Avainsana-arkisto: huumori

Steel Panther – Feel the Steel

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Danger Kitty-, Metal Shop ja Metal Skool-nimillä vuosikausia Sunset Stripä kolunnut Steel Panther sai pari vuotta sitten vihdoin ja viimein vakiinnutettua nimensä ja löytyä itsensä läpi. Feel the Steel sinkosi kalifornialaisbändin Suomeenkin asti ja Death to All But Metallista tuli hitti.

Mutta mikä Steel Pantherin sitten erottaa muista glam metal-bändeistä, joilla onkin ollut yhtäkkiä taas kysyntää? No, 2000-luvulla kukaan ei ota glam metal-bändejä vakavasti (tosin ottiko 80-luvullakaan?), joten jo sikäli sen olemassaolo on perusteltua. Sitten Steel Panther lyö lisää vettä kiukaalle ja vetää jo valmiiksi överin “over the top”-menonsa vielä överimmäksi. Tähän kuuluu esimerkiksi humoristiset keskustelut keikoilla yleisön kanssa ja sanaharkat bändin jäsenten välillä. Bändi kukkoilee ja diivailee, mutta käyttää glam metal-bändien omia aseita glam metal-bändien parodisoimiseksi. Lisäksi jäsenillä käytössään sellaisia taiteilijanimiä kuten Lexxi Foxxx ja Michael Starr. Jälkimmäisellähän (oik. Ralph Saenz)on tosin taustaa L.A. Gunsissa soittamisesta, joka on sekin jo aika kuppainen bändi. Läksyt on ainakin luettu.

Feel the Steelin kansi on aivan karsea. Tämänkaltaisia kammotuksia näkee lähinnä vain kaikista halvimpien kansiratkaisujen yhteydessä tai lauantai-aamun lastenohjelmien välissä, tosin silloin yritetään markkinoida actionmaneja pikkukersoille eikä heviä. Mutta tuleeko mieleen jokin seuraavista asioista? Korkeat kiljahdukset, “WHOOAAA”-huudatukset, kitarasoolot, satunnaiset kiipparit, bilettämisteemat biiseissä, seksi ja tietenkin naurettava imago. No, näitä kaikkia löytyy Feel the Steeliltä. Voit nimetä melkeinpä minkä tahansa glam-kliseen, niin se tulee esille jossain vaiheessa levyä. Feel the Steel koostuu materiaalista, joka on takuuvarmasti soitettu jo moneen kertaan aiemminkin, mutta siinäpä levyn viehätys pääpiirteittäin onkin.

Levyn suurin hitti on Death to All But Metal, jossa voimakkaan metallin vastavoimana on lähinnä vain (amerikkalaisen) MTV:n tarjonta. Steel Panther on tosin huumorimielellä liikenteessä, vaikka epäilemättä jotkut fanit ottavat sen sanoitukset turhankin vakavasti. Mitä nyt metalligenressä tämä ohje otetaan liian usein liian kirjaimellisesti, varsinkin Manowar-fanien keskuudessa.* Toisaalta monet ns. todellisemman metallin ystävät pitävät Steel Pantherin edustaman glam-suuntauksen tyyppejä posereina, jotka pitäisi kuohita. Steel Panther on tosin metallisempi kuin monet esikuvistaan, jotka keskittyivät lähinnä kirjoittamaan puolilöysiä puoliballadeja ja lähinnä vain näyttämään hyviltä samalla, kun ruokkivat alati pahenevia päihdeongelmiaan. Toki Steel Pantherillakin on puoliballadi, joka on Community Property. Biisi saattaa kuulostaa herkältä, mutta lyriikoita kuuntelemalla käy ilmi sen olevan jotain ihan muuta. Tässä on se klassinen “My heart belongs to you, but my dick is community property”-pätkä. Ja Hell’s on Fire? No shit, Sherlock! Eatin’ Ain’t Cheatin’? Yeah, right-o!

Albumin vastaanottohan oli ristiriitainen, ainakin kriitikoiden mielestä. (Noiden parasiittien, joita voisin kaiketi kollegoiksenikin kutsua.) Levy on otettu monessa yhteydessä aivan liian vakavasti ja suhtautuminen siihen on lähes samaa, kuin miten omahyväiset, “oikean” musiikkilehdistön (NME, The Rolling Stone yms. paskalehdet) edustajat kohtelivat lähestulkoon kaikkia hevibändejä 80-luvulla. En tosin itse pidä levystä niin paljon, että pelkästään huumoriulottuvuuden takia pitäisin sitä parhaimpana asiana mitä metallille on pitkään aikaan tapahtunut. Ehei, kyllä Feel the Steel on huonoimmillaan melko köykäinen ja parhaimmillaankin sellainen, ettei sitä kovinkaan usein kuuntelisi.

