Inepsy – Rock n´ Roll Babylon

inepsy_rockInepsy on ollut itselleni siitä erikoinen bändi, että olen kuunnellut bändiltä aiemmin enimmäkseen satunnaisia irtobiisejä netistä. Vasta taannoin levyhyllyyni ilmestyi bändin debyyttipitkäsoitto “Rock n’ Roll Babylon”, Toxic Holocaust-splitin kaveriksi. Vuodelta 2003 on siis tämä levy.

Inepsy on ainakin omaan kaaliini uppoutunut hyvin olemassa suurin piirtein paras metalpunk-bändi viime vuosikymmenellä. Nyt jo toimintansa lopettaneen bändin ura lähti mallikkaasti käyntiin pienjulkaisujen myötä, mutta “Rock n’ Roll Babylon” oli jo reilusti kunnianhimoisempi tekele, tosin lähinnä pituutensa takia. Inepsy soitteli suoraviivaista ja rehellistä musiikkia, joka lainaili yhtä paljon punkista kuin vanhasta hevistäkin. Inepsyn soundissa kuuluikin paljon Motörheadia, mutta alkuaikoina erityisen paljon myös Dischargea ja Broken Bonesia. “Rock n’ Roll Babylon” onkin sellainen levy, jossa nuo bändit paiskovat luurankokäsillään high fiveja sienipilven väijyessä taustalla. Lienee sanomattakin selvää, että kyllähän tuollainen yhdistely toimii, varsinkin kun “Rock n’ Roll Babylonista” kuulee inepsyläisen luukuttaneen erityisesti Dischargea levyn tekovaiheessa. Tästä syystä levyllä onkin hämmentävän kovia biisejä, kuten vauhdikas aloitusbiisi Who’s Next?

“Rock n’ Roll Babylonia” on sanottu bändin parhaaksi teokseksi. En ota kantaa, mutta pidän sitä mahdollisena, onhan levy tolkuttoman kova. Tässä ovat kaikki palat kohdallaan; Inepsyn vaikutteet ja bändin yleisolemus, levyn soundit ja varsinkin biisit. Ok, eiväthän nämä biisit välttämättä ihan täysin uusia ulottuvuuksia tuo juuri mihinkään ja Inepsylläkin oli taipumusta toistamaan itseään, mutta mitä sitten? See you in hell!

Kohokohdat: Who’s Next?, Conspiracy WWIII, See You In Hell!

Speedtrap – Raw Deal

speedtrap_rawMuistan kyllä, kun tämä levy julkaistiin. Speedtrapin esikoinen. Tai eihän siitä nyt niin ihan kauheasti aikaa ole, kun Raw Deal-mini julkaistiin vasta vuonna 2009. Jo bändin nimi, tyylisuunta ja ilmiselvät viittaukset Exciteriin äänitteen kannessa nostivat kiinnostusta levyä kohtaan, mutta melko pitkään kesti ennen kuin oikeasti lähdin kuuntelemalla kuuntelemaan Speedtrappia. Oli sellainen vaihe elämässä ettei pikahevi ollut itselleni se kaikkein eniten kolahtava musiikkityyli.

Raw Deal oli tietysti vanhan speed metallin kaverille aika muikea levy. Speedtrapin tulkinta metallista oli sitä osastoa, jossa puhuttiin nimenomaan speed metallista, eikä juurikaan thrash metallista. Alansa isoista nimistä lähimpiin vertailukohteisiin kuuluu Exciter ja suomalaisista bändeistä Solitaire tuli kummasti mieleen. Ja tietysti Motörhead. Namedroppailua, namedroppailua, mutta mikään turha pastissirippausbändi Speedtrap ei ole vaikka sen vaikutteet ovatkin selvät. Speedtrapin riffeissä on mukavasti myös rokkaavaa groovea mukana, mikä toki tekee Speedtrapista mukaansa herkästi tenhoavaa musiikkia joka lähes väistämättä pakottaa maantiellä kuunneltuna lisäämään kaasua.

“Vitu awesome ajaa taajamanopeuksilla ja kuunnella Speedtrappii”.

