Blackmore’s Night – Christmas Songs

Aina silloin tällöin jostain nousee esille levyjä, joiden olemassaolosta minulla ei ollut mitään hajua. Deep Purplesta tutun tuittupää Richie Blackmoren ja tämän ihanaisen vaimon Blackmore’s Night –virityksen joulusingle Christmas Songs (2004) lukeutuu tähän liigaan. Pikkujoulukauden ollessa kuumimmillaan avovaimoni ystäviä tuli kylään, ja sen vuoksi asuntoa oli hieman siivottava. Siivouksen yhteydessä yhdestä kirjahyllystä (!) löytyi tämä single, jossa Blackmore vaimoineen tulkitsee ihania joululauluja. En tiedä, mitä tämä levy edes teki kyseisessä hyllyssä, jossa ei tosiaan pitäisi muita omistamiani levyjä olla.

Pidän folkista, mutta itse asiassa Blackmore’s Night on jo pelkällä olemassaolollaan ärsyttänyt meikäläistä siinä määrin että single on edelleen muoveissa. Niissä se myös pysyy, sillä minulla ei ole edes mitään halua kirjoittaa siitä mitään syvällisempää. Ehkäpä pidän levyn muoveissa, jolloin joskus vuonna 2111 ulkoavaruuden asukit löytävät sen ainoana jäänteenä väkivaltaisesta ja siihen mennessä jo tuhoutuneesta sivilisaatiostamme. Mistä helvetistä se on edes tullut? Miksi olen sen edes ostanut? Ja koska minä niin tein? Paljonko edes maksoin siitä?

Ah. Kysymyksiä, joihin ei välttämättä koskaan saada vastauksia. Muistan kyllä jopa maksaneeni tästä levykäisestä, joten en voi vedota syyntakeettomuuteenkaan. Mutta levyä tutkailemalla käy ilmi, että muovikotelon reunaan sahattu lovi viittaa sen olleen promootiokappale. Joku arvostelija on siis jättänyt levyn aikoinaan arvostelematta ja iskenyt hieman myöhemmin myyntiin, heh! En minäkään tätä olisi välttämättä arvostellut. Mutta mitä itse musiikkiin tulee, niin arvaan Richien akkarin soivan heleästi ja Candicen laulavan yhtä heleästi. Näitä rallatuksiahan on saatu kuunnella jo lokakuusta lähtien, ja itse en edes halua kuulla ensimmäistäkään joululaulua, ellei niiden tarkoituksena sitten ole markkinahumuisen ja tekopirteän jouluhengen läskiksi paneminen. Tässä tapauksessa ei ole kyse kummastakaan, joten levy pysyy kuuntelemattomana. Mutta ehkä jouluyö näyttää taikansa ja avaan singlen muiden lahjapakettien tavoin kuin säihkyväsilmäinen, maailman paskuudesta mitään tietämätön lapsi?

Turha toivo, sillä olen tämän tekstin ulostullessa Hämeenlinnassa ja levy jäi Poriin. No, eipä tässä silti muu auta kuin toivottaa hyvät ja lumenvalkeat joulut!

Twisted Sister – A Twisted Christmas

Jotkin Twisted Sisterin nimissä tehdyt teot eivät ole aina olleet kovinkaan hyvin perusteltavissa. 80-luvun puolivälin jälkeisen päätöksen siirtyä kerralla hieman kaupallisempaan kamaan antaa anteeksi, kun ilmasto oli silloin mitä oli. Mutta vuoden 2006 jouluksi ilmestynyt A Twisted Christmas on sitten jo aivan toista kaliiberia. Twisted Sister tekee joululevyn. Hä?

Olen elämäni aikana kuullut yhden jos toisenlaisiakin levyjä, mutta A Twisted Christmas on siltikin sieltä härskeimmästä päästä. Kieroutuneen joulun tunnusmerkeiksi ei mielestäni riitä enää edes hevinsoitto, vaikka onhan se kieltämättä aika härskiä että Twisted Sister soittaa joululauluja. Albumin kappaleethan ovat perinteisiä joululauluja, jotka vaan on soitettu heavy metal-suodattimen läpi ja parissa kappaleessa on lainattu myös Twisted Sisterin omia biisejä. Esimerkiksi kappaleen O Come All Ye Faithful pohjana on käytetty sistereiden omaa hittibiisiä We’re Not Gonna Take It, vaikka teksti on vaatinut runsaasti uutta sovitustyötä.

