Nas – Illmatic

Nas – oikealta nimeltään Nasir Bin Olu Dara Jones – oli parikymppinen tämän tehdessä jotain sellaista, mitä on sittemmin rummutettu olennaiseksi osaksi hip hopin historiaa. Miehen ensimmäinen oma levy Illmatic (1994) lasketaan usein yhtä merkittäväksi kuin Public Enemyn ja N.W.A.:n levytykset, vaikka onkin reilusti tuoreempaa perua. Illmaticia pidetäänkin yhtenä 90-luvun tärkeimmistä alansa levyistä.

Kuten länsirannikon virkaveljensäkin, niin myös New Yorkin kasvatti Nas halusi pois lähiöstä. New York on mielentila. Ja ainakin Nasin omien sanojen mukaan hän oli rankka jätkä. Ukkelin lyriikat käsittelivätkin rajua elämää rajun kaupungin syleilyssä ja sen antamista tukkapöllyistä. Kiitostahan Nas on saanut juuri tämän maanläheiseksikin kutsutusta riimittelystä. Tuolla taustalla sykkivät biitithän tällä ovat silkkaa priimaa. Hyviä sampleja niihin on käytetty. Ne ovat kiinnostavia ja kutkuttavia mutta yllättävän rentoja siihen nähden missä fiiliksissä ja oloissa levy on tehty ja mistä biiseissä riimitellään.

On muuten hämmentävän kova levy. Merkkiteos, ehdottomasti. Eiköhän tämän pitäisi olla hyllyssä jokaisella hip hop –diggarilla, vaikken periaatteessa menekään sanomaan itseäni alaa kovinkaan hyvin tuntevaksi asiantuntijaksi. Tätä osaan ainakin suositella, ja Illmatic olisi todennäköisesti ollut elämäni suuntaa uudestaan määrittelevä levy, jos olisin kuullut sen aiemmin ja herkemmässä iässä.

Kohokohdat: N.Y. State of Mind, The World Is Yours, Memory Lane (Sittin’ in da Park)

Eevil Stöö – Stöö of Destruction

Kommandopipossa ja sadetakissa heiluva Eevil Stöö ei ole otsikoissa niin kauheasti leijunut muutaman edellisen vuoden aikana, mutta Stöö of Destruction –albumi nosti ukkelin kaikkien huulille. Ilmeisesti alkuvuoden kohutuin hip hop-levy? Eevil Stöön ympärillä vellonut hype oli ainakin sitä luokkaa, että se alkoi jossain vaiheessa kiehua reippaasti ylikin ja osittain siksi kirjoittelen levystä vasta nyt kun moni hehkuttaja on todennäköisesti jo unohtanut sen olemassaolon.

Itsehän tosin löysin Eevil Stöön vasta tämän levyn kautta, joten tämä purnaukseni hypeistä voi tuntua hieman ontolta. No, kaikenlaisen pimeän ja sairaan musiikin ystävänä diggaan kovasti Stöö of Destructionin häiriintyneestä ilmapiiristä. Menenköhän vallan metsään, jos sanon tätä horrorcoreksi? Itselleni tipahtaa hip hopista tämä ahdistuneempi materiaali aika hyvin, vaikka toisaalta en osaa ottaa Eevil Stöötä täysin pokerinaamallakaan. En Stöön tuotantoa tunne niin hyvin, että tietäisin miten vakiintunut esimerkiksi tuo mafia-läppä on. No, tällä levyllä ainakin kyseistä juttua viljellään hyvin ahkerasti, varsinkin levyn puolivälissä.

“Mitä vitun Elastista sä oikein kuuntelet?”

Tuollaisen kommentin kuulin, kun olin kuuntelemassa Eevil Stöötä. Stöön “rikosohjelman kasvoton todistaja”-mallin vokaalit jakavat mielipiteitä. Ukkelin ääntä on efekteillä madallutettu niinkin paljon, että kuulija saattaa epäillä levysoittimensa hihnan muuttuneen spagetiksi. Välillä tuo vokalisointi äityy melko koomiseksi ja vie huomion jopa kaikelta muulta. Itsehän diggailen kunnolla näistä levyn taustabiiteistäkin. Niitä ei voida chilleiksi sanoa, korkeintaan chillyiksi.

