Deathcage – Plague of the Rats

deathcageVälistä sitä käy vähän hassusti ja vaikka lukihäiriöinen en olekaan, niin toisinaan tulee luettua bändien nimet väärin. Olin siinä uskossa että ostin Deathchargea, kunnes vasta kotioloissa huomasin ostamani levyn olleen Deathcage-nimisen bändin tekemä. No, välistä sitä sattuu paremmissakin piireissä, enkä keksinyt mitään syytä lähteä tutustumaan levyyn paremmin kun se oli jo kotiinkin asti kannettu.

Kyseessähän on Deathcagen pitkäsoittolevy Plague of the Rats, vuodelta 2011. Kun ensimmäisen kerran laitoin levyn soimaan, luulin koko bändiä japanilaiseksi vaikka tosiasiassa Deathcagen kotipaikaksi onkin mainittu Australia. Yhtyeen menossa on jotain japanilaista hulluutta, raivoa ja melodiantajua. Myöskään kannessa olevat japanilaistyylit tekstit eivät ainakaan laimentaneet noita käsityksiä. Kun tämmöistä kamaa tehdään Japanin ulkopuolella, tulee aina väistämättä vertaukset japanilaisiin esille. Burning spirits, from down under!

Yleisilmeltään Plague of the Rats on aika väkivaltainen levy, mikä ei sinänsä ole millään tavalla yllättävää. Ajoittaiset melodiat ja koukukkaat kuviot vahvistavat käsitystä, että nämä ihmiset osaavat jopa soittaakin jotain. Ihan pätevä ja omalaatuinen levy, vaikka ei ehkä omaksi suosikiksi tule nousemaankaan. Yksi biisi näkyy olevan muuten ruotsiksi, eli skandimeininkien voisi kuvitella olevan bändin sydäntä lähellä. Itse asiassa yksi bändin jäsenistäkin käyttää taiteilijanimeä “Scandinavian heartbreaker”.

Kohokohdat: Eyes of the Cerberus, Chaos Nightrider, Daggers Roll

Bastard – Controlled in the Frame

Bastard(s) oli ilmeisen suosittu nimi bändille punk-maailmassa. Itselleni ehdottomasti tärkeimpiin niistä kuuluu Japanin Bastard. Vuonna 1988 perustetun bändin kenties legendaarisin tekele on vuonna 1989 julkaistu kuuden biisin EP Controlled in the Frame. Kysehän on yhdestä kiistattomasta hardcore-klassikosta ja yksi tärkeimpiä japanilaisia hardcore-levyjä noin muutenkin.

Olin itse kuullut paljon kehuja Bastardista jo kauan ennen kuin oikeasti pääsin kuulemaan sitä. Jostain syystä odottelin soundillisesti paljon raaempaa ja räkäisempää levyä, ja kyllähän Controlled in the Frame oli sitten “pettymys” kun sen ensimmäisen kerran kuunteli, heh. Bastardin soundipolitiikka ei tosiaankaan ole osastoa GISM/Zouo, mutta ei sitä millään voida tylsäksikään sanoa. Sitä paitsi tärkeintä on se hillitön draivi, mikä tällä levyllä on. Varsinkin vokalisti Tokurowilla on menojalka selkeästi väpättämässä. Japanilaisittain Controlled in the Framella kuullaan myös hevisooloja, tosin ne ovat sellaisia lyhyitä ja äkäisiä ruiskauksia, jotka ovat enemmän kallellaan Dischargen minimalistisiin sooloihin kuin Iron Maidenin kitaraharmonioihin.

Ei tässä ole oikeastaan mitään syytä, minkä takia tästä en diggailisi täysillä. Soundiensa puolesta Controlled in the Frame kuulostaa joka kerta paremmalta, mutta biisithän toimivat jo heti ensimmäisestä kuuntelusta lähtien. Tämä levy tappaa.

