Eli Keszler & Heikki Hautala. 3.2. @ Saikku, Pori

Helmikuun ensimmäinen Validi Sekmentti pidettiin keskellä kirpeitä ja piiskaavia pakkasia. Lämpöä piti hakea jostain, ja jos sitä Saikulta kävi hakemassa, sai vastaansa sellaista kylmyyttä, että ulkona vallinnut pakkanen alkoi tuntumaan kesäiseltä kun kylmät väreet vilistivät pitkin selkäpiitä.

Esiintymisvuorossa ensimmäisenä oli Heikki Hautala, tuo Sokeasta Pisteestäkin kaikille tuttu miekkonen. Hänelläkin oli konseptinaan melko tuttu (ja tässä tapauksessa ehkä turvaton) “mies ja kitara”, mitä nyt Hautalan lyriikat ovat jälleen sitä hieman häiriintyneempää osastoa. Hautalan soolomatsku oli sitä vastoin melko haurasta, mutta mies antoi kitaralleen välillä isän kädestä. Välistä jopa kävi kitaraa sääliksi Hautalan kovien otteiden takia, mutta ainakin miehen sanoma oli selvä. Hautalan tekstit olivat melko samanlaiset kuin Sokealla Pisteellä, mutta eipä se ole mikään ihmekään kun sanoitusten takana on sama häiriintynyt ja järkkynyt mieli.

Sitten rumpusetin taakse istahti Eli Keszler, jota joku voisi kaiketi neroksikin luonnehtia. Miehen yksinään aiheuttama kilinä ja kolina oli sellaista, että sitä pystyi katsomaan vain haavi auki. Jos nyt ihan kunnon intoilijan tapaan hehkuttaisin ihan kunnolla ja täysin estotta, aiheuttaisin todennäköisesti vain huutomerkkien inflaation. Otetaan siis rauhallisemmin kuin mitä Keszler otti tilanteen haltuun rumpusettinsä takana. En ole free jazzin suuri ystävä, mutta silloin tällöin se kyllä menee. Keszlerin tuotantoa tuntematta tosin pelkäsin etukäteen, että ukon keikka olisi venytetty ja ennen kaikkea mielenkiinnoton, mutta se osoittautui aivan kaikeksi muuksi; keikka oli kahden encorenkin jälkeen aivan liian lyhyt. Ennen Keszlerin keikkaa hypistelin ukon levyä, jota pidin 20 euron hintaluokassaan melko kalliina. Keikan jälkeen en tosin voinut tehdä muuta kuin sijoittaa siihen levyyn ne parikymppiä.

Kuvia tältä kahden kymmenen dollarin keikalta (ja Hautalasta) täällä.