Isoimmat Raw Dealiin liittyvät murheet liittyvät vokalisti-Jorin vähän ohuesta tulkinnasta (tähän on tullut enemmän särmää, joten menee hakemisen piikkiin) sen turhan puhtaaseen äänimaailmaan. Eihän speed metal nyt ehkä sitä kaikkein räkäisintä heviä ole, mutta olisi näissä soundeissa saanut olla enemmän paskaa. Death With A Dagger-splitillä tämä puoli oli kyllä jo paremmissa kantimissa, ja oletettavasti on myös Powerdose-pitkäsoitolla. Niin, sen pitäisi olla pihalla tänään.

Kohokohdat: Heat of the Battle, Living Sacrifice, Redemption of Might

Bad Steve – Killing the Night

badsteveBad Steve on eräs unohdettu luku saksalaisen hevin historiassa, tosin yhtyeen “ansiot” (tai paremminkin ne asiat joista bändi muistetaan, jos muistetaan) olivat jossain ihan muualla kuin musiikissa. Bad Steve ratsasti sillä, että sillä oli riveissään jopa kolme entistä Accept-jäsentä. Basisti Dieter Rubach soitti Acceptissä bassoa sen hämärinä alkuvuosina aina vuoteen 1975 asti, kitaristi Jan Komet taas oli Acceptissa lyhyen aikaa 80-luvun alussa Jörg Fischerin ja Herman Frankin välissä. Rumpali Frank Frierich jopa vielä soitti Acceptin ensimmäisellä levyllä, mutta lähti bändistä ennen sen julkaisua.

Niin, Bad Stevessä soitti joukko entistiä Accept-miehiä ja pari tuntematonta hessua. Tosin tästä ei kaiketi juuri mainostettu pahemmin edes levyn kansissa, joihin yleensä liimattiin tarroja joissa muistuteltiin joistakin huomionarvoisista asioista. Bad Steveä kuitenkin tulee hieman verrattua Acceptiin, olihan se tärkeimpiä hevibändejä Saksassa jo silloin, kun Bad Steve julkaisi vuonna 1985 ainoaksi jääneen albuminsa Killing the Night.

Bad Steve soitti tosiaan perinteistä hevimetallia, kliseitä säästämättä. Yhtyeellä oli soundi Acceptin vastaavaa kevyempi ja jossain määrin myös kaupallisempi, tosin Bad Steven kanssa pyrittiin muutenkin vähän toisenlaiseen ilmaisuun. Ehkä rennompaankin, mutta ainakaan Bad Stevestä huokuu se ettei bändillä ollut paljoakaan omia ideoita tai edes tarpeeksi sitä paloa, joka olisi tuonut levylle yllättävänkin paljon lisävirtaa. Mitään kummoisia elämyksiä tai edes biisejä Bad Steve ei pysty kylläkään heittämään. Killing the Nightilla on pari pikkuhittiä, vaikka muuten kokonaisuus onkin aika heikko.

Tämänkin lystin meille tarjosi Mausoleum Records. Killing the Night on melko käppänen levy, mutten suostu myymään omaa kopiotani kenellekään, sillä onhan tässä ne parit “pikkuhitit” sentään joita on välillä ihan kiva kuunnella. Heh heh.

Kohokohdat: Killing the Night, Inside Looking Out, Living on the Frontline

Viva – Dealers of the Night

viva_dealersTämä saksalaisten jämäviikinkien Vivan kolmas levytys Dealers of the Night oli suoraan sanoen pettymys… tosin olisihan hälytyskellojen pitänyt soida, kun takakannessa keekoilee jäbä avaruusaurinkolaseissa ja syntikka kaulalla. Eipä sillä, 80-luvun alussa kulta-aikaansa elänyttä (ja sittemmin 2000-luvulla vähemmän yllättävästi rivinsä uudelleen kasannutta) Vivaa pidetään yhtenä ensimmäisistä oikeista saksalaisista hevibändeistä Acceptin ja Trancen siivellä, ja tuo väite pitänee kai jossain määrin paikkansa… tosin ei Dealers of the Nightilla. Kansi nimittäin lupaa voimakasta käppäheviä, mutta tarjoaakin lähinnä huonolla tavalla käppää hard rockia.

