M.A. Numminen – Perkele

Olemme kulttuurihistoriallisesti tärkeiden tapausten äärellä, eli nyt saa kiroilla. Kyseessähän on soundtrack Jörn Donnerin ohjaamalle elokuvalle Perkele – Kuvia Suomesta, joka sekin tietenkin valmistui vuonna 1971. Vuoden kohutuin elokuva aiheutti laajalti närää ja keskustelua, ja tämä soundtrack tavallaan iskeytyi vielä siihen kylkeen aiheuttamaan porua lisää.

Biisit taas vaihtelevat tangon ja jenkan kautta rokista fokseihin ja beatteihin, eli periaatteessa levyllä on hyvin monenlaisia kappaleita. Albumin sävelsivät ja sanoittivat Numminen ja Jarkko Laino, siinä missä Nummisen vanha kaveri Jani Uhlenius sovitti albumin. Lauluja ovat puolestaan tulkitsemassa Numminen itse, Rauli “Badding” Somerjoki ja Arja Saijonmaa. Eli aika tyypillinen Nummis-kokoonpano.

Sanoituksissa otetaan kantaa ja kommentoidaan ajan ilmiöitä, kuten kiivasta maasta-kaupunkiin –muuttoliikettä, vallanpitäjistä ja suomalaisten asenteista. Tätä kautta Perkele kuulostaa paikoin enemmän ajalle tyypilliseltä työväenlaululevyltä kuin Nummisen omilta venkoiluilta, mutta pitää muistaa että levy on julkaistu Kekkosen itsesensuurin aikoina, jolloin seksuaalinen vallankumous oli tuoreessa muistissa ja kalja vasta saatu kioskeihin. Tästä levystä ja varsinkin Jörkän leffasta saatiin kunnon porua aikaiseksi aikoinaan, mikä voi nykyään olla hieman vaikeaa käsittää. Pääasia, että juntteja ja eduskuntaa harmittaa. Elokuvalla ja levyllä on paikkansa suomalaisessa kulttuurihistoriassa, ja kyllähän Nummisen “Perkele!”-huutojen kuunteleminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Kohokohdat: Perkele!, Laulu suomalaisesta maalaiskunnasta, Laulu Nesteestä, Tehkää jotakin!

Laukaus tehtaalla

Laukaus tehtaalla on ehdottomasti nuorison suursuosikki Kahdeksan surmanluodin ohella! 70-luvun alusta peräisin oleva draama on juurikin sellainen elokuva, jossa kuvataan suomalaisen miehen ahdistusta, vieläpä mustavalkoisella värimaailmalla. Jörn Donnerin tuottama ja Erkko Kivikosken ohjaama elokuva valmistui vuonna 1973. Vaikka elokuvan tapahtumat ovatkin todentuntuiset, ne ovat fiktiivisiä.

Laukaus tehtaalla sijoittuu nimettömäksi jäävään pikkukaupunkiin, ja siellä toimivaan Finnmetalli-tehtaaseen 1970-luvun alussa. Suurempaan yhtiöön fuusioituminen ei pelastanut taloudellisten ja tuotannollisten vaikeuksien kanssa rämpinyttä Finnmetallia, joka joutuu sulkemaan yhden osastoistaan ja irtisanomaan kaikki sen 42 työntekijää. Elokuva alkaa, kun duunari ampuu pukumaurin hengettömäksi. Laukaus tehtaalla alkaa siis suoraan elokuvan kliimaksista, ja alkaa vasta sitten selventämään tapahtuneen syitä.

Elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen kaksi asiaa: ensinnäkin ajan henki ja toisekseen jäyhät henkilöhahmot. Elokuvahan sijoittuu 70-luvulle, jolloin Suomi oli yhteiskuntana erilainen kuin nykyään. Tuolloin Suomi oli käytännössä teollisuusyhteiskunta, ja suurin osa työpaikoista löytyi nimenomaan teollisuudesta. Suomi siirtyi kohti palveluyhteiskuntaa rakennemuutoksen myötä, ja Finnmetallin tehtaan työntekijät joutuvat katsomaan tuota kehitystä aitiopaikoilta. Konkreettisena esimerkkinä nostan Porin, jonka väkiluku oli kasvussa suurteollisuuslaitosten lisääntymisen vuoksi 70-luvulla. Viimeistään 90-luvun alun lama karsi työpaikkojen määrää rajusti, eikä kaupunki taida olla vieläkään täysin toipunut suurten teollisuusyritysten toimintojen vähentämisestä. Joukkoirtisanomisteema ei ole menettänyt särmäänsä, vaan se koskettaa edelleen suomalaisia, erityisesti pienillä paikkakunnilla. Myös AY-liikkeiden jalansijan pystyy havaitsemaan, varsinkin työläisten tietyissä tilanteissa käyttämistä “toveri” tai “lahtari” –sanoista.

Henkilöhahmot edustavat tyypillistä kuvausta suomalaisista tehdasduunareista. Nämä miehet ovat eleettömiä, hiljaisia ja suoraselkäisiä, jotka eivät pelkää taistella oman tulevaisuutensa puolesta. Kaiken lisäksi nämä eivät ole edes varsinaisia ammattinäyttelijöitä, vaan hyvinkääläisiä amatöörejä. Parhaiten mieleen jäivät metallimiehet Niemi ja Henriksson. Niemi (Artturi Haikonen) on tulisieluinen ja mursumaiset kulmakarvat omistava ay-aktivisti, joka ei sanojaan säästele esimerkiksi lahtareista vuoden 1918 (kuilu oli olemassa) hengessä. Henriksson (Urpo Poikolainen) taas on säyseä, leppoisa ja nöyrä vanhemman puoleinen mies, joka uskoo puhumiseen suoran toiminnan sijasta. Henrikssonia näyttelevä Poikolainen tekee elokuvan väkevimmän suorituksen, sillä tämän roolihahmo ei kestäkään enää vaan yllättäen onkin verityön suorittaja. Työnantajapuolta edustavaa Pylvänäistä (Aarne Hakulinen) kohtaan katsoja ei koe myötätuntoa, varsinkaan kun tämä pokkaa itselleen ylennyksenkin.

Tämä arviohan alkoi muistuttamaan enemmän lukiolaisen yhteiskuntaopin esseetä kuin leffa-arviota. Elokuvasta on tosin turha yrittää etsiä viihteellisyyttä, sillä tätä eivät voi oikein muut kuin aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneet katsoa. Onneksi satuin olemaan sellainen. Suurin osa elokuvasta onkin neuvottelua ja kokouksissa istumista. Elokuvalla on myös kertoja, joka selostaa tapahtumat, mutta tarina alkaa pian muistuttamaan Talousuutisia. Mutta vaikka elokuva onkin suomalaisen työmiehen ahdistuksen kuvaamista karuimmillaan (äijät juovat viinaakin!), ei se ole juurikaan menettänyt tehoaan vuosien saatossa. Onhan se yhä ajankohtainen, vaikka sen ensi-illasta onkin kulunut jo noin 40 vuotta.