Kohokohdat: Asian Hooker, Party All Day, Big Boobs

*Käykääpä vaikka katsomassa vaikka Youtubesta melkein minkä tahansa kasarihevibiisin video ja sen jälkeen kommentit. Siellä on aina “Jos et diggaa niin painu vittuun kuuntelemaan Pikku G:tä”-mentaliteetti päällä. Uskoni ihmiskuntaan on pelastettu!

Goredoctore – Nakkoja & Normikkaita

Julkaistu , kirjoittanut
3

Mikä on nakko? Entä normikas? Ovatko edellä mainitut sanat edes substantiiveja perusmuodoissaan? Näihin kysymyksiin (ja samalla pariin muuhunkin, selvitämme nimittäin samalla vaivalla kuka rakensi pyramidit) saadaan vastaus tuossa tuokiossa!

Eihän asiaa enää pahemmin muistella, mutta kajaanilaisen Euthanasian hajottua 80-luvun lopussa syntyi sen varsinaisen ydinkolmikon jäsenten toimesta uusia bändejä, vaikka yhtye toimikin hetken aikaa ilman Jarkko “Mårtti” Martikaista. Savonlinnaan opiskelujen perässä muuttanut Martikainen löysi pian itsensä YUP:n riveistä (ja kaikkihan tietävät, mitä siitä sitten seurasi), Ewo taas päätyi Helsinkiin ja Dun-Delioniin. Kajaaniin jäänyt (ja sittemmin edesmennyt) rumpali Myky taas oli mukana Goredoctoressa, joka julkaisi 90-luvun alussa pari omaa levyä ja esiintyi Alternative Action Recordsin julkaisemalla kokoelmalevyllä. Nakkoja ja normikkaita on se bändin toinen ja viimeinen oma julkaisu, vuodelta 1993.

Goredoctore oli lähestulkoon suora Euthanasian jatke. Jos Euthanasia olisi selvinnyt 90-luvulle eikä sen kaksi keskeistä hahmoa olisi muuttanut pois Kajaanista, olisi se todennäköisesti alkanut kuulostamaan tällaiselta. Goredoctorella hyvin paljon samoja elementtejä, mitä Euthanasiallakin, eli huumoria ja kieroutta löytyy, tosin lähinnä vain lyriikoista. Ei paljosta puutu, etteivät Bingo-Martat ja ämpäripäiset pyöränkuminpumppaajat tekisi  cameoita. Musiikillisesti Goredoctore oli tosin vähemmän kimurantimpi, metallisempi ja ylipäätään crossover, vaan se oli lähempänä perinteistä, hardcore-vivahteista punkkia kuin henkinen edeltäjänsä.

Levyn kuunneltuani en sitten edelleenkään tiedä, mikä on nakko tai normikas.* Ne kalskahtavat ainakin YUP:n levyjen mahdolliselta sisällöltä, tai sitten ne viittaavat jokaviikonloppuiseen selviytymistaisteluun nakkikioskin jonossa.

Goredoctorehan on muuten jälleen kasassa, sillä bändi on polkaistu uudelleen käyntiin tässä ihan lähiaikoina. Tosin sattuneesta syystä ilman Mykyä ja kaiketi vain kitaristi olisi vanhasta kokoonpanosta mukana (korjatkaa jos olen väärässä!). Uusia biisejäkin ovat kaiketi tekemässä.

Kohokohdat: Goredoctore, Mummoni on nyrkkirauta, Snagarin kingi
*Niistä pyramideistakaan en tiedä mitään. En totta puhuen edes vaivautunut tekemään mitään salapoliisityötä. Halusin vain viihdyttää.

Martti Innanen – Seikkailu viitakossa

Julkaistu , kirjoittanut
3

Martti “Huuhaa” Innanen täytti vastikään 80 vuotta. Miehen tuotanto on ollut perin monipuolista, ja siihen on kuulunut myös kosolti kirjoitettua tekstiäkin. Innasen seikkailukertomuskirja Seikkailu viitakossa on jo vuodelta 1967, eli ajalta jolloin miehen iskelmäura oli jo hyvässä vauhdissa. Kirja koostuu kourallisesta erilaisia tarinoita sekä niihin liittyvistä yksinkertaisista kuvista, jotka eivät näytä kovinkaan paljoa miehen naivismia edustavia maalauksia.