Kohokohdat: Tragic Insane, Cause Of Civilization

Cut Throat – Thrash Metal Crazy Night

En arvosta yleistämistä, mutta joskus siihenkin pitää ryhtyä. Japanilaiset ovat hauska kansakunta, jonka jäsenet suhtautuvat kaikkeen tärkeäksi kokemaansa intohimoisesti, myös metallipiireissä. Viis siitä, kuulostaako lopputulos järin uskottavalta tai ei mitä tulee karuihin kansitaiteisiin, ulkoiseen imagoon tai laulussa ja kappaleiden nimissä viliseviin kielioppivirheisiin. Japanilaiset suhtautuvat tälläkin kertaa asiaansa tarpeellisella intohimolla ja vakavuudella, siitä on Cut Throat elävä todiste.

Myös Cutthroatina (yhteen) tunnettu Cut Throat (erikseen) on perustettu vuonna 1998 Tokiossa. Yhtye on ensimmäisen kymmenen toimintavuotensa aikana julkaissut vinon pinon levytyksiä, joukossa Rape Rape Rape –pitkäsoiton (1999) ja Please Show Me Your Pussy –EP:n (2002). Kymmenvuotista taivaltaan nelikko juhlisti Thrash Metal Crazy Night –eepeellä vuonna 2008, joka poikkeaa yhtyeen muusta tuotannosta sisällöltään. Cut Throat lähti tulkitsemaan neljää soundinsa tärkeintä vaikuttajaa uudestaan, ja käsittelyn olivat saaneet Exodus, Hirax ja Sacrifice ja Necrophagia. Kahta thrash metallin household-nimeä ja kahta vähemmän tunnettua tapausta.

Cut Throat soittaa tosiaankin hyvinkin primitiivistä ja reipasta speed/thrash metallia. Thrash Metal Crazy Nightilla ei tosin saa juurikaan käsitystä Cut Throatin jannujen kyvyistä säveltäjinä, kun kyseessä on tosiaan cover-EP. Cut Throatin saa kuulostamaan japanilaiselta nimenomaan laulupuoli. Myönnän toki itsekin tarttuneeni levyyn nimenomaan sen nimen takia. Teknisesti yhtä korkealentoista ja matalapaineista thrashia tehdään hyvin kyllä länsimaissakin, mutta Cut Throatin biiseihin kuuluu hillittömältäkin kuulostavia kiljaisuja ja ulvahduksia, ja toki autenttista engrishiä. Ihan mitään “Slayer-kiljahduksia” ei tosin käytetä.

Thrash Metal Crazy Night ei ole missään nimessä kovinkaan essentiaalinen tapaus. Harvinainen ja pääasiassa joko treeneissä tai keikoilla todella kälyisillä soundeilla äänitetty levy on vain läjä covereita, jotka saatiin koostettua yhdelle levylle. Ihan hauska tapaus, silti.

Kohokohdat: Bonded by Blood

Casbah – Russian Roulette

Japani, Japani… tuo Kauko-idän maa, jossa ovat musiikkitouhut olleet kaikkien muidenkin elämän osa-alueiden kanssa enemmän tai vähemmän kierompaa kuin missään muualla. 80-luvullahan siellä oli natsihevibuumikin. Musiikillisesti funabashilainen Casbah ei tarjonnut mitään erityisen kieroa, mutta varmasti jäi monen mieleen Russian Roulette-singlensä harvinaisen makaaberilla (ja kömpelöllä) kansikuvalla. Ja kielioppi nyt oli mitä sattui, mutta sehän ei ole koskaan esittänyt japanilaisia tekemästä laadukasta musiikkia. Saarivaltakunnan ihmiset suhtautuivat hevintekoon melko vakavasti, ja siitä myös Russian Roulette on loistava osoitus.

