Muuan Mies – Tyhjyydestä tullaan

muunamies_tyhjOlen hämäläinen. Muuan Mies-yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto Tyhjyydestä tullaan on ollut ostoslistallani sellaiset vaatimattomat neljä vuotta, jotakuinkin sen julkaisusta asti. Tyhjyydestä tullaan ilmestyi keväällä 2009 Helmi-Levyjen kustantamana, ja itse törmäsin bändiin jotakuinkin noihin aikoihin, kun Muuan Mies oli samalla splittiseiskalla Joose Keskitalon – joka oli itselleni jo melko tuttu – kanssa. Tuolla splitillä oli kaksi Muuan Mies-rallia, eli Helsinkiin ja Hummaus, jotka olivat molemmat myös Tyhjyydestä tullaan-pitkäsoitolla. Aika hyvin pääsi siis Muuan Mies-maailmaan sisälle.

Tyhjyydestä tullaan henkii menneistä ajoista. 50- ja 60-lukujen suomalaisesta kaihoiskelmästä, jolla ei ole mitään tekemistä nykyään iskelmäksi kutsuttavan tuuban kanssa. Rillumareista, vaikka Tyhjyydestä tullaan ei ole loppujen lopuksi kovinkaan iloinen levy. Kansantanhuista, joilla haettiin lohtua muuten ankeaan elämään. Eli kevyestä, muttei kovinkaan kevytmielisestä musiikista. Vaikutteita toki kuulee muualtakin kuin vain härmälandiasta, sillä esimerkiksi kappale Tie on ihan silkkaa Ennio Morriconea, eikä varmaankaan levyn slaavilaista melankoliaa tarvitse edes mainita.

Ismo Puhakka on se nero tämän bändin takana, käsittääkseni. Tyyppi on säveltänyt suurimman osan levystä ja vastannut sanoituksista. Kyllähän hemmo myös laulaakin, ja useimmiten Puhakan lauluääni onkin valokeilassa. Harmi vain, että se on aika monotoninen ja aika hento, mutta toki aito ja rehellinen. Se on sitä mitä se on, mutta mitä olen bändin myöhempiä vaiheita seurannut ja keikkoja katsonut, niin Puhakka tuntuu kyllä kehittyneen laulajana, saaden ääneensä lisää syvyyttä ja sävyjä. Niitähän on albumilla kyllä muuten aika hyvin, ja albumin biisimateriaali on hyvin monipuolista jopa siinä ajassa mitä se kestää. Reilut puoli tuntia kestävä Tyhjyydestä tullaan ei ole pitkä, mutta sitäkin järkevämmin rakennettu.

Kohokohdat: Hummaus, Mari-Jaana, Tie, Vihreä kuutamo, Kaljalasi

Kauko Röyhkä & Narttu – Mieluummin vanha kuin aikuinen

Kevät kolkuttelee ovella, ja jostain syystä tämä kevätrintainen päivä on tuonut Kauko Röyhkän levylautaselle ennen kuin edes muuttolintuja on alkanut näkymään. Röyhkän mahdollisesti relevantein yhtye Narttu julkaisi kahdeksannen albuminsa vuonna 1987, eli Mieluummin vanhan kuin aikuisen. Albumi tekeekin pesän sydämeeni suunnilleen kerran vuodessa, ja nyt on ollut taas sen aika. Olen pelkästään erään lauantai-iltapäivän aikana (vaikka nyt onkin jo taas maanantai) kuunnellut levyn jo kolme kertaa läpi.

Mieluummin vanha kuin aikuinen on samalla ehkä paras levy, minkä Röyhkä on tehnyt milloinkaan minkään kokoonpanon kanssa. Tai kyllähän Narttukin oli kokoonpanoltaan sangen eläväinen, ja tässä vaiheessa Röyhkän lisäksi siihen kuuluivat Heikki Tikka (rummut), Jari Paulamäki (basso), Tommi Viksten (kitara) sekä uutena jäsenenä Mats Húlden (kitara). Yhdessä merkittävässä osassa ovatkin kitaristit, ja heidän aistikas kitarointinsa ja tunnelmien luominen kuusikielisillä rakastajillaan. Kaiken keskellä on kuitenkin Röyhkä itse – ärsyttävä elostelija, joka lällättelee ja ähkii. Ja jos olet miespuolinen, Röyhkä ei tosiaankaan laula sinulle, vaan siskollesi tai tyttöystävällesi. Tai ehkä äidillesi.

“Nyt yöllä nousee valaita lahteen,
rakastat kanssani aamukahteen.”

Mieluummin vanha kuin aikuinen on elegantti yhdistelmä rockia, poppia ja iskelmää. Välillä sitä ei tosin tiedä, mistä kulloinkin on kyse, kun Röyhkä on onnistuneesti hyödyntänyt jippoja kaikista tyylisuunnista omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Mitä biiseihin taas tulee, niin levyllä on joitakin Röyhkän pitkän uran huipentumia. Tokihan mies on tehnyt tolkuttoman hyvää musiikkia myös vuoden 1987 jälkeen, mutta jostain syystä Mieluummin vanha kuin aikuiselle on tallentunut joitakin miehen kovatasoisimpia biisejä.