 

Kohokohdat: Kuka sä oot?, Pimeeltä puolelta, Mafia mafia

Eevil Stö. 10.2.2012 @ Saikku, Pori

Validi Sekmentin puuhamiehet puhelivat tulevista klubeista, kun haastattelin jäppisiä Toisen Vaihtoehdon numeroon 237. Esille nousivat nyttemmin peruuntunut gootti-Validi (esiintymässä olisivat olleet Vendemmian, Silent Scream ja Krisse Sydän), mutta ug-hip hoppia saatiinkin Poriin täysin samana päivänä kuin Toikkari pölähti (omasta) postiluukustani sisälle. Sen siitä saa, kun haastattelee jo joulukuussa vasta helmikuussa ilmestyvään lehteen. No, joka tapauksessa Porin taidemuseon Street Art-näyttelyn avajaisklubina toiminut Validi Sekmentti möi tällä kertaa jopa ennakkoon loppuun, jolloin saatiin ulosjääneiden onneksi toinenkin keikka järjestettyä perään.

Porissahan on hip hop-keikkoja todella harvakseltaan, ja nekin ovat yleensä Asan kokoluokan artisteja Kinossa. Nyt oli jopa rock-klubi Monttu ottanut samalle illalle Validin kanssa Steen1:n (lämppäreinään Mustahattuiset Herrasmiehet). Eevil Stö esiintyi Dj Kriddlokkin ja Koksu Koon kanssa, mutta Eevil Stön tuotanto ei ole minulle lainkaan tuttua, sillä tuo Monspin kautta levynsäkin julkaissut uusi hip hop –lupaus on tullut pinnalle juuri siinä raossa, kun en ole “alaa” ehtinyt seuraamaan. Harmillista, sillä kyseessähän taitaa olla kiinnostavin alan uusi nimi vähään aikaan. Itse asiassa en ollut kuullut säveltäkään Eevil Stötä ennen näitä keikkoja, joita tosiaankin soitettiin kaksi kappaletta. Settilistat olivat kylläkin identtisiä, mutta yleisö oli pääasiassa erilainen. Yleisö vaan ei ollut järin siivosti, kun katseli keikkojen jälkeen taistelutannerta muistuttaa Saikkua. Urpojahan tosin mahtuu aina mukaan, kun yleisöä on vähänkin enemmän. Minä en sitä siivonnut, mutta rahtasinpa ämyrit seuraavana iltapäivänä pois Saikulta Plugi-tapahtuman tieltä.

Kaiken hässäkän ja säätämisen vuoksi otsaverisuonet paukuttivat välillä itse kullakin, mutta Eevil Stö heitti todella tiukat keikat, vaikka pääsin kunnolla seuraamaan vasta jälkimmäistä. Nämä tässä yhteydessä julkaistut kuvatkin ovat siltä keikalta, kun Saikulla oli enemmän tilaa luovia.

Parit lisäkuvat.

Puukko-Allu – Tuhansien lääkkeiden ja lärvien maa

Kaukovainion geton (oikeasti se ei ole niin kauhea getto, vaan on lähinnä vain yhtä rauhaton kuin muutkin 70-luvulla rakennetut betonilähiöt) kasvatti Panama Rayo kehitteli uuden roolihahmon pari vuotta sitten. Tämä Kemikaali-Keijo –nimelläkin esiintynyt räppäri hankki naamalleen kalapuikot, ruutupaidan ja ison puukon. Nimikin vaihtui siinä tohinassa Puukko-Alluksi, ja tämän varjoisten kujien kujaketun ensimmäiset seikkailut julkaistiin ceedeenä vuonna 2008 Tuhansien lääkkeiden ja lärvien maa –nimen alla. Tapauksen kunniaksi otettiin myös hienoja promokuvia metsässä, jotka ovat tietääkseni ainoat äijästä otetut kuvat. Tuntemattomaksi jäänyt kuvaaja ei kaiketi selvinnyt hengissä.