“Arpa on heitetty, sano!”

Nimensä teokselle antanut Seikkailu viitakossa (joka on “seikkailukertomus Afrikasta, kirjoittanut sotamies Topi Kutvonen nk. asemasodan aikana, jossain rintamalla A.D. 1943.”) on vain yksi kirjan tarinoista, eikä ole edes pisin kirjan tarina. Eniten sivutilaa rohmuaa Kostajan käsi ei vapise – kertomus Villistä-Lännestä, mutta mukana on myös pari lyhyempää tarinaa, esimerkiksi myös nimimerkki Kutvosen kirjaama Olka Lehikoisen joulu. Innanen kertoo perinteisiä seikkailutarinoita, joista ei jännitystä tai kiperiä tilanteita puutu. Miehen tyyli on tosin perin härmäläinen, ja varsinkin kahdessa Joe Smith-tarinassa (Seikkailu viitakossa ja Joe Smith Ekyptissä) viljellään erityisen paljon “sano!” –tokaisus repliikkien lopussa.

“Sillä tappaa tai tulla tapetuksi – se on viitakon armoton, kirjoittamaton laki, sano!”

Innanen kuvailee hahmojaan tarkasti ja yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta tämän pelkistetty piirrostyyli saa kaikki hahmot näyttämään enemmän tai vähemmän toisiltaan, eikä tosiaankaan täysin kuvausten veroisiksi. Esimerkiksi kansainvälinen seikkailia Joe Smith Lontoosta ei ole kuvissa ihan samanlainen kuin tekstissä. Henkilöhahmot ovat muutenkin puhtaasti karikatyrisoituja: Joe Smith on kirkasotsaisen sankarin perikuva ja tämän vastavoima Rotta-Roopert niin alhainen kuin vanhan ajan seikkailukertomuksissa alhainen roisto vaan voi olla. Innanen myös käyttää sanoja, joiden käyttäminen tuomittaisiin tänä päivänä poliittisesti epäkorrekteiksi. Kirjaa lukiessa tosin pitää muistaa milloin se on tehty ja minkälaista kerronnallista henkeä se tavoittelee.

“Vaarao Ramses Yksi seisoi ison pyramiitin huipulla ja katsoi tulevaisuuteen.”

Seikkailu viitakossa on tätä nykyä harvinainen teos, eikä siitä ole missään vaiheessa otettu toista painosta. Tämä kirja jos mikä vaatii uusintajulkaisun! Arvostelukappalekin on lainassa Porin kaupunginkirjaston varastosta, ja nyt naputtelen tätä arviotekstiä pikavauhtia ennen sen palauttamista kirjastoon. Joku sankari on nimittäin varannut teoksen.

“…partaveitsen terävä maurilaistikari välähti ilmassa ja pysähtyi vain yhden millin päästä Joe Smithin päästä.”

Kenelle: Jännittävän seikkailun ystäville!
Miksi: Kyllä tämä nyt on ihan eri sarjaa kuin Taru Sormusten Herrasta tai Loru sorbusten herrasta.
Paras tarina: Seikkailu viitakossa

Piparnakkeli perimmäisten kysymysten äärellä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Mieltäni askarruttaa monta erilaista kysymystä elävästä elämästä: “Mistä lapset tulevat?”, “Miksi aina minä?”, “Mistä voisin ostaa postimerkkejä?”, “Meneekö tämä bussi Pispalaan?”, “Miksi hevareiden punk-bändit ovat lähes aina huumoripunkkia?”.

Koska lähes kaikkiin noihin kysymyksiin on heitetty vaikka minkälaisia vastauksia, niin pureskelenkin nyt tuota viimeistä kysymystä.

Luin tässä eräästä pari vuotta sitten ilmestyneestä lehdestä erästä arviota Klamydiasta, Children of Bodomista ja To/Die/Forista tuttujen veikkojen Kylähullut-bändin levystä. Kylähullut on jotenkin tyypillinen kapean genrensä edustaja, jossa joukko metallia soittavia jannuja irrottelee ja alkaa soittamaan punkkia. Eikä mitä tahansa punkkia vaan Klamydiaa (jota en vihaa, mutten rakastakaan) matkivaa punkkia, mikä on sinänsä hauskaa että bändissä karjuu Klamydian laulaja Vesku Jokinen. Kylähullut eivät ole hetkeen aikaan tehneet uutta materiaalia, mistä en voi sanoa olevani pahoillani.