Mielestäni albumin B-puoli on tosin selkeästi parempi, A-puolta kuitenkaan selkeästi väheksymättä. Aivan kuin A-puoli luo jännitteen, joka sitten purkautuu B-puolella. Ja hienosti purkautuukin. Viisi tähteä, kymmenen pistettä, papukaijamerkki, paikka suurimpien ja kauneimpien hallissa. Siellä se Mieluummin vanha kuin aikuinen pönöttää, jos minulta kysytään.

Kohokohdat: Matkustaa, Mainostaulujen taakse, Chirico

Topi Sorsakoski & Agents – In Beat

Joskus näkemykseni kitaristin toimenkuvasta oli varsin rajattu. Teinivuosinani levylautasellani pyöri lähinnä heviä, jonka kautta tuli muodostettua tietty mielikuva kitaristeista. Kitaristi oli se juippi, joka soitti kaikki makeat riffit ja koleet kitarasoolot, ja sai laulajan ohella eniten naisia. Kaikessa oli mukana säröä, oli kyse sitten basistin toteuttamasta “hiekkaa liukastusaineeseen” –kepposesta tai pelkästään kitarasoundista. Jossain vaiheessa käsitykseni kitaristeista alkoi murtua. Sitten mielestäni Esa Pulliainen olikin kovempi luu kuin mitkään maailman Ynkät tai Vait.

Silloin kun Ynkkä oli mielestäni kova kitaristi, vanhempani diggailivat avoimesti Agentsia jota minä puolestani en voinut sietää. Agents oli ollut bändinä olemassa jo siitä lähtien, kun Tuomari Nurmion ja Köyhien Ystävien tiet erkanivat. Yhtye saavutti nimeä jo silloin, kun se toimi Rauli “Badding” Somerjoen taustabändinä. Baddingin saama noste jäi vain hetkelliseksi, ja miehen alamäen jyrkentyessä tätä alunperin paikkaamaan värvätty Topi Sorsakoski nousikin Agentsien menestystekijäksi Pulliaisen kitaroinnin oheen. In Beat (1985) oli se levy, johon myöhempiä Agents –levytyksiä on verrattu ja verrataan.

In Beat oli omalla tavallaan uudenlainen levy, vaikka sen kaikki ainesosat olivat nähneetkin viimeisen myyntipäivänsä jo aikaa sitten. Agents yhdisteli poppia, rockia, iskelmää ja rautalankaa… ei “jokaiselle jotakin”, vaan “kaikille kaikkea” –periaatteella. Siksipä Agents vetosikin niin moneen erilaiseen musiikinkuuntelijaan, aina rokkareista humppaveikkoihin.

In Beatilla ei ole bändin omia biisejä, vaikka yhtyeellä olisi ollutkin näkemystä niiden tekemiseksi. Kyse onkin ensisijaisesti tulkinnasta ja siinä Agents loisti, joka saikin paljon omia näkemyksiäänkin iskettyä biiseihin ja sai niihin oman soundinsa. Varsinkin Sorsakoski puhalsi ääneensä todella paljon melodraamaa. Sitä sanotaan myös tunteeksi, ja sitä on tässä levyssä todella paljon mukana.

Nyt Sorsakosken kuolemasta on kulunut vuosi. Ironista kyllä, kuulin siitä ollessani palvomassa hevikitaramiehiä Jalometallissa. Mutta In Beatista vielä sen verran, että olin ajamassa todella raskaan työpäivän jälkeen Porista Lahteen. Matkalle sattui kaikenlaisia kommelluksia, ja kun Motörheadia en voinutkaan laittaa soimaan, soittimeen eksyikin jonnekin Kangasala-Lammi –välille In Beat. Silloin kyseinen levy aukesi täydellisesti, ja se oli sillä hetkellä jota kuinkin maailman paras levy.

Kohokohdat: Surujen kitara, Salattu suru, El Cumbanchero, Yksinäinen merimies, Eeva

Kirka – Kirka keikalla

Kunnia Suomen ensimmäisen livelevyn tekemisestä menee Kirill “Kirka” Babitzinille. Kirka ei periaatteessa ollut keikalla, ja tavallaan Kirka keikalla-levylle (1969) livelevyn titteli vaikuttaa laskelmoidulta vedolta. Levy äänitettiin studiossa ja “yleisö” koostui pelkästään Kirkan fanikerhon jäsenistä. Taustabändinä sentään oli The Islanders, joka oli aika kova bändi. Tästä pienestä käytännön ongelmasta huolimatta kyseessä on Suomen ensimmäinen livelevy. Tokihan voidaan studiossakin soittaa livenä, mutta Kirkan keikkalevyn luulisi tosiaan äänitetyn keikalla.

Moottoriturpainen juontaja/kuuluttaja/spiikkaajamies lietsoo hysteriaa luettelemalla Kirkan hittejä ja kysyy yleisöltä, onko tämä valmis. Yleisö vastaa “IIIIIIK!!!”, eli se voidaan tulkita myöntäväksi vastaukseksi. Massahysteria on lähes The Beatlesin tasolla, mitä nyt yleisön kiljumista on alussa korostettu joko tarkoituksellisesti tai sitten kukaan ei tee itse keikan aikana mitään.