Sen verran hip hopista tiedän, että tiedän mitä horrorcore on. Vanhat ja karvaiset korvani ovat kuulevinaan Puukko-Allun musiikissa vahvoja vaikutteita tuostakin musiikkityylistä, pääosassa pyörivän Puukko-Allun ääntä myöten. Onko Rayon ääni oikeasti näin matala vai onko sitä prosessoitu jälkeenpäin? Äijä kuulostaa nimittäin sangen demoniselta. Eniveis, Puukko-Allu räppää melko raaoista aiheista. Tosin Rayo ei ole perustanut hieman kummelimaisen hahmonsa koko perustaa sarjamurhaamiselle, saatananpalvonnalle tai muullekaan, vaan lähinnä ongelmalliselle väliinputoajaelämälle lähiössä. Puukko-Allu ehtii kuitenkin levyn soidessa lunastaa liikanimensä moneen otteeseen.

Biisit keskittyvät kuvaamaan Puukko-Allun vaarallista päihteiden ja väkivallan kyllästämää elämää. Tämä virittelee siimoja hiihtolatujen varteen, pöllii lirpakkaa ja soittaa tuubassa tasavallan presidentin kansliaan. Tuhansien lääkkeiden ja lärvien maa on hieman toisenlainen lähiösatu kuin Notkean Rotan levytykset, mutta näissä on paljon yhteistä. Molemmissa on koomisia henkilöhahmoja ja molemmat käsittelevät aihettaan humoristisesti, mutta Puukko-Allu provosoi enemmän ja tämän edustama huumori on mustaa kuin tämän oletettu sielu. Puukko-Allu vetää överiksi kaiken mahdollisen, ja nimenomaan tämänkaltaisilla levyillä osoitetaan, ettei amerikkalainen gangsta-meininki siirry härmäläiseen kuusimetsämaisemaan kivuttomasti.

Puukko-Allulla on paitsi konsepti kunnossa, niin myös biisitkin joita tämä tulkitsee matalalla mölinällään. Suurimmilta osin kuulostetaan ehkä liiankin persoonattomalta hyvästä konseptista huolimatta, mutta on levyllä pari napakymppiä; Muut maksaa laskut rippaa surutta erästä “tiptoptipetipetiptop”-joululaulua ja Setä-biisissä on samplattu Jammu Siltavuorea. Äitini vika -biisin kertosäkeestä taas en voi olla pitämättä. Puukko-Allu syyttää äitiään aiheetta kaikesta, jopa tämän omasta kuolemasta. Kappale tosin antanee syitä sille, miksi Puukko-Allu käyttäytyy miten käyttäytyy, eli se on melkein kuin häiskän oma, piilotettu hätähuuto. Pöhinää pessään on myös maininnan arvoinen.

Kokonaisuutena Tuhansien lääkkeiden ja lärvien maa on ehkä asteen verran haparoiva, mutta silti toimiva. Odotan Puukko-Allun seuraavaa tulemista, mikäli tämä hahmo elää niin pitkälle.

Kohokohdat: Muut maksaa laskut, Äitini vika, Pöhinää pesään,

Umpio / Ronskibiitti – Split

Taas Suomen Turku on edustamassa. Tämä ei ole taatusti ensimmäinen tai viimeinen kerta, kun kaksi Turussa vaikuttavaa artistia tekee kimppalevyn, mutta todella harva kimppajulkaisu on yhtä kieroutunut kuin tämä Umpion ja Ronskibiitin tekemä splitti. Toinen puoli vääntää hip hoppia, toinen noisea. Umpio ja Ronskibiitti vaikuttaisivat toisiltaan sopimattomilta splittikumppaneilta, mutta loppujen lopuksi nämä tekijät eivät ehkä sittenkään ole toisistaan niin kaukana.