Mutta minkä takia jonkinlaista nimeä kerännyt Twisted Sister päättää tehdä joululevyn? Jo pelkkä ajatus kuulostaa periamerikkalaisen ja punaisen joulun turvilla rahastamiselta. Amerikkalaisuus tästä nimenomaan paistaakin läpi, kun nämä biisit ovat itselleni pääasiassa tuttuja nimenomaan amerikkalaisista elokuvista. Mutta mitä tämän lätyn musiikillisiin ansioihin tulee, niin oikeastaan yllätyin, koska oletin levyn olevan paskempi kuin se oikeastaan onkaan. Tuskinpa siltikään tulen kuuntelemaan sitä kovinkaan usein. Itse asiassa tätä juttua varten kuuntelin A Twisted Christmasin ensimmäistä (ja todennäköisesti) viimeisen kerran elämässäni. Ja Snider sai jotenkin levylle laulamaan taustalauluja vielä Lita Fordin (okei, Fordin nyt olisi vielä uskonut) ja Doro Peschin.

Eli eipä muuta kuin onnittelut Twisted Sisterin suuntaan; onnistuitte luovimaan koko diskografianne läpi ilman, että joukossa olisi ollut yhtään albumia jonka kuuntelu olisi ollut yhtä tuskaa alusta loppuun. Joka levyllä on hyvät hetkensä, niin myös A Twisted Christmasilla. Levyn kuuntelu oli kyllä ihan hauska kokemus, jolla nyt retostella joulutorilla. Pari kertaa kyllä hävetti, mutta on se kummallista jo A Twisted Christmas jää Twisted Sisterin viimeiseksi studiolevyksi. Tämäkin levy on jo viisi vuotta vanha.

Kohokohdat: Have Yourself A Merry Little Christmas, I Saw Mommy Kissing Santa Claus, Heavy Metal Christmas (The Twelve Days of Christmas)

Eri esittäjiä – Kylmää joulua!

Osattiin sitä 70-luvullakin ottaa väistämättömistä juhlasesongeista kaikki mahdollinen hyöty irti! Vuonna 1977 perustettu Poko Rekords (K-kirjaimella) julkaisi seuraavan vuoden jouluksi Kylmää joulua! –kokoelmalevyn, jolla esiintyvät sen rosteriin kuuluneet bändit, joista lähes kaikki Tampereelta.

Levyllä on kymmenen perinteistä joululaulua, jotka Pokon omat artistit ovat raisk… laittaneet uuteen uskoon. Näistä kappaleista minulle on entuudestaan tuttuja vain kaksi laulua. Toinen on Eppujen Heinillä härkien kaukalon. Kuulin sen alunperin toisella Paskahatulla, ja olin vähintään yllättynyt kun sen kuulin. En siinä vaiheessa ollut tottunut punkkiin, Eppujen vanhimmissakin biiseissä oli sulattelemista. Eput rienaavat ja varsinkin Martti Syrjä riehuu, tämän räkäisestä Johnny Rotten-imitaatiosta kun ei saa mitään selvää. Toinen tuttu kappale taas on Kollaa Kestään Tonttuarmeija.

Tämän enempää levyllä ei olekaan punkkia, loput biisit ovat enemmän tai vähemmän perinteisempää rockia. Popedalle on suotu jopa kaksi laulua. Näihin aikoihin Popedalla ei ollut junttirock-leimaa tai oikeastaan mitään muutakaan leimaa, vaan bändi oli helppo niputtaa primitiivisen rockinsa takia punkkiin, vaikkei sitä varsinaisesti ollutkaan. Kämäsiähän nämäkin biisit ovat, arvaan etteivät Mustajärvi ja kumppanit juurikaan aikaa studiossa kuluttaneet näiden kappaleiden äänittämiseksi. Mukana on vielä ainoa ei-tamperelainen bändi, eli keravalainen Teddy & The Tigers, mutta näin käppäsellä menollako Teddy villitsi tytöt ja pihisti näiden sydämet? Enpä usko. Ducks on vähän tuntemattomampi nimi, samoin Vox. Voxin perusti Timo Huovinen, joka halusi lisää äksöniä Virtasen hajottua vuonna 1976. Voxilla on kaksi biisiä ja niiden lisäksi Huovinen vetää soolona Tiernapoika-nimellä Joulutarinan, joka toimii levyn introna. Stille Nacht, Heilige Nachtin tulkitseva Die Herodes on taas käytännössä Eppu Normaali, jota komppaa enkeliääninen Epe. B-puolen täyttää kokonaan Tampere Chamber Ensemblen tulkinta Silent Nightista. Tosin vain kansien mukaan, sillä todellisuudessa levy on yksipuolinen B-puolen jäädessä kokonaan tyhjäksi.

