Herätys – S/T

Herätys! Kun ruotsalainen Herätys julkaisi ensimmäisen 12-tuumaisen vinyylinsä kesällä 2010, olin hereillä. Havaitsin bändin olemassaolon ja kiinnostuin levystä, mutta aamu-unisena jätin sen silloin hankkimatta. Ostin itse levyn varmaan noin vuosi alkuperäisen julkaisunsa jälkeen, ja minulle sen myynyt vihreä, itseäni hieman korkeampi menninkäinen väitti, että “viimeisiä viedään”. Tuskinpa hemmo täyttä shaibaakaan jauhoi, kun Herätys oli tosiaan melko suosittu tapaus. Osasyyllinen Herätyksen aiheuttamaan kuhinaan oli bändin alkuperä; Ruotsissa operoiva bändi laulaa suomeksi Unkindistakin tutun laulajansa Janne Mannion johdolla. Suomalaisia nyt tuntuu (luonnollisesti) kiinnostavan suomeksi laulavat ulkomaalaiset bändit, vaikka niissä olisikin suomalaisperäinen laulaja. Ja varmasti Rajoituksen lopettaminen jätti jonkinlaisen tyhjiönkin, jonka Herätys sopivasti täytti.

Herätys soittaa melko visvaista, suoraviivaista ja crustailevaa hardcorea. Etukannessa Herätyksen komeat pojat ovat juuri heränneet sangen virkistäviltä kauneusunilta. Lepo on eittämättä tehnyt eetvarttia, mutta itse levyllä meno on kaikkea muuta kuin kuollutta. Tosin takakannen promokuvassa nämä hapankorput ovat kuin niitä kuuluisia hankolaisia makeita pikkuleipiä. Jullit vielä seistä pönöttävät rypsipellossa, mokomat kutaleet. Eipä tässä levyssä sitten oikeastaan muuta hauskaa olekaan, vaikka tarjoaakin viihdettä sopivassa suhteessa aggressiivisuuteensa nähden.

Tämän(kään) bändin kohdalla kaikki ei ole sujunut täysin vaivatta ja nopeasti. Levy on nimittäin äänitetty kahdessa eri sessiossa; vanhempi sessioista on äänitetty jo joulukuussa 2008 (eli tätä kirjoittaessa jo kolme vuotta sitten!) ja tuoreempikin on vuodelta 2009. Ja kiekko ilmestyi siis vasta vuoden 2010 puolella. Se tuntuu tosin olleen Herätykselle kenties pienin murheenkryyni, kun kaikki menee muuten päin prinkkalaa. Sehän tietysti kuuluu itse musiikistakin, eikä se nyt loppujen lopuksi ole lainkaan huono juttu. Päinvastoin.

Herätys on kyllä levynä ihan lupaava ja näyttää Herätyksen jannujen osaavan asiansa todella hyvin. Sen sijaan levy kosahtaa omaperäisyyden puutteeseen ja kaavamaisuuteen; erot alan muihin bändeihin ovat pieniä ja levy kieltämättä kuulostaa jo kertaalleen kuullulta. Tosin en usko Herätyksen edes aikoneen herättää mitään täysin uutta musiikintyyliä henkiin, vaan jatkaa esikuviensa (Totalitär?) hengessä.

Kohokohdat: Kiirekiirekiire, En sopeudu, Ostovoimaa

UG #2

Hyvin pitkälti tasan vuosi siihen meni, että saatiin Tuukka/Riku-kaksikon vääntämän UG:n kakkosnumero uunista ulos. Heti ensimmäisen lehdestä huomaa hivenen keventyneen taiton; fontti on suurempaa ja kuvia on ripoteltu sinne sun tänne enemmän. Sivumäärä on pysynyt samana.

Pääasiallisesti sisältö koostuu bändihaastiksista, joita on tehty sellaisista artisteista kuin Hebosagil, Herätys, Pagan Hellfire ja Ward. Ja tietty The Mentors, josta tehty haastis on erityisen ansioitunut. Kovasti alkoi kiinnostamaan ko. orkesterin levytetty tuotanto, muita bändejä. Levymoguleista on haastateltu vain Feast of Tentaclesin tyyppiä, mutta sekin juttu on kovin pintapuoliseksi jäänyt, johtuen lähinnä siitä että koko jutun piti olla kainalojuttu yhdelle bändijutulle jota ei sitten koskaan tullutkaan lehteen.

Ykkösnumeron kolumneissa jaariteltiin välillä liikaakin, mutta nyt on päästy joistakin ensimmäistä numeroa vaivanneista ongelmista eroon. Kolumneista on tullut maanläheisimpiä; Rikun kolumni käsittelee degrowth-ilmiötä (just google it) ja Tuukka taas lasten pukemista hevikuoseihin. Saisi ainakin tämän palleron faija käydä lukemassa kyseisen jutun. Myönnän, että itse käsittelin joitakin kolumnien pointteja liikaakin edellisen numeron arviossani, mutta varsinkin Tuukan vauvajuttu olisi ainakin yhden vastineen arvoinen, mutta jätettäköön juttu nyt käsittelemättä. Omistettakoon sille joskus tulevaisuudessa ihan oma artikkelinsa. Valitettavasti viime lehtien vierailijoita (T. Bergman ja M. Riekki) ei saatu tähän numeroon, eikä sen puoleen ketään muutakaan. Tuukka ja Riku hoitavat kolumnit kaksistaan. Eikä toisaalta tämän numeron jutuista kovinkaan moni jättänyt tarvetta samanlaiselle kommentoinnille kuin viime kerralla. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, tiedä häntä.

Jaakko Teppo-juttu pitää nostaa erikseen esille. Se on paitsi mielenkiintoisesti tehty (laitoin Tepon Ruikonperän multakurkun soimaan tätä kirjoittaessani) niin se myös poikkeaa sisällöllisesti todella paljon lehden muusta linjasta. Tosin käsiteltävät aiheethan ovat nytkin monipuoliset, kun harvemmin näkee black metal-bändejä (Pagan Hellfire) ja uudehkoja punk-lupauksia (Herätys) käsiteltyinä samoissa lehdissä. Mukana vielä parit levy- ja zinearviot, niin UG:n toinen ja valitettavasti myös viimeinen numero on siinä. Sanoisin, että ykkösnumero oli juttujensa sisällön vuoksi ehkä kiinnostavampi (ja ainakin enemmän ajatuksia herättävä), mutta mikään rimanalitus ei kakkonenkaan ole. Tuukka ainakin tuntuu olevan itseään kohden turhan ankara, kun suunnilleen luonnehtii lehteä hieman epäonnistuneeksi.

Harmillista, että UG:n elinkaari jäi vain kahteen numeroon, mutta lopettamispäätöksen takana on se vanha syy; aika ei riitä, kun tekijöiden henkilökohtaisessakin elämässä on sattunut ja tapahtunut. Sääli silti, varsinkin kun tämän lehden tekeminen oli kaiketi erityisen haasteellista.