Ronskibiitin puoli on ihan hyvä. Melko synkkää ja aggressiivista hip hoppia sylkevä duo ei pääse varsinaisesti yllättämään positiivisesti, kun melko ahdistunut Ne tulee huuteleen päätyy toistamaan melkein yhtä ja samaa mantraa. Lievä pettymys, kun odotin näiltä turkulaisilta vähän kovatasoisempaa matskua. Skitsofreenisen tunnelman biisi kyllä saavuttaa. Ne tulee huuteleen on helppo kuvitella viimeiseksi avunhuudoksi ennen totaalista sekoamista, ja Umpiohan on sitten sekoamisen seurausta.

Toisella puolella on sitä ehtaa Umpiota, eli metalliromun kirskuntaa ja kärskintää. Umpion biisin nimi on  Maggot Brain, joka menee lähestulkoon suoraan asiaan. En tosin vieläkään tiedä, pitäisikö levyä kuunnella kierrosnopeudella 33 vaiko 45. Jostain syystä vinyyliltä nautittuna noise ei minulle erityisemmin uppoa. Olen omalla kohdallani havainnut c-kasetin ja jopa cd:n paremmaksi ratkaisuksi, vaikka tietty vinyylin rahina tuokin lisärapinaa Umpionkin ulosantiin. Maggot Brainin pituus jää kyllä valitettavan lyhyeksi, eikä siten Umpiokaan suoranaista orgasmia tee, kuten se joillakin muilla levyillään ja keikoillaan on tehnytkin. Seisokki kyllä tulee.

Musiikillinen anti jäi vähän odotettua laihemmaksi, mutta kyllä splitti ansaitsee silti suositukset ja maininnan viime vuoden erikoislaatuisimmasta splitistä. Mukana tuli pari kivaa postikorttia, jotka jätän lähettämättä. Joissakin Pentti Dassumin itsensä myymissä kappaleissa tuli mukana vielä ylimääräinen Umpio cd-r. Ostin tämän splitin juuri häneltä Peenemünden keikan yhteydessä Porissa jo kevättalvella, mutta en enää kuollaksenikaan muista, kumpi pöydälläni lojuvista Umpio-levyistä tuli tämän splitin mukana.

Kohokohdat jätän luettelematta.

Asa Masa – Jou Jou

Ennakkotietojen mukaan Asan uusin studiolevy piti olla joululevy, tai niin jotenkin olin asian käsittänyt. Jou jou-nimen saanut älpykkä ei sitten ihan tullutkaan alas ihmisten ihmeteltäväksi kokin puntista tai pukin kontista, vaan sen ilmestyminen venähti kevättalvelle. Taiteilijanimi oli laajentunut Asa Masaksi jo aiemmin, mutta vasta nyt se pääsi levynkanteenkin asti.

Hankin levyn jo melko lähellä sen ilmestymistä. Sitten huomasin, etten ollut kuunnellut levyä moneen kuukauteen, vaikken ollut mielestäni edes “käsitellyt” sitä loppuun asti. Kyllästyminen tosin iski melko nopeasti, vaikka Asan kielikuvia sai taas hetken aikaa sulatella. Nimikappaletta ja pienhitti Hip hop hurraata ei jaksa enää tässä vaiheessa elokuuta kuunnella enää Erkkikään, mutta levyllä on silti mahtunut joitakin todella hyviä biisejä.