Russian Roulette oli Casbahin ensimmäinen varsinainen studiolevytys, vuonna 1985 bändiltä kun oli ilmestynyt jo livesingle. Vuonna 1986 julkaistu kiekko oli tosin vain kahden biisin mittainen, joten pituudella ei päästy mässäilemään. Casbah soitti thrash metallia, joka oli kyllä melko yksinkertaista ja jopa keskitempoista thrashiksi. Tempo oli kyllä ripeä, mutta ei mitenkään erityisen salamoiva. Kitaristit taas eivät juurikaan kikkaile, mutta Casbahin räpellys oli silti tavanomaista voimakkaampaa. Osittain se johtui laulajan epäselvästä ja brutaalista, jokseenkin japanilaiselle hardcorelle ominaisesta tulkinnasta, osittain myös soundien tukevuudesta. Tämä single oikeasti käy päälle ja pakottaa riehumaan mukana. Soittohan saattoi horjua vähän sinne sun tänne, mutta sehän ei mitään haitannut.

Russian Roulette on liki seitsenminuuttinen jyräralli, joka ei menetä tehojaan missään vaiheessa. Toinen biisi on puolestaan nimeltään Death Metal, heh. Kehtaan väittää, että jenkkien Possessed pääsi omalla Death Metal -kappaleellaan lähemmäs death metallin varsinaista olemusta kuin Casbah. Tosin nyt pitää muistaa, että Russian Roulette on äänitetty vuonna 1987, jolloin death metallilla ei ollut samanlaista musiikkia tiukasti määrittelevää kaikua kuin nykyään. Silloinkin kyseisellä termillä todennäköisesti kyllä viitattiin siihen, että Casbahin esittämä thrash metal oli tavanomaista hieman ärjympää, ja siinä mielessä Casbah saakin napakympin. Oikein mainio single, joka on tosin sairaalloisen harvinainen.

Kohokohdat: Russian Roulette, Death Metal (eli molemmat, köh)

X Japan – Art of Life

Japanin suurin (ja kaunein?) rockvientituote sitten flopanneen Loudnessin jälkeen oli X Japan. Vuonna 1993 julkaistu Art of Life –single/EP on ensimmäinen, jonka bändi julkaisutti Atlanticin kautta, ja se oli myös ensimmäinen X Japan –nimellä julkaistu levytys, aiemminhan bändi tunnettiin vain X:nä. Kannessa oleva henkilö on siis hemaiseva nainen… paskat ole, se on kuitenkin joku bändin (miespuolisista) jäsenistä. En tunne bändiä niin hyvin, että osaisin sanoa kuka.

X Japan halusi ilmeisesti säväyttää, sillä Art of Life on speed metallinen, power metal-vaikutteinen, progressiivinen ja pompöösimäinen rock-ooppera. Kiekolla ei ole kuin vain yksi biisi, minkä takia mietinkin, pitäisikö siihen viitata singlenä, EP:nä vai albumina. Kaikenlaisia käänteitä siihen kyllä mahtuu, aina nopeammasta progressiivisesta power metallista balladihempeilyyn pianon säestyksellä. Mutta ylimitoitettu (8 minuuttia pitkä) kakofonia-pianosoolo ei palvele mitään tarkoitusta. Sen ylenpalttinen venyttäminen tuntuu turhalta, vähemmälläkin olisi pärjätty. Koko järkäle pysyy muuten kyllä pituuteensa nähden kohtuullisen hyvin kasassa, mutta varsinaisia kertosäkeitäkään siinä ei ole.

Soundillisesti Art of Life on tosiaankin 80- ja 90-lukujen vaihteen tuotos. Ajalle tyypillisesti soundit ovat ohuet ja ajan hampaan puremat, ja kuuntelufiilis kieltämättä hieman latistuu niiden takia. Tämä on tosin yleinen ongelma, ja näin onnettomilla soundeilla äänitettiin hyvin paljon metallia noihin aikoihin, esimerkiksi Iron Maidenin Seventh Son of a Seventh Son (1988) kärsii samasta munattomuudesta, ellei jopa pahemmasta. Cd-formaattiin tungetut levyt kärsivät tästä eniten.