Kansa sai vain osan siitä, mitä tahtoi. Kuuluttaja luettelee Kirkan hittejä, mutta sitten Kirka kumminkin soittaa vain englanninkielisiä lainakappaleita, vaikka hemmolla oli älpeellinen äänitettyjä biisejä. Tosin niistäkin oli suurin osa lainamateriaalia. Suurimmat hittinsä Leijat ja Hetki lyö hän on iskenyt yhteen potpuriin, jonka takia kutakin kappaletta soitetaan vain noin minuutin verran. Tosin fanitytöille taisi olla loppujen lopuksi aivan yksi lysti, mitä biisejä Kirka soitti. Siinä hän oli, tuo tummatukkainen kiirastulen kerubi ja sonni, jolla oli mahtava raspiääni.

Tähän aikaanhan iskelmällä ja rockilla oli selvä pesäero, mutta Kirka ei iskelmäleiriin kuulunut. Siten levyllä onkin riehakkaampi meininki kuin tanssilavakeikoilla yleensä. Näiden fanityttöjen (joita ei varmaan ole kuin vain muutamia kymmeniä ja poikaystävät jäivät kotiin hakkaamaan polttopuita?) meluaminen, jota Kirka vain ruokkii esiintymällä nimenomaan yleisölleen. Kirka huudattaa tyttöjä ja taustabändilläkin vaikuttaisi olevan mukavaa. Vaikka kyseessä onkin studiolive, joka on taltioitu ajalle tyypillisillä soundeilla.

Kohokohdat: It’s a Man’s Man’s Man’s World, Sikermä (sis. Hetki lyö, Leijat, Ehkä suukon antaa saan, Viimeiseen mieheen), What I’d Say

Kirka – S/T

“Älä tuu siihen kukkoileen… Kirka saatana!”, totesi Heikki Silvennoisen roolihahmo Pera Järvelä Dannylle elokuvassa Kummeli Jackpot vuonna 2006. Seuraavan vuoden tammikuuhun mennessä Kirka olikin liittynyt taivaalliseen/helvetilliseen laulukuoroon muiden legendojen joukkoon. Itse olen aina antanut rispektiä Kirill Babitzinille. Ukolla oli helvetin komea raspiääni, jolla laulettiin rokkiakin, vaikka valitettavasti tämän musiikki on ollut liian usein luvattoman löysää.

1960-luvulla suomalainen pop- ja rock-musiikki haki vielä identiteettiään. Lähes kaikki kuulosti (ja myös yleensä olikin) kopiointia ulkomailta. Nuorisolla ei ollut kovinkaan montaa idolia, mutta niitä alkoi ilmaantua vuosikymmenen loppuun mennessä. The Creaturesia pidetään yhtenä suomalaisen 60-luvun populaarimusiikin merkittävimmistä bändeistä lähinnä sen vuoksi, mitä ukkoja siinä soitteli. Bändin keulakuvaksi nousi nuori Kirka, jolta julkaistiin Love Recordsin toimesta ensimmäinen single vuonna 1967. Kirkan ensimmäinen varsinainen studiolevy julkaistiin vasta vuonna 1969, samana vuonna kun hän täytti 19 vuotta.

Kirkalla oli raspiääni, jota rohkeasti käyttämällä hän erottui muista suomalaisista laulajista, esimerkiksi Dannystä. Kirka ei sikäli eronnut muusta aikakauden suomalaismusiikista. Kirka koostuu nimittäin suurimmilta osin lainamateriaalista, ja mukana on vain muutama oma sävellys. Toki sovituksia viilattiin Kirkan äänelle ja suomen kieleen sopiviksi, mutta yleensä kappaleiden takana on ulkomaalainen nimi. Säveltäjiksi on merkitty pääasiassa tuntemattomia nimiä, joista Lee Hazlewood, Paul Anka ja Neil Sedaka taitavat olla tunnetuimmat. Jokin Hetki lyö on esimerkiksi syöpynyt niin syvälle kansakunnan tajuntaan, ettei kukaan edes muista sen olevan coveri. Tai halua muistaa.

Sanoituksellisesti Kirka tarjosi sitä samaa paskaa, mitä suomalaiset olivat jo nautiskellen ahmineet aiemminkin. Kirka harrasti sokerijuustoisia lemmenballadeja, mutta toki levyllä on muutama vähemmän siirappinen biisi. Niillä Kirka mielestäni onkin parhaimmillaan, sillä en ole koskaan pitänyt tuosta ylisentimentaalisesta vuodatuksesta. Tosin Kirkan ääni on sellainen, että kuulija voisi kuvitella karismaattisen mestari-mestaajan laulavan suoraan hänelle. Eipä siis ihme, että tytöt olivat tästä pitkätukkaisesta hampuusista sekaisin.

Tokihan levyllä on jotain sellaista, mikä puuttuu oikeastaan kaikelta nykyajan valtavirtaiskelmältä: sielu, vaikka se onkin tehty jo vuonna 1969 ja sen äänimaailma on juurikin sen mukainen. Tai kenties Kirka toimii juurikin sen takia. Sen ajan iskelmäksi Kirka ei tosin ollut iskelmää, vaan se oli enemmänkin silloista rockia. Näin ne määritelmät kokevat muutoksia vuosien aikana, onhan esimerkiksi osa kasarihevistä luokiteltavissa nykyään “vain” rockiksi.