Musiikillisesti Jou Jou on edeltäjiään reippaasti hilpeämpi. Via Karelian melankolia on lähestulkoon unohdettu ja tyylillisesti on palattu enemmänkin Loppuasukkaan juurille. Kansanmusiikkia on tosin vähemmän ja koko levyllä on synteettisempi fiilis. DJPP:n luomat taustat ovat kuitenkin selvästi orgaanisemmat kuin suurimmalla osalla muista suomalaisista hip hop-levyistä. Optimismi ja kansikuva luovat mielikuvia enemmänkin lapsille suunnatusta levystä, vaikka Kans alainen, Natsihoppari ja Suomi saamelaisille eivät ole sanoituksellisessa mielessä ihan sitä mukeloille tippuvaa osastoa. Asan käyttämän kielikuvat ovat hauskoja, oivaltavia mutta ei siltikään liian helposti pureskeltavia. Asa ei ole ehkä tehnyt uransa parasta levyä – tuskinpa edes vuoden 2011 kovinta hip hop-levyä. Asa Masa on kuitenkin suomenkielisen hip hopin kuningas, eikä tämä levy horjuta hänen asemaansa, joskaan ei varsinaisesti vahvistakaan sitä.

Vinyyliversio saa merkittävän miinuksen jokseenkin juostenkustusta toteutuksesta. Missä helvetissä on lyriikkaliite ja miksei tästä olisi voitu samalla gatefoldia tehdä? Kouluarvosanaksi 7+, sössitystä vinyylipainoksesta huolimatta.

Kohokohdat: Kans alainen, Tarkasta itsesi, Natsihoppari, Iso Pete

Kapteeni Ä-ni – Parhaat

Soul Captain Band ei ilmeisesti työllistänyt sen vokalisteja Jukka Poikaa ja Nopsajalkaa tarpeeksi hyvin, joten pojat päättivät muodostaa toisenkin yhtyeen. Vaikka Kapteeni Ä-niä pidetäänkin Jukka Pojan ja Nopsajalan yhtyeenä on yksi bändin olennaisimpana lenkkinä myös SCB-mies Bommitommi. Varsinkin Jukka Poika tuntuu olleen erityisen ihastunut kapteenin arvonimeen, joten bändistä kehkeytyi sitten Kapteeni Ä-ni (lausutaan “ääni”). Pojat olivat tuotteliaita ja julkaisivatkin läjän pikkulevyjä vuosien 2000-2002 aikana ja jäävuoren huippuna ilmestyi vuonna 2002 ilmestynyt Parhaat. Nimestään huolimatta Parhaat ei ole “best of” tai mikään muukaan kokoelma, vaan ehta albumi, jolle oli tallennettu musiikkia tunnin edestä. Jos SCB on/oli tyylipuhdasta reggaeta (joillakin muillakin vaikutteilla) niin Kapteeni Ä-ni on siihen verrattuna täysi irtiotto. Taustalla on reggaesta kehittynyt dub, ragga ja hip hoppiakin on levyllä mukana jonniin verran. Eli nämä kapteenit olivat lähellä SCB:tä mutta silti kaukana siitä.

“Kapteeni Ä-ni on ääripään ääni”

Bommitommin tekemät taustat jäävät tosiaankin vain taustoiksi ja sanojen merkitys korostuu. Sanat on tehtykin aika hyvin tarttuvasti ja leikkisästi, vaikka sanoitusten aiheet ovatkin yhteiskuntakriittiset. Kritiikin ohella kapteenit laulavat arkipäiväisistäkin asioista, kuten pyöräilyn iloista ja syömisestä.

Heti ensimmäiset kolme biisiä ovat kerrassaan loistavia: KaiQQlttuuria, Qleeko galaxi? ja Herra on mun moottori, mitä nyt viimeisin näistä on muuten ihan hyvä biisi, mutta itseäni hieman vaan häiritsee sen gospel-henkisyys vaikka onkin Jukka Pojan rastafarinäkökulmasta laulettu. Rullaan on kyllä sympaattinen biisi, sen aiheena on polkupyöräily jota tämä panda muuten suosii itsekin! Kiipeli 3 (kaksi edellistä osaa ilmestynyt jo aiemmin) taas kertoo nykyaikaisesta ahneuden kulttuurista ja siitä edetään loogisesti Tarpeex rahaa-lauluun, jossa taas käsitellään yleistä toimeentuloa. Tiettyä tunnelmaa taas sisältää jotain vinksahtanutta iskelmä/tanssilava-tunnelmaa, Kärpänen (varo suutas) leikittelee klassisella kärpänen/härkänen-asetelmalla. Sitä & tätä uhkaa lopettaa levyn synkeästi, mutta onneksi hilpeä Syyää eka muistuttaa siitä miten tärkeää se niinkin jokapäiväinen asia kuin syöminen on!