Art of Life tosin nosti X Japanin arvoon arvaamattomampaan. Art of Life oli täysin erilaista kuin mitä bändi oli siihen mennessä julkaissut tai tulisi julkaisemaan, ja se pysyy edelleen yhtenä bändin erikoisimmista teoista. Biisi on soitettu tähän mennessä ainakin neljä kertaa livenä, ja ainakin kaksi esitystä on julkaistu livejulkaisuina. Yksi esityksistä esitettiin niinkin aikaisin kuin vuoden verran ennen biisin virallista julkaisua.

Tänään, toukokuun toinen päivä, on X Japanin kitarasankari Hideto “hide” Matsumoton kuolinpäivä. Kolmetoista vuotta siitä on kulunut.

Loudness – King of Pain

“Onko tuokin bändi vielä kasassa?” kuuluu varmasti monen vanhan jäärän suusta, kun heille ilmoittaa heidät 80-luvun puolivälissä Loudnessin hurmanneen olevan edelleen aktiivisia. Sitten nämä ihmiset ihmettelevät, kuinka bändistä ei ole ilmoiteltu suomalaisessa mediassa mitään. Heitä ei voida syyttää mistään uutispimennossa elämisestä, sillä Loudness on nykyään (jälleen) lähinnä vain japanilaisten herkkua.

Loudness on julkaissut tasaiseen tahtiin levyjä flopanneen Soldier of Fortunen (1989) jälkeen. Kokoonpanot ovat vaihdelleet ja ainoana alkuperäisjäsenenä on säilynyt Akira Takasaki, mutta Loudness on toiminut alkuperäisellä kokoonpanollaan vuodesta 2001 lähtien. Tai toimi, sillä rumpali Munetaka Higuchi kuoli maksasyöpään vuonna 2008. Hänen tilallaan rumpupatterin takana istuu Masayuki Suzuki, jonka debyytti studiolevyllä ajoittui vasta vuoteen 2010. Loudnessin tuorein studiolevy on King of Pain, joka julkaistiin viime vuoden puolella vain Japanissa, kuten bändin muutama aiempikin studiolevy.

Loudness on siinä mielessä vanha jäärä, että se soittaa yhä sitä samaa, traditionaalista heavy metallia. Soundit ovat hieman päivitetymmät ja raskaammat, mutta niinhän taitaa olla jokaisen vähänkin vanhemman heavy metal-bändin kohdalla. Tosin muistan kuunnelleeni joskus 2000-luvun puolivälissä Loudnessin silloin tuoreimpia äänityksiä, ja muistan niiden olleen tätä jopa vintagemaiseksi luonnehdittavaa soundia modernimpia ja raskaampia. Joku taisi sanoakin Loudnessin palanneen juurilleen viimeistään King of Painilla. Keskiverto-hevibiisejäkin oli tallessa noin tunnin edestä.

Yllättävin aspekti on kenties levyn kitarapuoli. Levyllä ei ole kovinkaan paljon kitarasankarointia, tai ei ainakaan niin paljon kuin Loudnessin tapauksessa voisi olettaa. Ja kyllä, Akira Takasaki on edelleen bändissä! Tokihan tämä tukkahirviö soittaa edelleen soolojakin, mutta ne ovat yllättävästi vain taustatekijänä. King of Pain etenee nimenomaan biisien ehdoilla. Minoru Niihara yllättää jopa raakkumalla pari riviä esimerkiksi kappaleessa Where am I going? Äijän ääni ei tosin taivu siihen, jolloin tämä kuulostaa lähinnä vain satukasettien noita-akalta. Eipä hän ole ollut hyvä laulaja koskaan muutenkaan, eikä hän ole sitä nytkään.