Osa levyn kappaleista oli Jörn Donnerin elokuvassa 69 (1969, duh!). En osaa arvioida elokuvan roolia albumin menestymiselle, mutta Kirkan ura lähti ainakin kirkkaaseen (!) nousuun. En ole Kirkan koko tuotantoa kuunnellut, mutta sanoisin Kirkaa kenties ukon parhaimmaksi levyksi.

Kohokohdat: Hetki lyö, Yksinäisyys kolkuttaa, Igor, Leijat, Mr.Wonderful

Berit – 20 suosikkia

Nyt kun iskelmäkaruselli on pyörinyt kahden kovankin jätkän (Alatalo sitten jäi Arkadianmäelle, kiitti Pirkanmaa hei!) kieputuksessa, on aika antaa paikka tytölle. Tai tyttö ja tyttö, Berit (oik. Tuula Etola) on aikuinen nainen, joka olisi helppo kuvitella yhdeksi leidiksi lavalle. Ja nyt 20 suosikkia soimaan ja karuselli pyörimään!

19:11
Helli mua hiljaa
Berit iski kovat piippuun jo heti alkuun! Tämähän on kovin tuttu sävelmä, ja edustaa siten suomalaista käännösiskelmän perinnettä kaikkein omaperäisimmillään! Minähän jopa tiedän alkuperäisen esittäjän: F.R. David. Biisihän on siis Words. Kappale luonnollisesti 80-luvulta, kun alkuperäinenkin kappale oli vielä humppakansan tuoreessa muistissa. On varmaan selvää, että tämä kuulostaa aika löysältä?

19:14
Tähtikesä
Intiaanikesä… jäätelökesä. Ja nyt vielä tähtikesä? Mikähän tämä tuleva kesä on? Peruskesä? On kuitenkin piristävää huomata, että Berit ei esitä tässä ihan perinteisintä tanssilavaiskelmähumppapoppia, vaan kappaleissa on enemmän syvyyttä.

19:19
Rakkaus voittaa
Ei muuten voita. Ns. kateuskortti voittaa paremmin. Huomasinpa, että tämäkin on 80-luvulta, niin kuin oikeastaan suurin osa näistä biiseistä. Vain pari repäisyä on 70- ja 90-luvuilta, mutta 60-luvulta ei ole mitään.

19:23
Et usko kuinka kaipaankaan.
Tämä on levyn ensimmäinen kappale, jonka sanoittajaksi on merkitty Juha “Watt” Vainio. Vainio oli kova äijä, mutta tämän sanoittajauran saavutuksia voidaan helposti kyseenalaistaa; kuinka moni tämän lähes kahdesta ja puolesta tuhannesta sanoituksesta oli tehty joidenkin sekuntien mittaisiin mainoksiin, ja kuinka moni niistäkin oli laadukas?

19:27
Uudelleen, uudelleen
Jes, vispilärumpukapulatangoa!  “Laalaalaaalaaa…”

19:32
Pieni kuningatar
Ja taas syvältä viiltämää draamaa, eli ei Berit ollut mikään Mona Caritakaan…

19:36
Kuunsiltaa kulkea sain
Onkohan Berit tehnyt yhtäkään biisiä, jossa ei mainittaisi joko rakkautta, kaipuuta tai sanoja?

19:39
Preerian keltainen ruusu
No tulihan sitä vaihtelua, tämähän on jo nimittäin varsin iloinen kappale, mutta kaiketi jonkinlaista kantrihumppaa. Amerikasta tietenkin. Perkussioista tulee mieleen Monty Python-leffa Holy Grailin budjettiratkaisu, eli kookospähkinät.

19:45
Korven poika
No jaa, tämä on hieman sössitty. Kappaleen nimeen sopisi melankolia, mutta tämähän on halpaa tanssilavahumppaa! Äh ja voih!

19:50
Keurusselän Sini
Kukas tämä biisin säveltänyt ja sanoittanut Mirja Lähde on? Ai, se olikin vain Juha Vainio. Pitää tunnustaa, etten välillä ymmärrä miehen logiikkaa käyttää tolkutonta määrää salanimiä.

19:55
Tässä nyt ja näin
Tästä diggasin. Voin jo kuvitella pastellivärit ja takatukat…

20:07
Rakkauden jälkeen
Kappaleen tekijä on Udo “Aber bitte mit Sahne” Jürgens, ja hän se vasta kova äijä olikin! Eipä tästä biisistä sitten muuta.

20:11
Sinä olet hän
Syksyn Sävel-biisi, joka ei voittanut mutta josta tuli kuitenkin hitti. Ja mikä törkeä kasari/camp-hitti tulikin! Kunnon hikinauhasyntsapoppia!

20:15
Nuku pikku mies
Ja kokoelma päättyy biisiin, joka ei ole lainkaan samanlainen kuin muut kokoelman biisit. Tämähän on Georg Malmsténin kirjoittamaa ja Pedro Hietasen sovittamaa jazzia! Tämmöistäkö Berit teki 90-luvulla?