“Ollaan kavereita mutta syyää eka”

Tulipahan tuossa mainittua joitakin hyviä levyllä olevia biisejä. Tuohonhan ne erityisen mielenpainuvimmat biisit sitten jäävätkin, sillä muuten levy on aika tasapaksu ilmestys. Kuudentoista biisin joukkoon mahtuu muutama fillerikin, valitettavasti. Bändin ihan parhaista ei siis voida puhua Parhaat-levyn yhteydessä.

Kohokohdat: KaiQQlttuuria, Rullaan, Tarpeex rahaa, Syyvää eka

Julma-Henri & Syrjäytyneet – Al-Qaida Finland

Välistä sitä tulee kuunneltua hip hoppiakin. Yleensä kaverit ovat ne, jotka minulle tämän genren levyjä antavat ja nyt sitten sain Julma-Henriä & Syrjäytyneitä. Oululaislähtöinen, alati kommandopipoon sonnustautuva Julma-Henri on aktivoitunut räppirintamalla jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1998, tosin äijä käytti tuolloin eri nimeä kuin mitä nykyään. Julma-Henri & Syrjäytyneet-kokoonpano taas sai alkunsa 2000-luvun puolivälissä. Loppuvuodesta 2005 porukka alkoi tekemään ensimmäistä albumiaan, joka näki päivänvalon vasta keväällä 2007. Al-Qaida Finland-levyn julkaisi Ähky Records ja levy menestyi sen verran hyvin että sitä myytiin kuin leipää.

Kestoa Al-Qaida Finlandilla on aivan helvetisti. Itse asiassa normaalin cd-levyn 74 minuutin kestosta jää tässä tapauksessa vain joitakin hassuja sekunteja käyttämättä. Biisejä on kuusitoista joista jokainen on nimetty vähintäänkin erikoisesti. Biisien nimet ovat päiväkirjamaisesti päivämäärinä päivä/kuukausi/vuosi-muodossa (?), alkaen 171205:sta ja päättyen 240107:een. Biisit eivät tosin mene levyn biisilistassa ihan tässä järjestyksessä… Mutta on biiseille annettu myös oikeat nimetkin, joten levy siis alkaa 2000 mun:ista ja päättyy Mitä sä siitä-biisiin.

Levyllä on aika monta vierailijaakin, osa heistä varsin nimekkäitäkin jos ei ihan valtavirrassa niin ainakin skenen sisällä. Videobiisi 240306/RikRek, tuttavallisemmin “Rikosvitunrekisteri” sisältää Asaman (arvatkaapa vain kuka?) ja 040606/Viimeinen reissu Steen1:n (nykyään Liekehtivä Sikiö). Mutta perhana, myös Laineen Kasperillahan, tuolla Ähky Recordsin istuvalla presidentillä, on näppinsä tässä pelissä! Mies on ollut tuottamassa amerikkalaisen Reh Doggin kanssa biisiä 020107/Riivaajat. Päävastuu tuottamisella on ollut Panama Rayolla eli Kemikaali-Keijolla eli Puukko-Allulla. Kaveri onkin saanut hemmetin hienot taustat tehtyä levylle, heti 171205/2000 mun todistaa sen. 170306/Tervemenoa on myös sangen hieno biisi! Itse pääpirun eli Julma-Henrin R-kirjainta painottava artikulaatio on toimivaa kautta levyn!

“Ja totta mooses toivoa ei oo!”

