Danger Kitty-, Metal Shop ja Metal Skool-nimillä vuosikausia Sunset Stripä kolunnut Steel Panther sai pari vuotta sitten vihdoin ja viimein vakiinnutettua nimensä ja löytyä itsensä läpi. Feel the Steel sinkosi kalifornialaisbändin Suomeenkin asti ja Death to All But Metallista tuli hitti.
Mutta mikä Steel Pantherin sitten erottaa muista glam metal-bändeistä, joilla onkin ollut yhtäkkiä taas kysyntää? No, 2000-luvulla kukaan ei ota glam metal-bändejä vakavasti (tosin ottiko 80-luvullakaan?), joten jo sikäli sen olemassaolo on perusteltua. Sitten Steel Panther lyö lisää vettä kiukaalle ja vetää jo valmiiksi överin “over the top”-menonsa vielä överimmäksi. Tähän kuuluu esimerkiksi humoristiset keskustelut keikoilla yleisön kanssa ja sanaharkat bändin jäsenten välillä. Bändi kukkoilee ja diivailee, mutta käyttää glam metal-bändien omia aseita glam metal-bändien parodisoimiseksi. Lisäksi jäsenillä käytössään sellaisia taiteilijanimiä kuten Lexxi Foxxx ja Michael Starr. Jälkimmäisellähän (oik. Ralph Saenz)on tosin taustaa L.A. Gunsissa soittamisesta, joka on sekin jo aika kuppainen bändi. Läksyt on ainakin luettu.
Feel the Steelin kansi on aivan karsea. Tämänkaltaisia kammotuksia näkee lähinnä vain kaikista halvimpien kansiratkaisujen yhteydessä tai lauantai-aamun lastenohjelmien välissä, tosin silloin yritetään markkinoida actionmaneja pikkukersoille eikä heviä. Mutta tuleeko mieleen jokin seuraavista asioista? Korkeat kiljahdukset, “WHOOAAA”-huudatukset, kitarasoolot, satunnaiset kiipparit, bilettämisteemat biiseissä, seksi ja tietenkin naurettava imago. No, näitä kaikkia löytyy Feel the Steeliltä. Voit nimetä melkeinpä minkä tahansa glam-kliseen, niin se tulee esille jossain vaiheessa levyä. Feel the Steel koostuu materiaalista, joka on takuuvarmasti soitettu jo moneen kertaan aiemminkin, mutta siinäpä levyn viehätys pääpiirteittäin onkin.
Levyn suurin hitti on Death to All But Metal, jossa voimakkaan metallin vastavoimana on lähinnä vain (amerikkalaisen) MTV:n tarjonta. Steel Panther on tosin huumorimielellä liikenteessä, vaikka epäilemättä jotkut fanit ottavat sen sanoitukset turhankin vakavasti. Mitä nyt metalligenressä tämä ohje otetaan liian usein liian kirjaimellisesti, varsinkin Manowar-fanien keskuudessa.* Toisaalta monet ns. todellisemman metallin ystävät pitävät Steel Pantherin edustaman glam-suuntauksen tyyppejä posereina, jotka pitäisi kuohita. Steel Panther on tosin metallisempi kuin monet esikuvistaan, jotka keskittyivät lähinnä kirjoittamaan puolilöysiä puoliballadeja ja lähinnä vain näyttämään hyviltä samalla, kun ruokkivat alati pahenevia päihdeongelmiaan. Toki Steel Pantherillakin on puoliballadi, joka on Community Property. Biisi saattaa kuulostaa herkältä, mutta lyriikoita kuuntelemalla käy ilmi sen olevan jotain ihan muuta. Tässä on se klassinen “My heart belongs to you, but my dick is community property”-pätkä. Ja Hell’s on Fire? No shit, Sherlock! Eatin’ Ain’t Cheatin’? Yeah, right-o!
Albumin vastaanottohan oli ristiriitainen, ainakin kriitikoiden mielestä. (Noiden parasiittien, joita voisin kaiketi kollegoiksenikin kutsua.) Levy on otettu monessa yhteydessä aivan liian vakavasti ja suhtautuminen siihen on lähes samaa, kuin miten omahyväiset, “oikean” musiikkilehdistön (NME, The Rolling Stone yms. paskalehdet) edustajat kohtelivat lähestulkoon kaikkia hevibändejä 80-luvulla. En tosin itse pidä levystä niin paljon, että pelkästään huumoriulottuvuuden takia pitäisin sitä parhaimpana asiana mitä metallille on pitkään aikaan tapahtunut. Ehei, kyllä Feel the Steel on huonoimmillaan melko köykäinen ja parhaimmillaankin sellainen, ettei sitä kovinkaan usein kuuntelisi.
Kohokohdat: Asian Hooker, Party All Day, Big Boobs
*Käykääpä vaikka katsomassa vaikka Youtubesta melkein minkä tahansa kasarihevibiisin video ja sen jälkeen kommentit. Siellä on aina “Jos et diggaa niin painu vittuun kuuntelemaan Pikku G:tä”-mentaliteetti päällä. Uskoni ihmiskuntaan on pelastettu!