Tämmöistä tällä kertaa. Kuka muistaa Beritin? Minä? No, en kyllä todennäköisesti enää siinä vaiheessa, kun luet tätä tekstiä. Kokoelmalla ei ollut varsinaisesti yhtään mieleenpainuvaa biisiä, tai sitten tässä kuunneltiin niitä kerralla liikaa.

Mikko Alatalo – 20 suosikkia

Mikko Alatalo, tuo kansakuntamme syvien rivien laulattaja ja edustaja Arkadianmäellä, on täysin oikeutetusti tämänkertaisen iskelmäkarusellin kieputuksessa oleva hymynaama. Ukkeli on saanut monta kokoelmaakin, joista osa tietenkin kuuluu 20 suosikkia –sarjaan. Tämä Ihmisen ikävä toisen luo-alaotsakkeen alla kulkeva levy menköön nyt pyöritykseen!

21:16
Ihmisen ikävä toisen luo. Jo heti ensimmäisestä biisistä käy ilmi, että Mikko Alatalo on tehnyt joitakin kansakunnan muistiin syöpyneitä hitti-iskelmiä. Esimerkiksi tämän Ihmisen ikävä toisen luo-hitin, joka on karaokejen vakio-ohjelmistoa. Valitettavasti.

21:19
Syli. Lisää siirappi-iskelmää, mutta nyt on mukana sanoituksenpätkiä jotka särähtävät pahasti kortaan: “Mä menneen kesän marjat itselleni pakastin…”

21:23
Maalaispoika oon. Totta toinen puoli. Alatalo on kotoisin kyllä Kuivaniemeltä Pohjois-Pohjanmaan perukoilta, mutta eikös hemmon muusikonura ole hyvin pitkälti valettu Tampereella? Enkä muuten usko, että Pohjois-Pohjanmaalla jodlataan.

21:26
Taitaa tulla kesä. “Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla TAKA-TAKA-TAKA-TAKA-TAKATALVI!” (Harvemmin käytän mitään Mokomaan viittaavaa, mutta nyt oli pakko.)

21:29
Alkukesän pehmeinä öinä. Mikähän tässä on pehmeää? Ilma, nurmikko vai polla?

21:32
Vicky Lee. “Jos en kelpaa kultapossuksi, huoli edes sovinistisiaksi.” Jösses mitä runoutta, ei ole kovinkaan monella suomi-iskelmäartistilla pokkaa samanlaiseen! No, tämän biisin ansiosta rock-fanit viimeistään heittivät Alatalolle hyvästit. Alatalo nimittäin veivasi tätä vuonna 1978 Syksyn Sävel-kilpailussa.

21:36
Rikoo on riskillä ruma. Ja tässä toinen Syksyn sävel-esitys, vuodelta 1980. Mikko haluaa tässä sanoa, että ylipainoisten ei kannata pukeutua tiukkoihin trikoo-mallisiin vaatteisiin. Tehtäisiinkö tämmöistä shittiä enää? Tuskin, joten miettikääpä sitä seuraavan kerran kun viritätte Iskelmä-kanavalle.

21:39
Vesilasi, vessanavain, heiniä paali. Tämä taas osoittaa, että Alatalolla oli kyky tehdä jotenkin aivan käsittämättömästi nimettyjä biisejä. Kuten Mummoni ja moukarinheitto. Kappaleessa muuten mainitaan “paska”.

21:47
Yhdentoista virran maa. Tämä kappale on ilmeisesti Alatalon kenties parhaimmalta levyltä, jonka nimi oli myös Yhdentoista virran maa. Pitäisi kait joskus tutustua. Tämä kappalehan on hemmetin pitkä noin Alatalon biisiksi: 7 minuuttia 15 sekuntia. Tosin enpä menisi tätä iskelmäksi sanomaan.

21:55
Leuhkat eväät. Tämä on kenties Alataloa poliittisimmillaan. Kyllähän hänellä oli kantaaottaviakin sanoituksia, vaikkei sitä heti uskoisi.

21:58
Kyllä sitä ollaan niin neekereitä, että. Lisää vakavahkoa Alataloa, tosin tässäkin kukkii vahva huumorinkukka. Eniten tässä kyllä saavat osansa ennakkoluuloiset suomalaiset, ja täytyy olla melkoinen idiootti että tulkitsee kappaleen sanoman muukalaisvastaiseksi. Tämä on ironiaa, idiootit. Ei sillä, tämä kappale kääntyi ajan myötä itseään vastaan, eikä Alatalo ole kovin ylpeä sen tekemisestä. Tässä kuullaan melko rosoinen liveversio.

22:05
Suomalainen reissupoika. Melankolista surutaloahan tämä. Mikon repussa ei ole ruisleipää, vaan rusinoita. “Leuhkat eväät”?

22:14
Kissanpentu. Ihan kuin tämä kokoelma olisi kasattu niin, että kaikki hitaammat kappaleet on laitettu loppupuolelle. Tämä on jossain tangon ja Tapio Rautavaaran välisellä perunapellolla.

22:21
On vanha jengi koossa taas. Onpas tämä iloluonteinen kappale! Kunnon jälleennäkemisen meininki! Ja maailma parannetaan.