Mutta vaikka levyllä on huippuhetkiä niin tuo aiemmin mainitsemani pitkä kesto osoittautuu levyn ongelmaksi. Vajaasta 74 minuutista tulee lievästi ilmaistuna ähky (Records, heh?)* ja levy sortuu paikoittaiseen tyhjäkäyntiin. Ehkä kaiken kapasiteetin käyttäminen ei ollut ihan niin järkevä veto, levystä kun olisi varmaan tullut tasaisempi ja parempi pienellä saksimisella?

Kenelle: Niille, joille suomihip hop tarkoittaa yhä vain Cheekiä ja Rähinä Recordsia.
Miksi: Kun toivoa ei ole, voi aivan hyvin kokeilla Julma-Henriäkin.
Kohokohdat: 240306/RikRek, 171205/2000 mun, 170306/Tervemenoa
*Anteeksi tästä puujalasta, oli kyllä huono.

Laineen Kasperi – Olet tässä / Du är här / You are here

Saatana saapui Sörnäisiin vuonna 2008, ja helmikuussa 2010 se huomasi olevansa perillä. Laineen Kasperi ilmoitti samalla muillekin, että “Olet tässä”, kolmella kielellä. Lappeenrantalaislähtöisen, sittemmin helsinkiläistyneen Laineen Kasperin kolmas soololevy, Ähky Recordsin Olet tässä / Du är här / You are here on varsinainen järkäle. Materiaalia on puolentoista tunnin edestä, kahdelle levylle jaettuna. Tätä kuunnellessahan meinaa tulla… ähky.

Jostain syystä Laineen Kasperi on kuulostanut omaan korvaani aina jotenkin… fyysisesti väsyneeltä. Johtuukohan se äijän lappeenrantalaisuudesta? Ainakin Kasperin ilmaisu on persoonallista ja omanlaistaan, vaikka tämän “hitaus” ei suoraan omaan mieleeni olekaan. En sano tätä sitten pahalla, mutta äijä kuulostaa olevansa alvariinsa jokseenkin huumaantuneessa mielentilassa syömässä uunituoressa sämpylää. Uunituore sämpylä on tunnetusti kuumaa, ja tuossa sämpylässä on vielä kaiken lisäksi seesaminsiemeniä. Mutta mitenköhän paljon Kasperi on panostanut riimiensä sisältöön etukäteen? Tuliko Dösäri-biisin lottokuponki-viittaus lähestulkoon äänityshetkellä vai oliko hän työstänyt kyseistä riviä kynttilänvalossa sulkakynä viuhuen, täysin omiin oloihinsa eristäytyneenä? Kasperin moderni runous ponnistaa suoraan omasta surkeudestaan katuojien pohjalta ja Pitkäsillan alta. Nerokasta!

Biittipuolella mennään varjoisilla kujilla. Äänimaailmaltaan Olet tässä on melko synkkä ja etäisen tuntuinen levy, ja Kasperin räppäys vain etäännyttää kuuntelukokemusta. Jos nämä biisit kuulostaisivat joltain juottolalta, niin kyseessä olisi jokin lukuisista Kallion nuhjuisista kaljakuppiloista. Sedulamainen kiilto ja pintaliito ovat tästä albumikokonaisuudesta kaukana. Kokonaisuutena Olet tässä ei ehkä ole maailman ehein, sillä biisien välillä on paikoin suurikin kontrasti. Oma suosikkini näistä 21:stä biisistä on Uuteen Aamuun kakkoslevyltä. Kyseinen kappale tosin tuntuu olevan albumin ainoa edes hieman positiivinen raita, muilla biiseillä kun edetään urbaaneissa betonihelvettilaaksoissa.

Olet tässä ei ole kuitenkaan läheskään yhtä hämärä tapaus kuin Julma-Henrin kanssa tehty kuunnelmalevy Outo nauha. Kovinkaan eheä kokonaisuus levy ei siltikään ole, vaan se kompastelee jo oman mahdottomuutensa kanssa.