Kylähulluista ei ole kuulunut mitään siis hetkeen aikaan. Kylähyllyjen täyttämän “musiikillisen tyhjiön” on kuitenkin ottanut tehtäväkseen täyttää muut bändit, jotka toimivat terapiamuotona niille, joiden metallia soittavat pääbändit otetaan vakavastikin. Ei siinä mitään, että välillä halutaan soittaa poikien kanssa yksinkertaisempaa tavaraa joskus progressiivisemmankin tavaran vastapainoksi. Mutta kun biisit ovat yleensä paskoja ja niitä päätyy välillä jopa levyillekin asti. Tietynlaista paineiden purkamista siis, jonka voisi hoitaa ihan kalsarikänneilläkin tai morjenstamalla nyrkkikyllikkiä!

Tyypillinen esimerkki on Pirkanmaalta oleva Ruaste. Se koostuu Masterstroken (ihan hyvä bändi, muuten) miehistöstä ja soittaa klamydiaalisia sävyjä sisältävää punkinkaltaista. Jotenkin on vain ihmeellistä, että bändin Nuottiöljyy-levyllä vierailee sellaisia miehiä kuin Jarkko Ahola, Elias Viljanen ja jopa Vesku Jokinen. Levyllä on vielä biisi nimeltään Paska kopio. En ole kuullut levyä kokonaisuudessaan, joten en voi suoraan kommentoida sen musiikillisia ansioita, ehkä se on hyväkin. Mutta jotenkin kyseisen levytyksen julkaiseminen arveluttaa.

Toinen esimerkki on Kotiteollisuuden ja Viikatteen jäsenten tapa kuluttaa luppoaikaansa: Koljosen tiekiista ja Kuolleet Leskiset, jotka julkaisivat punkin perinteitä kunnioittaen seiskatuumaisen splitin ja ottivat siitä 500 kappaleen painoksen. Eikä Klamydiaa kopioida! Rahastus tosin maistui, sillä levy oli hinnoiteltu keskivertosplittiä kalliimmaksi. Kannet tosin olivat myös hienot, sillä kovinkaan moni bändi Rytmihäiriön lisäksi ei kumartele Alibin suuntaan. Koljosen Tiekiistan puoli on jopa hyvä, samoin bändin muut biisit. Kuolleiden Leskisten puoli taas oli kauheaa kuraa ja olisi voinut jäädä nauhoittamatta vaikka tekijöidensä mielestä se tuntuikin hauskalta. “KALIJAA!!!”-huudot hävettävät ja käyvät kidutuksesta. Levyä en omista ja se on jo loppuunmyyty… damn.

Kumpaakin bändiä sävyttää vahvasti huumori. Voin kuvitella joidenkin levyjen tehneiden ja ne ostavien hevimiesten “Hehe… vitun punkkia”-ajatukset. Onhan Kylähullujen kitaristi Alexi Laihokin välillä kutsunut pääbändinsä musiikkia “vitun punkiksi”. Kaikki näistä bändeistä eivät ole huonoja, sillä Koljosen Tiekiista ja Convulsen jäsenten sivuprojekti Puhelinkoppi ovat jopa hyviä. Puhelinkoppi tosin toimi jo silloin kun kukaan muu ei huumoripunkkia tehnyt eikä sen sanoituksia tule kenenkään ottaa vakavasti, bändi kun vittuilee ihan kaikille. Convulse tosin on jo kuopattu, mutta Puhelinkoppi on julkaissut uutta materiaalia vielä 2000-luvullakin.

Tämä pohdiskelu aiheutti enemmän uusia kysymyksiä kuin vastauksia… tosin enpä tainnut saada alkuperäiseenkään kysymykseen järkevää vastausta. Voiko näiden bändien perusteella kuvitella, että liian monet hevarit pitävät punkkia lähinnä vitsinä? Kuinka moni (elitistinen) metallifani oikeasti ajattelee näin? Mutta eihän tähän hevihuumoripunkkin vakavasti tule suhtautua… kuten ei metalliinkaan.