22:26
Kun isojoki tulvii. Tämäkin on sitä ns. “vaikeampaa” Alataloa. Sen huomaa kappaleen pituudestakin: kuusi ja puoli minuuttia. Ja lyriikat ovat yllättävän tummat.

22:32
Kiiminkijoki. Ja kokoelma päättyy toisella jokibiisillä, jossa on myös ankea tunnelma. Toisaalta biisi ei kuvaa samanlaisia apokalyptisia tuhokuvia kuin Kun isojoki tulvii.

Alatalo on tullut viime aikoina tutuksi kilttinä, kaikenikäisiä laulattavana setänä. Sitä taustaa vasten ukon laulutuotanto on yllättävän kieroutunutta, härskiä ja ennen kaikkea sellaista, mihin ei ole juuri kenelläkään nykyajan iskelmätähdellä pokkaa. Ja silti mies saavutti suuren kansansuosion. Tai ehkä juuri sen takia?

Tämä kokoelma saa merkittävimmän miinuksensa siitä, ettei sillä ole Känkkäränkkää. Sitä tuli nimittäin junnuna kuunneltua.

Martti Innanen – 20 Suosikkia

No nyt ollaan jo äärimmäisen kovuuden äärellä, sano! Ensi kuussa 80 vuotta (!) täyttävä Martti “Huuhaa” Innanen on Taiteilija isolla Teellä, oikea monitoimimies. Tämä on kunnostautunut niin kirjailijana, kuvataitelijana kuin levyttäneenä muusikkonakin. Tämä M.A. Nummiseen helposti verrattava ukko on tosin nyttemmin jäänyt vähäisemmälle huomiolle, varsinkin sen takia kun tämä ura hiipui 70-luvulle tultaessa. Itselleni Innanen tuli tutuksi lähinnä kahden enoni myötä. Nämä kun ovat Innanen suurehkoja faneja, ja näiltä hemmoilta sain luettavakseni Seikkailun viitakossa –teoksen ja Joe Smith Rasilian satemetsässä –kuunnelman kuultavakseni. Nyt nousee hattu sekä Innasen että enojeni suuntaan, kun isken tämän 20 suosikkia –sarjan kokoelmalevyn soittimeen.

19:32
Elsa, kohtalon lapsi. Siitä onkin vuosia, kun olen tämän tangon edellisen kerran kuullut. Haikeaa, niin haikeaa!

19:34
Aavehiihtäjä. Täysin erilainen kappale kuin Elsa. Tangoahan tämäkin vielä on, mutta kyllä tästäkin selviää Innasen kyky tehdä mielenkiintoisia ja kieroja lyriikoita hämärien laulujensa tueksi. Mainittakoon, että 60-luvun suomi-iskelmälle epätyypillisesti vain harvat Innasen levyttämät kappaleet ovat lainakappaleita!

19:38
Urjalan taikayö. Enpä ole koskaan ollut Urjalassa, mutta isäni on kaiketi pöhissyt siellä enemmänkin. Eipä niistä reissuista ole kaiketi jäänyt juurikaan jälkipolville kerrottavaa.

19:42
Tangokuningas. Tästä paistaa jo terve itseironia. Kuvitelkaa viiksekäs Innanen villitsemässä tangokansaa. Naminami! Vituttaako?

19:45
Kilpauinti kuunsillalla. Tämä biisi houkuttelee uimataidottomatkin vedenvaraan! “Kerttuuu ja Uoleeeviiii…”

19:52
Se oli ilmaa vaan. Tähän väliin tuli keskeytys, eli Innasen biisit eivät oikeasti niin pitkiä kuin tästä välistä voisi kuvitella. Tämä biisi on jo hieman hilpeämpi.

19:56
Jurban Leddu. Joo, kappaleen nimestä ei saa tolkkua. Kaunis biisi, ja Innanen höpisee jollain eksoottisella siansaksalla jotakin. En siis tiedä mistä laulu kertoo, mutta arvelen Innasen laulavan lapsuudestaan tai kesäisestä Äänislinnasta. Onkohan tämä kirjoitettu meroniaksi? Vai onko tämä jotain oikeaa, suomalaisugrilaista kieltä?

20:00
Suurin ja puhtain. Tästä kappaleesta selviää, että Innasen ääni on ärsyttävän mieluinen, vaikka tämä ei olekaan teknisesti kovinkaan hyvä laulaja.

20:06
Gunnar vierasmaalainen. Oijoi, taas mennään lujaa! Ruotsalaista syntyperää oleva Gunnar valssaa suomalaisessa kesäyössä, ja jäyhät suomalaismiehet eivät voi kuin kadehtia Gunnaria, vaikka se onkin pässi. Tämä on mahdollisesti kovin biisi koko levyllä!

20:09
Yö Turengissa. Turenki on kyllä sellainen mesta, jossa olen viettänyt verraten vähän aikaa mutta silti aivan riittävästi. Kertaherääminen kaameassa kanuunassa riitti.

20:13
Hiljaista on… Kuin huopatossutehtaassa.

20:17
Kumiteräsaappaat. Innanen tekee siis tangoa/valssia ja nyt vielä sotilasmusiikkiakin? Tätähän voisi soittaa jopa Goat Borzoikin!