Disclaimer: Tämä arvio on kirjoitettu arvioijan ollessa kuumeessa, ja sitä kautta hieman sekavan hitaassa mielentilassa. Suosittelen siis kuuntelemaan kuumeessa, kun ajatus ei muuten tunnu leikkaavan.

Heikki Kuula – Blacksuami

Nyt kun olen kuunnellut tätä albumia enemmän, olen valmis sanomaan ettei Palefacen Helsinki – Shangri-La olekaan ihan niin hyvä. Tosin ei se minun mielestäni ihan niin korskean karskean hämmästyttävän spektaakkelimainen levy ollut muutenkaan, jonka vuoksi olisin ollut valmis pohtimaan koko musiikinkuunteluni tarkoitusta uudelleen. Sitä ei tosin tee Heikki Kuulan Blacksuamikaan, mutta se päätyy kuitenkin tappelemaan vuoden hip hop -levyn tittelistä Palefacen levyn ja Jätkäjätkien debyytin kanssa.

Hakaniemen Marvin Gayeksikin haukuttu Kuula tekee vakuuttavaa jälkeä Blacksuamella. Taisin olla viimeksi näin pähkinöinä hoppilevystä jonkin Asan levytyksen kohdalla. Perinteisestä hoppilevystä Blacksuami on kaukana. Blacksuami on nimittäin hämmästyttävän monipuolinen; levyllä kuullaan perinteistä, biittien ehdoilla kulkevaa hip hoppia, mutta myös trubaduurihenkistä laulattelua. Aloituskappale Sun Nimi On Kuula ei vielä iske, mutta jo toinen Subutexcowboy toimii yhtä varmasti kuin Upon pakastearkku. Herra Kuula on tosin käynyt muiden artistien pakastearkuista pöllimässä viime kesän mansikoita: Paskannan Sieluusi –biisin tausta on pihistetty Whitest Boy Aliven biisistä Burning. Kappale kuulostaa melko turvalliselta menopalalta, joka ei taatusti loukkaa ketään. Mutta kun kuulija huomaa Kuulan julistavana paskantavansa sieluun, kuulija on hämmästynyt. Toinen lähes yhtä leppoista kappale on densoista kertova Spuge. Kings of Conveniencen I Don’t Know What I Can Save You From –biisistä lainattu kappale hämää kuulijaa ristiriitaisuudellaan; miten kadunmiehistä voidaan laulaa näin koskettavasti ilman, että kyseessä olisi mikään nyyhkyballadi? Postikortteja Reunalta-kappaleen taustalla oleva kitarakuvio kutkuttaa ja 270183-213H:n iskelmällisyys* toimii. Mistäköhän tuo kertsi on lainattu? Herra Kuula laulaa albumilla lähes yhtä paljon kuin räppääkin. Sanoituksellisesti tämä paneutuu rappioelämään, mutta esittää painavat aiheensa jokseenkin absurdisti. Julistusta ei ole ylettömästi, mutta jonkin verran kuitenkin. Luutarhassa Kuula samaistuu hetkeksi kaimaansa ja julistaa olevansa hautausmaa. Lisäksi äijän riimitkin ovat oivaltavia:

“Onko Äiti täällä poikasi
revolveri ohimollani
siirrä tonni tililleni
tai teen pahaa itselleni.”

Jos tätä on pakko Helsinki – Shangri-La:han verrata, niin yhteistä levyllä ovat suomenkielisyys, ajoittaiset folk-elementit (tosin niitä on Blacksuamella vähemmän) ja monipuolisuus. Itse tosin arvostan Kuulan tekelettä kalpeanaaman levyä hieman korkeammalle, eikä se johdu siitä että Paleface on mainstreamia. Se johtuu siitä, että Kuulan onnistuu puhutella minua enemmän. Kuuntelin tätä itsenäisyyspäivänä aika monta kertaa peräkkäin.

*Se olikin Kasevaa.