Näillä veisuilla on enemmän yhteistä kuin aluksi uskoisi. Kaikki bändit ensinnäkin levyttivät Pokolle ja ne olivat tamperelaisia, pois lukien Teddy & Tigers. Lisäksi kaikkien bändien esiintyminen on huoletonta ja käppästä. Soundit ovat pääasiassa raa’at ja silottelemattomat, eli tuskinpa kukaan näistä bändeistä käytti paljoa aikaa studiossa. Taisi olla joulumieltä ilmassa ja glögi terästettyä. Mutta vanhojen joululaulujen tulkitseminen tällä tavalla oli varmasti tekijöidensä mielestä oikea neronleimaus, mutta se antoi myös mahdollisuuden lukuisille jäynille. Voin kuvitella, kuinka joku levyn haltuunsa saanut tyyppi on antanut levyn joululahjaksi mummolleen, jolta menee glögit väärään kurkkuun viimeistään Heinillä härkien kaukalon-klassikon soidessa.

Levyhän on julkaistu ainoastaan promotarkoituksiin, joita Epe ja bändit jakelivat minne sattuivat. 500 kappaletta lähti ilmaiseksi, mutta nyt levyn vinyylipainos on keräilyharvinaisuus, josta saa olla valmis pulittamaan suuria summia. 1000 kappaleen cd-painos on tosin levystä julkaistu pari joulua sitten.

“Jos tämä levy inhottaa sinua, muista, että sait sen ilmaiseksi!”

M.A. Numminen – Joulupukin juhannusyö

Jos haluan joutua pöpilään jouluksi, laitan todennäköisesti Antti Tuiskun version Sydämeeni joulun teen –kauhuklassikosta nonstoppina pyörimään. Onneksi tuolle kauhuskenaariolle on olemassa vaihtoehtoja. Yksi niistä on laittaa M.A. Nummisen Joulupukin juhannusyö –joululaululevy (1971) soimaan.

Levyn nimi on sinänsä harhaanjohtava, tosin levyn vaihtoehtoinen nimi onkin M.A. Nummisen ja hänen ystäviensä joululauluja. Joulupukin juhannusyö nimittäin koostuu neljästätoista kappaleesta, joista Numminen laulaa vain neljällä, mutta on tosin säveltänyt useamman (muttei kaikkia). Muita laulajia ovat Nummisen Chrisse Swindt, Sinikka Sokka sekä Nummisen ystävä Somerolta, Rauli “Badding” Somerjoki.

Koko levyn olemassaolon oikeuttaa pelkästään sen avausbiisi Joulupukki puree ja lyö, joka edelleen yksi Nummisen tunnetuimpia kappaleita. Siihen liittyy myös tämmöinen joulutarina, joka on ainoa joulutarina (jos Isäni on turbomies-arviota ei lasketa) Pandaluolassa tänä vuonna:

Joskus 90-luvun alkupuolella tai puolivälissä kulutin aikaa ja odotin joulua kasettisoittimen äärellä. Kävin läpi isäni muinoin nauhoittamia c-kasetteja, joihin oli merkitty jotain jouluun liittyvää. Olin valmis lopettamaan koko touhun viidennentoista, itseänikin nuorempien lasten laulaman Tonttupolkan jälkeen. Sitten rahisevalta kasetilta kuului viulunsoittoa. Hetken päästä sieltä tuli haitari. Vielä kului hetki, ja johan tunnistin tuon nasaaliäänen kuuluvan Mauri Anterolle. Olin hypnoosissa, ja tuona hetkenä jouluni oli pelastettu.

Kappaleessa rikotaan Joulupukin perinteinen rooli. Tämä uhoaa perheelle, varastaa näiden omaisuutta, ryhtyy väkivaltaiseksi ja lopulta hajottaa koko mökin. Joulun taika (mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan) menee pilalle, kun Pukki tekee sen mitä moni rahaa palvova ökyperhe ansaitsisi. Hankeen lentäminen ei ole pelkästään vaimon ja lasten etuoikeus, vaan se suodaan isällekin. Ja koko kappale soi duurissa.