20:25
Koiravaljakko. Nyt pitää tunnustaa, että tämän kokoelman kuuntelu alkaa jo tökkimään. Innanen on kova äijä, mutta 20 biisiä alkaa olemaan jo hieman liikaa. Eipä sillä, onhan tämäkin hyvä biisi.

20:29
Muistatko Tiltun. En muista.

20:31
Viruvalge-bossanova. Huomasin juuri, ettei levyllä ole Marduusialaista kissantervauslaulua. Itse asiassa levyllä on vain yksi biisi, joka ei ole levytetty 60-luvulla. Se on tämä kokoelman viimeinen biisi, joka on äänitetty vuonna 1978. Kyllähän Innasella muutakin tuotantoa 70- ja 80-luvuilla oli?

Eipä siinä, kyllä Martti “Huuhaa” Innasen kokoelmalevy on ehdottomasti paras näistä 20 suosikkia-levyistä mitä olen kuunnellut. Kunhan vain ensin saan Innasen kirjallista tuotantoa taas käsiini, sano.

Seija Simola – 20 Suosikkia

Piparnakkelin iskelmäkaruselli ei syrji yhtäkään iskelmäartistia iän, etnisen taustan tai varsinkaan sukupuolen takia. Kahden kaksilahkeisen jälkeen karusellin kolmannelle hevoselle on syytä istuttaa yksi hameväen edustaja. Tämän kunnian saa Seija Simola (nyk. Franzén), joka on Wikipedian mukaan ollut yksi 60- ja 70-lukujen suosituimpia suomalaisia naislaulajia. Joudun tunnustamaan, etten ole koskaan kuullutkaan Seija Simolan nimeä, en ainakaan tietääkseni. Vierivä kivi ei sammaloidu, mutta Simolan kivi lopetti vierimisen 80-luvulla parin vaatimattomammin menestyneen albumin myötä.

21:49
Näkemiin. Onpas tällä kappaleella (ja samalla koko levyllä) pitkä intro! Kappale ehtii humista yli puoli minuuttia, ennen kuin Simola aloittaa laulamisen! Herkissä tunnelmissa liikutaan, tosin kappaleessa ilmeisesti pyritään taiteelliseen vaikutelmaan. Tuo paikoittainen kitaran rankaiseminen herkän näppäilyn sijaan kuulostaa lähinnä vain dorkalta.

21:51
Onko mahdoton? Jaha. Simola ilmeisesti pyrki kuulostamaan pieneltä tyttöraasulta, joka on olosuhteiden ja suurien sinfonioiden uhri. Tämä on jo levyn toinen Kummisetä-iskelmä!

21:53
Rakkaus kasvoista kasvoihin. Nyt ei sentään kuulosteta niin hennolta, mutta tuo kitarannypläys kuulostaa edelleen irralliselta. Taustalla möyrii jälleen orkesteri.

21:59
Kuutamolla. Linja ei ole muuttunut mihinkään.

22:03
Kun rakkaus saapuu. No nyt se muuttui, tosin niin muuttui vuosikymmenkin 60-luvulta 70-luvuksi. Minimalistisessa kappaleessa on komeat bulibuli-urut, jos ei muuta.

22:06
Maritza. Joudun ilmeisesti perumaan sanani, kun tämäkin kappale alkaa sentimentaalisella sinfoniarymistelyllä.

22:11
Kesytetty. Perkele! Kaikki nämä biisit kuulostavat samalta! Kaksitoista laulua vielä jäljellä, eli en ole vielä edes puolivälissä. Jatketaan silti rohkeasti eteenpäin…

22:14.
Mies toiveiden. Tämä edustanee jo Simolan myöhäistuotantoa, vaikka vuosi on vasta 1976. Vaikka lähes kaikki kokoelman kappaleet (vain yksi näistä on suomalaisten tekemä) ovat lainakappaleita, pitää Simolaa kuitenkin kiittää minimalistisesta ja erottuvasta tuotannosta. Ei tämä sentään hirveäksi Vicky Rosti-tason kamaluudeksi missään vaiheessa sorru. Vai sortuuko?

22:19
Päivä kaunein on tullut. Nyt ollaan jo kauempana siirapista. Nyt ollaan sentään jollain jazzahtavaan musiikkiin panostavalla tanssiklubilla. Vahvassa Lucky Strike-merkkisen tupakan käryssä.

22:28
Et itkeä saa Argentina. Tässä yhdistyvät kaikukaipuu ja kornit sanoitukset. Voi morjens!

22:34
Huomisen rakkaus. Tämän jälkeen en varmasti tarkoituksella kuuntele ensimmäistäkään rakkaus-aiheista laulua. Ei sillä, että kuuntelisin niitä muutenkaan.

22:42
Maria Magdaleena. Tämä kohtalokas nainen (jolla ei ole juurikaan tekemistä itse tämän laulun kanssa) on tunnetusti lauluntekijöitä kiehtova aihe. Tämä ei siis ole Mana Mana-coveri. “Nyt pelottaaaaa!”

22:50
Sulle silmäni annan. No siinäs annat. Ihan nätit simmut ovat, mutten tee niillä mitään joten myyn ne eteenpäin.

22:54
Yö jokainen. Faijani (pakko)soitatti minulle joskus Glenn Milleriä. Tästä tuli vähän ne hetket mieleen, vaikkakin olen valmis julistamaan Millerin kuninkaaksi tämän jälkeen.