Kokonaisuutena King of Pain on jopa yllättävän hyvä levy. Se ei edusta mitään uutta, mutta tarjoaa kuitenkin mielenkiintoista kontrastia bändin vanhoihin levyihin. Tosin King of Pain on myös hieman vaisu. Se ei jytise tai potki kasseille, kuten kunnon hevilevyn pitäisi. Rutinoituminen ei ole mikään ihmekään, onhan tämä jo bändin 23. studiolevy…

Kenelle: Niille, jotka uskoivat Loudnessin tarun päättyneen Mike Vesceran värväämiseen.
Miksi: Yhtye osoittaa olevansa vielä elossa.
Kohokohdat: Power of Death, Doodlebug (?), Rule the world

Loudness – Disillusion

Loudnessin kansissa ollut poika kasvoi isoksi vuoteen 1984 mennessä. Loudnessin neljännen albumin kannessa tämä oli jo kohti seikkailuja kulkeva karpaasi, jolla ei ole enää siipiä tai torahampaita. Tai sitten kannessa oleva tyyppi on tuota maailmojentuhoajaa ojentamaan tulossa oleva soturi. ”Nyt viimeisen kyläpahasesi poltit, senkin kauhukakara!”

Eniveis, Loudness oli kehittynyt jälleen. Disillusion esitteli Loudnessin, joka oli kasvanut lähes jokaisella osa-alueella. Bändi soitti yhä tiukemmin yhteen, biiseistä oli sentään johonkin ja tunnelma oli muutenkin korkeammalla. Disillusion äänitettiin Lontoossa, jossa oli ammattitaitoisempaa jengiä äänittämässä levyä kuin Japanissa. Se myös kuuluu lopputuloksesta.

Niiharan lauluun oli tullut enemmän voimaa, rytmiryhmään taas dynamiikkaa. Disillusion oli myös Loudnessin ensimmäinen albumi, jonka lauluraidat oli äänitetty myös englanniksi. Kitaristina Takasaki oli yhä parrasvaloissa, ja nyt tämä alkoi elvistelemään enemmän alkamalla soittaa neoklassisia juttuja. Tämän soolot ovat oikeutetusti esillä, mutta välillä tältä silti karkaa hieman lapasesta.

Disillusion ei kuitenkaan ole vielä se albumi, joka avasi Loudnessin tien tähtiin. Levyltä puuttuivat varsinaiset radiohitit, joita olikin jo yhtyeen seuraavalla studioalbumilla Thunder in the Eastilla. Kyseisen albumin myötä Loudnessin tyyli tosin kaupallistui ja mielestäni menetti myös hieman särmäänsä. Loudness porskutti hyvin pitkälti Crazy Nightsin menestyksellä, vaikka mielestäni se ei ole koskaan edes ollut kummoinen kappale. Disillusionilla on parempia biisejä. Levy ei ole kuitenkaan ihan niin helppo tapaus kuin seuraajansa, johon tutustuminen on suositeltavampaa niille, jotka eivät Loudnessia vielä tunne.

Kenelle: Niille, jotka haluavat Thunder in the Eastia hieman haastavampaa tavaraa.
Miksi: Disillusion on jopa parempi!
Kohokohdat: Crazy Doctor, Butterfly, Milky Way, Ares Lament

Loudness – The Law of Devil’s Land

Loudnessin kolmas studioalbumi esitteli Loudnessiin varauksettomasti ihastuneelle faniyleisölle jotain uutta. The Law of Devil’s Land (1983) toi kaivattua muutosta ja vei bändiä eteenpäin. Paholaisen maan valtaistuimelle on paiskannut hanurinsa tuo poika, joka ollut Loudnessin aiempienkin levyjen kansissa. Nyt tämä pallero on arviolta 7-12 –vuotias kloppi, joka on kasvattanut siivet. Tämän harrastuksiin kuuluu, lain tulkitseminen, asioiden tuhoaminen ja nudismi.

