana.

Armless Children / Ydinaseeton Pohjola – Split

yp_acTässäpä splitti, jonka bändit sopivat hyvin toisilleen. Toisessa bändissä soittaa nuoria sällejä ja toisessa vanhoja herroja. En sano kumpia vaikuttaa kummassa, koska lukija todennäköisesti tietääkin jo.

Turkulaisen d-beat/raw punk-kolmikko Armless Childrenin oma seiskatuumainen oli sellainen levytys, joka ei aluksi napannut niin hyvin kuin mitä oletin. Lähinnä soundeissa oli jotain minkä vuoksi en saanut täysiä siitä irti, mutta nyttemmin olen alkanut arvostamaan sitä levytystä, vaikkei se siltikään tavoita sitä samaa arvaamattomuutta ja silkkaa vaarallisuutta mihin Armless Children keikoillaan pystyy. Tämän splitin biisit pääsevät sitä lähemmäksi, mutta toisaalta nämä kihinäkarnevaalit edustavat varmaankin Armless Childrenia raaempana kuin koskaan. Yhtyeen soundista on tullut A:n etäisesti vokalisointia muistuttavaa ääntelyä myöten kaoottisempi ja ilkeämpi. Jos bändi vielä tästä soundiaan ruuvaa vieläkin murhaavammaksi, niin ollaan jo hämmentävyyden lähteillä.

Sitten olisi Ydinaseeton Pohjola. Yhtyeen ensimmäiset levytykset eivät ole mahdottoman lähellä sydäntäni, mutta toisaalta olen sittemmin alkanut arvostamaan niitäkin jo senkin myötä, että bändin splitti-LP Aokigaharan kanssa oli jo törkeän kova. Tämän splitin YP-osuus ei siitä ole oikeastaan lainkaan huonompi, vaan on jopa hieman parempi. Vaikkakin tuntuu erittäin lyhyeltä. Kaksi ensimmäistä biisiä menee hyvin nopeasti ohi, ja kuulija havahtuu temponkin vaihtuneen vasta kolmannen biisin kohdalla. Se biisi onkin vielä tolkuton The Comes-coveri Panic, joka on luonnollisesti kääntynyt Paniikiksi. Hyvä tulkinta, vaikkakaan ei yhtä hillitön kuin alkuperäinen.

Pommit tippuvat, ja tämän levysen on parempi tipahtaa myös omalle levylautasellesi.

Kohokohdat: Armless Children – Refugee at Early Age, Ydinaseeton Pohjola – Paniikki