Luulisi, että levyllä olisi verta, taistelua, sotureita ja ennen kaikkea voimaa ja kapinaa. Toki Viva suosii jossain määrin myös viimeksi mainittua, mutta sen biisit ovat enimmäkseen köykäisiä rakkauslauluja ja panobiisejä. Näistä aiheistahan bändin vokalisti Marc Paganini alkoi laulamaan oman Paganini-soolobändinsä myötä enemmän.

Eipä pelkästään sanoituksissa ole ainoat puutteet, mutta kyllä itseäni häiritsee kovasti myös biisien rakenteet. Dealers of the Nightilla kuullaan ihan rehellistä riffittelyäkin, mutta eniten tästä muistaa euroviisukertosäkeet ja biisien urkupainotteisuuden. Tokihan jotkut näistä vedoista ovat jo sen verta härskejä että ne kiihottavat jo pelkästään siitä syystä, esimerkiksi albumin toinen kappale Ten Years Later. Ja myös albumin nimikkobiisi on todella kova veisu, mutta sitten jotkut albumin kappaleet tuuppaavat allekirjoittaneen liki raivon partaalle, esimerkiksi albumin avaava Falling in Love. Lisäksi B-puolen avaa ihan käsittämätön Soul Brothers Six-coveri Some Kind of Wonderful. Biisi, jonka tietävät kaikki vaikka biisin esittäjä ei välttämättä olisikaan järin tuttu. No, nyt kun asiaa mietitään, niin tällä levyllä on enemmän rasittavia kuin ihastuttavia biisejä. En siis varsinaisesti suosittele tätä levyä, ellei sitten diggaile ihan täysillä reikäjuustoisesta AOR:stä.

Kohokohdat: Ten Years Later, Dealers of the Night, Looking for an Answer

Exciter – Heavy Metal Maniac

exciter_heavyTodellisen heavy metallin juhlaa! Juhlat tosin menivät hieman hanskasta ja varsinkin järjestäjän kannalta hieman penkin alle, kun innostuneet juhlavieraat päättivät levittää raskasmetallista ilosanomaa vandalisoimalla isännän styrkkarit. Tämä taatusti ikimuistoinen ilta on ikuistettu kanadalaisen metallilegenda Exciterin ensilevy Heavy Metal Maniacin kanteen.

Vuonna 1983 julkaistu Heavy Metal Maniac on tyypillinen kulttiklassikko, josta nousi genrensä hiomaton timantti, mutta joka ei saavuttanut koskaan merkittävää suosiota metalliskenen ulkopuolella. Kyseessähän on kevyesti (!) yksi aikakautensa raskaimmista ja nopeimmista metallilevyistä. Ja kysehän on vielä speed metallista, vaikka thrash metallikin sai jo alkusykäyksensä tänä vuonna Metallican ja Slayerin myötä. Exciterin voidaan kyllä nähdä antaneen aikansa metalliskenelle suunnattomasti inspiraatiota ja Heavy Metal Maniacin  olleen yksi aikakautensa merkityksellisempiä metallilevyjä, mutta joka on jäänyt ties kuinka monen muun levyn varjoon. Ihan rässiksi Exciter ei heittäydy, vaikka sen kappaleissa onkin todella paljon voimaa, vaan tässä tulkitaan perinteisempää heavy metallia speed metalliksi vedettynä.

Exciter hyödynsi kaikki mahdolliset heavy metal –temput, joista on sittemmin muodostunut kliseitä: raskaita riffejä, kirkuvaa ja raakaa laulua, nahkaa, niittiä ja verta. Todella röpelöisille, vahvan 80-lukuisille soundeille taottu Heavy Metal Maniac sisältää aika monta vauhtirallia, joissa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita yllättävänkin paljon. Yksi omista suosikeistani on puoliballadimainen Black Witch, joka kuitenkin räjähtää lopussa todelliseksi speed metal –tykitykseksi.

Heavy Metal Maniacin soisi olevan kovempi luu kuin mitä se nyt on. Levy on jokseenkin unohtunut tapaus, vaikka sen suoraviivainen ja suoraan kalloon porautuva metallihyökkäys on leikistä todella kaukana. Toki metallipiireissä sillä on kulttilevyn status, ansaittu sellainen. Ja tämä on mielenkiintoisempi kanukkihevilevy kuin Anvilin Metal on Metal.