22:57
Brazil. Kokoelman viimeinen biisi. Nyt on unohdettu imelät siirappiballadit, vaikka tämäkin kappale käsittelee rakastamista. Tosin Simolan ääni ei kuulosta olevan kotonaan tämänkaltaisessa bilemusiikissa, mutta se nyt on pieni murhe! Mutta nyt on aika bilettää! Conga!

Lopputuloksena voin sanoa Markku Aron ja Kai Hyttisen levyjen olleen palkitsevampia. Niissä sentään oli edustettuna erilaisia tunnetiloja, mutta Simolan levylle oli laitettu lähestulkoon pelkästään übersentimentaalisia jollotuksia. Vain muutama kappale erottui joukosta edukseen. Olipas turha 69-minuuttinen, mutta tulipahan koettua!

Kai Hyttinen – 20 suosikkia

Piparnakkelin iskelmäkaruselli pyörähtää taas! Nyt on kieputuksessa eräs vähemmän tunnettu iskelmälaulaja, näyttelijänäkin kunnostautunut Kai “Viikset” Hyttinen. Kai Hyttinen – Hyi Kattinen – hymyilee valloittavasti tämän 20 suosikkia -sarjan levyn kannessa komea paita päällään, joten voiko tuolla veijarille (ja tämän viiksille) sanoa “ei”?

22:25
Volare. Kokoelman ensimmäinen raita, ja Kaitsu laittaa jo parastaan. Tämä kappale on ilmeisesti latinohenkinen, kun kitarat jauhavat flamencoa ja Kaitsu tulkitsee kiimaisella vimmalla.

22:27
Cobacabana. Ei hemmetti! Kaitsu ei hillitse itseään yhtään, vaan tulkitsee tämän käännösiskelmän niin, että rintakarvat tunkeutuvat kaiuttimista läpi. Tämän kappaleen alkuperäisversiosta (jonka teki Barry Manilow) diggailevat vain nössöt, esimerkiksi minä ja se Bel-Airin prinssin nörtti. Mikäs sen jätkän nimi oli?

22:33
Keinu kanssani. Carltonhan se oli. Se nynny siis. Eikä Kaitsun meno ole enää ihan niin estotonta.

22:35
Sokeripala. Kaikuvasta virvelisoundista päätellen eletään 80-lukua. Mutta tämä on biisinnimenä jo niin älytön, että iskelmäartistit olisivat valmiita maksamaan tästä nimestä suuria summia riihikuivaa. Sanoituksista tuskin tarvitsee sanoa mitään.

22:38
Soi viulu. Niin soi. Ja uikuttavasti soikin.

22:47
Jamaica Farewell. Mitä hittoa? Kaitsu laulaa reggaeta? No ei nyt sentään, eikä tämä laula edes englantia paria riviä lukuun ottamatta. Äijä yrittää kuulostaa kansainväliseltä lausumalla kertosäkeen “feuveul jamaikka”. Tässä on yritetty selvästi saada jotain karibialaista tatsia, mutta kappale kuulostaa jo sen verran halvalta että näitä soitetaan korkeintaan tienvarsimotellin respassa. Soittajina Rampe ja Naukkis.

22:54
Vie minne vain. Taas soi flamenco. Ja huilu.

22:57
Takana rakkaus. Kaitsu on ilmeisesti kuunnellut salaa post-punkkia. Tämä vetää samoista aiheista kuin gootit ja mölisee matalalla. Kappaleen yleisvirekin on varsin masentunut. Kai Goottinen? Eikös äijä ole rollareitakin tulkinnut?

23:01
Näkemiin Moskova. Nyt on sitten sitä slaavilaistakin melankoliaa mukana. Kai Slaavinen.

23:04
Suomalainen mies. Älä Kaide turhaan häpeile tunteiden näyttämisen kanssa! Vai oliko tämä sarkasmia?

23:12
Rakastan enemmän sua kuin ketään ennen. ”Oi Kai! Kai sinä olet jotain muutakin kohtaan tuntenut samoin kuin mitä minä tunnen sinua kohtaan nyt?”

23:18
Yön jälkeen. Tehdään mitään? Syödään jääkaappi tyhjäksi, ei jätetä pöydälle edes lappua vaan viiletetään kohti uusia seikkailuja?

23:23
On aika mennyt menojaan. Ja niin on mennyt myös Kai naisen asunnolta! “Nänäänäänänänäänänää…”

23:25
Pan. Pan-huilu! Toutäl rispekt!

23:28
Rock’n roll sen teit. Tässä biisissä on tasan yhtä paljon rokkenrollia kuin Pandaluolassa on iskelmää. Dannyltähän tämä kuulostaa!

23:32
Viimeinen ilta. Ja viimeinen laulu. Illan viimeiset hitaat, mutta Kaibergille tämä on vasta alkua. Bileet vasta alkavat, ja aika menee taaksepäin tasan 20 minuuttia.

En voinut sanoa Kai “kalapuikko” Hyttiselle “ei”. Senpä takia kuuntelin siis 20 biisiä Kai Hyttistä, ja tässä tulos. Hyvää sunnuntaita!