Itse Loudness oli karistanut osan lapsentaudeistaan. Bändi oli hitsaantunut tiiviimmäksi yksiköksi, eli nyt kaikki jätkät soittivat samaa biisiä ja vielä samalla motivaatiollakin. Tosin kitaristi Akira Takasaki on edelleen kukkona tunkiolla. Takasakin taitoja kitaristina kukaan ei ole epäillytkään, mutta nyt tämä keskittyy muuhunkin kuin pelkästään sooloiluun eikä tätä nosteta yhtä paljon esille kuin Devil Soldierilla. Tämän riffeissä on groovea, tehokkuutta ja voimaa, joiden avulla biisit kulkevat eteenpäin. Kitara on tosin silti virtuoosimaisuutta korostavasti esillä, mutta nyt taisin jopa kuulla bassonkin! Toisin sanoen Masayoshi Yamashitan nelikielisen voi nyt kuullakin, vaikka tämä soitti kahdella edellisellä levylläkin! Minoru Niiharan laulupuoli on yhtä ohutta ja kieliopillisesti kamalaa kuin aina ennenkin, joten jotkin asiat eivät ole siis juuri muuttuneet.

Olen huomaavinani, että Loudness painoi myös kaasupoljinta enemmän. Joissakin The Law of Devil’s Landin biiseissä on liki speedmetallimaisia piirteitä, erityisesti levyn päättävästä Speedissä(!). Tuo kehityssuunta oli Loudnessilta enemmän kuin toivottu, sillä bändin kahden ensimmäisen albumin eväät oli jo syöty. Bändin oli pakko kehittyä.

The Law of Devil’s Land osoitti, että nousevan auringon maan tiikerit olivat oikeilla jäljillä. Loudness ei ollutkaan enää japanilaisten omaisuutta, vaan bändi lähti kiertämään jenkkilääkin ensimmäistä kertaa. Biiseihin kannatti siis panostaa enemmän, mutta vieläkään Loudness ei osunut napakymppiin.

Kenelle: Niille, joita vanhan koulun hevi kiehtoo.
Miksi: Vaikka levy ei olekaan täydellinen, tarjoaa se silti kosolti viihdettä.
Kohokohdat: In the Mirror, I Wish You Were Here, Speed

Loudness – Devil Soldier

Loudnessin varhaiset studioalbumit voidaan nähdä samanlaisena kehityksenä kuin pienen vauvan kasvaminen puhelinkopin kokoiseksi körmyksi. The Birthday Even kannessa ollut sikiö on syntynyt, mutta vanhempiensa pettymykseksi tästä tulikin maailmojen tuhoaja, vampyyrimäinen pikku paskiainen joka oppii teurastamaan porukkaa sauvallaan ennen kuin oppii solmimaan kengännauhansa.

Loudnessin toinen studioalbumi Devil Soldier valmistui vuosi edeltäjänsä jälkeen, eli vuonna 1982 vaikka takakannessa oleva muksu on vähintään kolmevuotias. Devil Soldier ei ollut kuitenkaan edeltäjästään kummoinen parannus, sillä se tarjosi käytännössä samaa huttua kuin edeltäjänsä, tosin eri kansiin ja nimiin pakattuna sekä hieman skarpimmin toteutettuna.

Toki jotain muutostakin oli tapahtunut. Ainakaan Loudness ei ollut huonontunut, sillä bändi oli tiimiytynyt, toisin sanoen Loudness alkoi pelaamaan enemmän saman joukkueen hyväksi. Erityisesti Takasaki ryhtyi kurinalaisemmaksi ja alkoi siten soittaa kitarallaan vaikeampia kuvioita. Sitä on tuotu myös paljon esille, sillä tämän kitara on miksattu pinnalle. Se peittää välillä alleen jopa Minoru Niiharan laulunkin.