Kohokohdat: Stand Up And Fight, Under Attack, Black Witch

Battle Bratt – S/t

batllebrattYhdysvallat ja New York. Kaupunki, jonka katuvalojen loisteessa elätellään paljon unelmia, joista valtavan monet myös valuvat turhina viemäriin. En tosin tiedä mitä tuolla territoriolla toimineen Battle Brattin tyypit edes pyrkivät saamaan aikaiseksi, mutta kovinkaan ikimuistoiseksi bändiksi Battle Brattista ei ollut. Jälkensä se jätti ainakin maailmaan ensimmäisen aktiivikautensa aikana, nimittäin bändin omaa nimeä kantavan studioalbumin vuodelta 1988.

Metal Archives itse ainakin sanoo Battle Brattia power metalliksi, mutta enpä tästä kauheasti löydä yhtäläisyyksiä esimerkiksi Jag Panzeriin. Glam metalliin ja muuhun kaupalliseen heviin sen sijaan löytyy yhtäläisyyksiä enemmänkin, jonka hyväksyn vielä pitkin hampain. Mutta sitten Metal Archives ilmoittaa bändin soittaneen myöhempinä aikoinaan jotain, jota sanotaan “eletric/heavy metalliksi”. Hämmennyn tästä ja jätän kokeilematta.

Tosin kun albumia tarkemmin kuuntelee, niin ehkä ne power metal-vaikutteet tulevat sittenkin esille. Virgin Steele bändistä kuuluukin hyvin vahvasti, eikä se mikään ihmekään ole kun David DeFeis oli bändin “suojelijana”, mikä nyt ei ole varsinaisesti mikään laadun tae. No, on albumilla tosiaan joitakin hyviä riffejä ja jopa biisejä, mutta yleisesti ottaen Battle Bratt jää erittäin haljuksi levyksi. Vokalisti koettaa kiekua koko levyn keston ajan, jopa sellaisissa kohdissa joissa olisi ollut mukava kuulla vähän matalammaltakin tulevaa tulkintaa. Tokihan joku saa tästä laulusta kicksinsä, mutta kyllä sen kuunteleminen käy pitemmän päälle tylsäksi. Riffit ovat pääsääntöisesti tuttuja muista yhteyksistä ja pari laulumelodiaa oli liki suoraan pöllitty tukka-Kissiltä. Ei Battle Bratt totta puhuen pahemmin vakuuttanut. Totta puhuen aika yhdentekevä levy.

Kohokohdat: Don’t Fight The Power, Back to Love

Tarot – To Live Forever

tarot__live80-luku oli heville ihanaa aikaa. Sitten tuli kuitenkin 90-luku, ja jo thrash metal-buumin kanssa hätää kärsineet hevibändit olivat viimeistään silloin lirissä kun suurempaa yleisöä kiinnosti enemmän vaihtoehtoisempi rock. Moni bändi hajosi, jotkut vitkuttelivat ja jotkut lähtivät röökitauolle. Kuopion Tarot kuului jälkimmäiseen liigaan, ja alkoi hautoa paluuta 90-luvun alussa. Viiden vuoden tauon jälkeen ilmestyi To Live Forever, vuonna 1993.

To Live Foreverilla Tarot oli kuin vallan uusi yhtye. Bändi oli luopunut kajaaleista ja permanenteista, ja samaa tietä olivat menneet myös yhtyeen aiempi tapa tehdä biisejä. Ehkä näkyvin ero oli kitaristi Mako H:n korvaaminen kiipparisti Janne Tolsalla, mikä jätti Zachary Hietalan yhtyeen ainoaksi mieheksi kuusikielisen varressa. Tämä muutos muovasi Tarotin soundia pysyvästi, mutta siihen vaikutti myös yhtyeen linjan lipuminen synkemmäksi ja mietteliäämmäksi, sofistikoituneemmaksi. Biiseissä oli aivan toisenlaista syvyyttä kuin aiemmin ja joitakin viittauksia progressiivisuuteenkin, jolloin bändi oli mennyt toisille urille. Itse pidän kokonaisvaltaisesti ehkä enemmän bändin kahdesta ensimmäisestä pitkäsoitosta, mutta To Live Foreverillekin mahtuu todella monta hienoa hetkeä.

