Hebosagil – Ura

HebosagilOulun Hebosagil on sellainen yhtye, jota olen seurannut sivusta lähestulkoon sen perustamisesta lähtien, mutta joka ei ole kuitenkaan koskaan lähtenyt itselläni sen laajempaan kuunteluun. En tiedä mistä tuo edes johtuu, mutta jostain ihan olemattomasta syystä kuitenkin.

Ura saattaa olla hyvinkin se levytys, joka määrittelee suhteeni Hebosagiliin uudelleen. Ura on nimenä harhaanjohtava, sillä kyseessä on albumikokonaisuus eikä mikään diskografiajulkaisu joka olisi summaamassa Hebosagilin koko uran yksiin kansiin. Uraa ennenhän Hebosagil oli julkaissut lyhyempiä äänitteitä suhteellisen lyhyessä ajassa. Tarmoa riitti silti takomaan pitkäsoitollinen ankaraa ja armotonta melua. Hebosagil lojuu jossain sludgen mutien ja noise rockin leväkasvustojen välissä. Jokin pohjoinen vittumaisuus tästä kyllä kuuluu läpi, mitä pidän itse vain hyvänä asiana. Ei ihmetytä yhtään, että Hebosagil liitetään usein muihin oululaisiin metelipettereihin, esimerkiksi Viisikkoon. Tämä metelöinti ei sovellu kaikille, hengästyttävyytensä ja aggressiivisuutensa takia. Minulle tämä kyllä kelpaa.

Sitä en osaa tarkemmin kuvailla, minkä takia tämä iskee enemmän kuin ne äänitykset mitä olin heboilta tähän mennessä kuullut. No, kaikkea ei tarvitse eikä voikaan selittää. Pitäisiköhän Colossalia kokeilla?

Kohokohdat: Tämä mies, Taloni on tulessa, Majatalo

UG #2

Hyvin pitkälti tasan vuosi siihen meni, että saatiin Tuukka/Riku-kaksikon vääntämän UG:n kakkosnumero uunista ulos. Heti ensimmäisen lehdestä huomaa hivenen keventyneen taiton; fontti on suurempaa ja kuvia on ripoteltu sinne sun tänne enemmän. Sivumäärä on pysynyt samana.

Pääasiallisesti sisältö koostuu bändihaastiksista, joita on tehty sellaisista artisteista kuin Hebosagil, Herätys, Pagan Hellfire ja Ward. Ja tietty The Mentors, josta tehty haastis on erityisen ansioitunut. Kovasti alkoi kiinnostamaan ko. orkesterin levytetty tuotanto, muita bändejä. Levymoguleista on haastateltu vain Feast of Tentaclesin tyyppiä, mutta sekin juttu on kovin pintapuoliseksi jäänyt, johtuen lähinnä siitä että koko jutun piti olla kainalojuttu yhdelle bändijutulle jota ei sitten koskaan tullutkaan lehteen.

Ykkösnumeron kolumneissa jaariteltiin välillä liikaakin, mutta nyt on päästy joistakin ensimmäistä numeroa vaivanneista ongelmista eroon. Kolumneista on tullut maanläheisimpiä; Rikun kolumni käsittelee degrowth-ilmiötä (just google it) ja Tuukka taas lasten pukemista hevikuoseihin. Saisi ainakin tämän palleron faija käydä lukemassa kyseisen jutun. Myönnän, että itse käsittelin joitakin kolumnien pointteja liikaakin edellisen numeron arviossani, mutta varsinkin Tuukan vauvajuttu olisi ainakin yhden vastineen arvoinen, mutta jätettäköön juttu nyt käsittelemättä. Omistettakoon sille joskus tulevaisuudessa ihan oma artikkelinsa. Valitettavasti viime lehtien vierailijoita (T. Bergman ja M. Riekki) ei saatu tähän numeroon, eikä sen puoleen ketään muutakaan. Tuukka ja Riku hoitavat kolumnit kaksistaan. Eikä toisaalta tämän numeron jutuista kovinkaan moni jättänyt tarvetta samanlaiselle kommentoinnille kuin viime kerralla. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, tiedä häntä.

Jaakko Teppo-juttu pitää nostaa erikseen esille. Se on paitsi mielenkiintoisesti tehty (laitoin Tepon Ruikonperän multakurkun soimaan tätä kirjoittaessani) niin se myös poikkeaa sisällöllisesti todella paljon lehden muusta linjasta. Tosin käsiteltävät aiheethan ovat nytkin monipuoliset, kun harvemmin näkee black metal-bändejä (Pagan Hellfire) ja uudehkoja punk-lupauksia (Herätys) käsiteltyinä samoissa lehdissä. Mukana vielä parit levy- ja zinearviot, niin UG:n toinen ja valitettavasti myös viimeinen numero on siinä. Sanoisin, että ykkösnumero oli juttujensa sisällön vuoksi ehkä kiinnostavampi (ja ainakin enemmän ajatuksia herättävä), mutta mikään rimanalitus ei kakkonenkaan ole. Tuukka ainakin tuntuu olevan itseään kohden turhan ankara, kun suunnilleen luonnehtii lehteä hieman epäonnistuneeksi.

Harmillista, että UG:n elinkaari jäi vain kahteen numeroon, mutta lopettamispäätöksen takana on se vanha syy; aika ei riitä, kun tekijöiden henkilökohtaisessakin elämässä on sattunut ja tapahtunut. Sääli silti, varsinkin kun tämän lehden tekeminen oli kaiketi erityisen haasteellista.