Biisit olivat lähes samankaltaisia kuin The Birthday Evella eivätkä erot ole kovinkaan suuria. Toisaalta osa biiseistä kuulostaa siltä, kuin ne olisi pyritty tekemään tiukan deadlinen puitteissa. Jos mitään muuta ei ole keksitty, niin Takasaki on laitettu soittamaan lisää sooloja. Alan siis epäilemään, että levyn tekemistä olisi kiirehditty liikaa. Tätä teoriaa tukee lyhyeksi jäänyt väli The Birthday Evesta.

Kenelle: Niille, jotka olivat katsomassa Loudnessin ensikeikkaa tai jotka syystä tai toisesta pitivät kovasti The Birthday Evesta.
Miksi: Ainakaan Devil Soldier ei ole edeltäjäänsä huonompi.
Kohokohdat: Lonely Player, After Illusion

Loudness – The Birthday Eve

Thunder in the East! Japanista kajahti 80-luvun puolivälissä, kun Loudness sai näkyvyyttä Suomessakin. Bändillä oli tukku hyviä biisejä ja oma eksotiikkansa, mutta Thunder in the Eastia vanhemmat levyt ovat harvinaisempia. Niitä ei nähdä juurikaan muisteltavan, vaikka Thunder in the East saa yhä melko paljon palstamillimetrejä. Yhtyehän julkaisi sitä ennen viisi studioalbumia, jotka olen nyt ottanut pyöritykseeni.

Loudnessin kokoonpano on pysynyt yleisesti ottaen yllättävän vakaana. 80-luvun lopulla Minoru Niihara sai antaa tilaa amerikkalaiselle Mike Vesceralle bändin lähdettyä kokeilemaan voidaanko Amerikka vallata muuten kuin kodinelektroniikalla ja henkilöautoilla. Loudnessin kokoonpano pysyi muuttumattomana tuohon, tuhoon tuomittuun hetkeen asti. Ensilevyllä siis soittavat Niihara, kitaristi Akira Takasaki, basisti Masayoshi Yamashita ja rumpali Munetaka Higuchi. Kaksikymppiset jannut aloittivat uransa levyttävinä artisteina vuoden 1981 julkaisulla The Birthday Eve.

Albumi – ja samalla koko Loudnessin maallinen taivallus – alkaa Akira Takasakin kitarasoololla. Takasaki olikin melkoinen kitaravelho jo näihin aikoihin, mutta tämän kitarointi ei tee kömpelöä The Birthday Evea yhtään paremmaksi. The Birthday Eve oli tiettävästi kohtalaisen suosittu Japanissa, johtuen siitä ettei maassa ollut kovin montaa suosittua hevibändiä. Omasta kotimaasta tuleva hevi oli jo oletusarvoisesti kovaa kamaa. Nuori Loudness on tosin erittäin heikkohappista tavaraa. Niihara pihisee huonoja sanoituksia, soittosuoritukset ovat korkeintaan keskinkertaisia ja biisit ovat aika huonoja pastisseja niistä muista hevimetal-biiseistä, mitä tuohon aikaan oltiin ehditty jo tehdäkin. Loudness sai tosissaan tehdä töitä, että se sai vallattua Euroopankin.

The Birthday Eve tosin menestyi Japanissa. Fanittaminen on tosin tuossa nousevan auringon maassa muutenkin erilaista kuin täällä Suomessa, mutta kyllähän se oudolta tuntuu että Loudnessin debyyttikeikka 2700 henkeä vetäneessä teatterissa myytiin loppuun. Tuo tuntuu aika erikoiselta, kun kuuntelee levyä nyt. Levy julkaistiin alunperin vain Japanissa, mutta vuonna 1983 Roadrunner julkaisi sen Euroopassakin. Siten minullakin on The Birthday Eve vinyylimuodossa.

Kenelle: Kämähevin ystäville.
Miksi: Japanilaisuus taitaa olla aina syy tällä haavaa. Myöhemmin Loudnessilla oli sentään hyviä biisejä.
Kohokohdat: Loudness, Street Woman, Rock Shock (More and More)