Tosin kun levyistä alkaa etsimään puutteita, niin selkein moka on sen pituudessa. Bändi ilmeisesti hullaantui uudesta ja mahtavasta cd-formaatista, joka tarjosi vinyylilevyä parempia mahdollisuuksia ja ennen kaikkea enemmän kapasiteettia. Yhtyeellä nyt oli varmasti kova tarve saada julkaistuksi ne biisit mitä se oli pitänyt varastossaan, mutta rajumpaa karsimista olisi minun puolestani voinut toteuttaa. 14 biisiä nyt vaan on aivan liikaa, varsinkin kun yksi biisi on turha Black Sabbath-laina Children of the Grave.

To Live Forever on julkaistu silloin, kun heviä epätrendikkäämpää musiikkia ei juuri ollut olemassakaan – tästä oman tiensä kulkemisesta ja päättäväisyydestä toki pisteet Tarotille. Uransa parasta pitkäsoittoa se ei kuitenkaan tehnyt, vaikka bändi saikin To Live Foreverin myötä uuden elämän.

Kohokohdat: Do You Wanna Live Forever, Live Hard Die Hard, Sunken Graves

Tox – Prince of Darkness

tox_princeTox oli kolmimiehinen heavy metal-bändi Saksan Stuttgartista, eikä ollut järin pitkäikäinen sellainen. Yhtyeen uran selkeäksi huippukohdaksi jäi sen ensimmäisen albumin Prince of Darknessin julkaiseminen vuonna 1985 Mausoleum Recordsin kautta.

Tox soitti siis ajalleen melko tyypillistä ja melodista heviä, käyttäen niitä käytetyimpiä temppuja. Vaikka albumia ei olisi koskaan aiemmin kuullutkaan, kuulostaa se silti hyvinkin tutulta jo ensikuuntelulla. Järin raskaaksi ei Toxin hevitulkintaa voida sanoa, kun bändillä oli esikuvinaan enempi heavy metallin kaupallista laitaa edustaneita bändejä. Tokihan Tox pyrki olemaan uskollinen myös toiseen suuntaan, pitäen ainakin Prince of Darknessilla mahdollisimman paljon raskasta särmää.

Toki pelkillä peruspalikoillakin pääsi ihan pitkälle, jos housunpuntissa oli jotain muuta. Useimmiten tähän on riittänyt se että biiseissä on kaikki muuten ollut kohdallaan, ja onneksi Prince of Darknessilla on joitakin biisejä joissa näin on. Albumi ei kylläkään ala sillä parhaalla mahdollisella raidalla, ja Rose Leekin jää yhdeksi Prince of Darknessin heikoimmista vedoista. Biisi on ilmeisesti laitettu ihan tarkoituksella albumin aloitusraidaksi korvaamaan sitä, ettei sitä julkaistu erillisenä singlenä. Albumin eeppisyyteen painottuva nimibiisi sen sijaan on albumin ehdoton kruunu, joka on albumin raskaimpia vetoja lähes joka mittarilla. Tosin sitten B-puolella ei ole kovinkaan montaa muistettavaa hetkeä, tai biisiä. Tämä lopulta olikin Toxin ongelma, kun vain yhdellä todella kovalla ja muutamalla hyvällä biisillä Tox ei lunastanut paikkaansa kuninkaiden hallissa. Toxilla oli kyllä toinenkin albumi pihalla ennen hajoamistaan. Tuota albumia en ole kuullut, mutta minulla on syyni epäillä ettei se Prince of Darknessia ainakaan voita.

Kohokohdat: Power of Love, Prince of Darkness, Jump over the Wall

Manilla Road – Crystal Logic

manilla_crystalManilla Road nauttinee kaiketi suurtakin kulttisuosiota. Bändi ei ole koskaan ollut erityisen suosittu, vaan on pysytellyt pienempien piirien herkkuna vuodesta toiseen. Suomessakin bändille on riittävästi fanipohjaa, vaikka uutisoinneissakin Manilla Road jää monen muun pohjois-amerikkalaisen bändin jalkoihin. Nythän jopa kanadalainen Anvil jyrää Manilla Roadin suosiossa, mikä on sinänsä sääli. Manilla Roadin Crystal Logic (1983) on nimittäin kovempi levy kuin Anvilin Metal on Metal (1982).

Oikeastaan vain 90-luvulla huilannut, jo 70-luvulla perustettu Manilla Road saatiin takaisin ruotuun 2000-luvulla, vaikka monien mielestä bändin huippuhetket jäivät 80-luvulle. Yhtenä kulminaationa voidaan pitää bändin kolmatta levyä Crystal Logic, jolle tullessa Manilla Road oli hylännyt loputkin proge ja hard rock-mausteet ja keskittyi heavy metallin soittamiseen hyvin eeppisellä ja sankarillisella otteella.

Manilla Road saavutti sankarillisuutensa, voimansa, mystisyytensä ja eeppisyytensä melko yksinkertaisin konstein. Sen ei ole tarvinnut hankkia kallista sinfoniaorkesteria tai mullikuoroa,* vaan se jyrää lähinnä vain kitara/basso/rummut/laulu-moottorin avulla. Mark ’the Shark’ Sheltonin nasaalipainotteista ääntä ei voi ihan sanoa miksikään maailman vahvimmaksikaan. Mutta toisaalta… kun kerran kuulee miehen laulamassa näitä välillä elämääkin suurempia kertosäkeitä, ei siihen tilalle voi kuvitellakaan enää ketään muuta.

Crystal Logic ei ole erityisen kaunis levy. Itse asiassa se on jopa ruma, varsinkin kun nykyään julkaistuihin levyihin verrataan. Äänenlaatu on rosoinen ja rahiseva, soitto jopa amatöörimäistä ja meininki välillä käppästä. Mutta yksikään mainitsemistani seikoista ei ole huono ominaisuus, jos ne palvelevat kokonaisuutta. Tässä tapauksessa ne palvelevat, ja onhan Crystal Logic ihan lyömätön levy.

Kohokohdat: Necropolis, The Ram, Dreams of Eschaton
*
Tuskinpa kukaan vakavasti otettava taitelija edes halusi tehdä yhteistyötä kälyisen hevibändin kanssa 80-luvulla. Silloin olivat ajat toiset!

Tygers of Pan Tang – Crazy Nights

tygerspan_crazyNWOBHM-skenestä nousseista bändeistä Tygers of Pan Tang oli kaiketi niitä jotka menestyivät kaupallisesti parhaiten, mutta musiikillisesti bändi tipahti sinne keskikastiin. Yhtye tuskin yksinään aiheutti valtavaa vaikutusta yhtään mihinkään, mutta bändiä oltiin hilaamassa melko isoihinkin ympyröihin, minkä seurauksena bändin levyjä löytää myynnistä tätä nykyä melko huokealla. Varsinkin bändin kolmatta studioalbumia Crazy Nights (1981) näkee divareissa jo vähän halvemmalla.

Crazy Nights alkaa olemaan jo vähän niillä rajoilla, että onko sen hevi jo isompaa yleisöä kosiskelevaa vai ei. Lisäksi Tygers of Pan Tang levytti näihin aikoihin amerikkalaiselle MCA:lle, joten yhtyeestä kai yritettiin leipoa uutta Def Leppardia? Tämähän jopa johti bändin hajoamiseenkin Crazy Nightsia seuranneet The Cagen jälkeen, kun bändi ei arvatenkaan halunnut mennä enää sitä kevyempiin suuntiin?

No, Crazy Nights alkoi ainakin näyttämään merkkejä siitä että bändi oli kaupallistamassa itseään, mutta toisaalta tiikerin hampaat olivat vielä hyvässä terässä. Crazy Nightsia nimittäin pitää vielä hevinä eikä hard rockina. Ja vielä reippaana hevinä, jossa oli särmä tallella. Tokihan Tygers of Pan Tangin biiseissä alkoi fokus olla yhä enemmän helpoissa kertosäkeissä, mutta Crazy Nightsilla toimivat vielä riffitkin ihan mainiosti. Ei huonompi levy, muttei ehkä sellainenkaan jota jaksaisi epätasaisen laatunsa takia suositella heille jotka vasta ottavat ensikynsäisynsä NWOBHM:n parissa. Jos tämän nyt kuitenkin hankkii, niin kannattaa tsekata että bonuslevy tai edes bonusraidat ovat mukana, nimittäin bonuksena oleva Slip Away on nimittäin parempi kuin moni albumille päätynyt raita.

Kohokohdat: Do It Good, Running Out of Time, Raised on Rock