Valitettavasti muut kappaleet eivät yllä tuon mainitun mestariteoksen sfääreihin. Niiden sanoituksellinen sisältö on nostattaa kuitenkin joulumielialaani ja ovathan ne musiikillisesti parempia kuin perinteiset joululaulut. Kappaleet rietastelevat rahvaanomaisesti ja röyhkeästi niin jazzin, rokkenrollin, beatin, foxtrotin kuin tangonkin voimin. Riehakas Joulupukin juhannusyö on jo lyyrisesti ja rakenteellisesti ehtaa punkkia, ainoa vaan ettei se kuulosta siltä. Joulupukki riehuu kännissä myös muillakin levyn kappaleilla. Joulun henki ja ydin saavutetaan, mutta sinne eivät nyt kuulu lahjat, iloisuus, Jeesus tai kokista hörppivä punanuttu. Tuo parraton pullukka vetelee tänä vuonna tässä taloudessa terästettyä glögiä.

PS. Piparnakkeli on viettämässä joulua. Toisin sanoen tämä artikkeli (kuten kaikki muutkin) ovat ajastettuja!

Jingle All The Way – Isäni on Turbomies

Viime vuonna Piparnakkelin Pandaluolan “joululahja” oli arvio Terveiden Käsien Ääretön joulu-seiskatuumaisesta (jouluntoivotus on sama tänäkin vuonna).  Tänä jouluna onkin sitten aivan muuta:

En tiedä olenko koskaan asiasta maininnut, mutta suosikkinäyttelijäni taitaa olla Arnold Schwarzenegger, tuo itävaltalainen muskelihirmu. 90-luvun alussa kuvernaattori oli tullut tutuksi lähinnä vain action-elokuvien kivenkovana ja vähäsanaisena sankarina. Sitten tämä päätti kokeilla uutta urasuuntausta, ja pian tämä olikin tähdittämässä komedioita. Sopivasti vuoden 1996 jouluksi valmistui Jingle All The Way, eli Isäni on Turbomies. Kyseessä ei ole Ison Arskan ensimmäinen komedia, mutta yksi nauretuimmista kyllä. Tosin elokuva ei naurata hyvien vitsiensä tai hykerryttävän juonensa takia. Schwarzenegger ja muut koheltavat sen verran vauhdikkaasti, että elokuvasta odotettiin varmasti saman tason jouluhittiä kuin kahdesta ensimmäisestä Home Alone-leffasta, mutta kriitikot (ja minä) lyttäsivät elokuvan.

“Where is your christmas spirit?”

Schwarzenegger esittää Howard Langstonia, paljon duunia tekevää perheenisää, jonka kallis aika ei riitä perhe-elämälle ja varsinkaan tämän pojan huomioimiseen. Missattuaan poikansa tärkeät karatetreenit tämä havahtuu poikansa olemassaoloon. Howard päättää kerrankin olla hyvä isä ja päättää hankkia pojalleen joululahjaksi Turbomies-actionfiguurin. Harmi vain, että Turbomies – universumin siistein lelu – on kaikkien muidenkin osavaltion poikien toivelahjalistalla eikä sitä tietenkään enää saa ostettua mistään noin lähellä aattoa. Jostain on tuo tarunhohtoinen figuuri silti hankittava, varsinkin kun täydellinen naapurikin  (roolissa Phil Hartman-vainaa) hyppii nenille. Mokoma turjake kehtaa hymyillä koko ajan ja pokailla Arskan vaimoakin, turkele!

“This is cool!”

Isäni on Turbomies on niin hirveä, kuin kuvitella voikin. Se kierrättää kaikkia mahdollisia Hollywood-komedioista tuttuja kliseitä. Juoni on ennalta-arvattava, Schwarzenegger on kömpelö näyttelijä ja elokuva on täynnä amerikkalaisia jouluperinteitä, joihin kuuluvat punainen ja vihreä väri, liioitellut jouluvalot ja megalomaaniset paraatit. Soundtrack on mielenkiinnotonta höttöä, mitä on jokaisessa Hollywood-komediassa. Joku on varmaan kehitellyt generaattorin, joka nappia vääntämällä taikoo sopivat orkesterimusiikit komedialle kuin komedialle.

Miksi tätä paskaa pitäisi siis edes katsoa? No Arttu Kvartsinikkarin vuoksi tietenkin! Elokuvassa tosin on valitettavasti yhtä paljon väkivaltaa ja erikoistehosteita kuin muissakin Hollywood-komedioissa., mutta kyllä Arska saa olla näissä perheleffapuitteissakin kuin kotonaan, lausuuhan hän pari kömpelöä one-lineria! Schwarzenegger myös uhkailee ihmisiä (tosin ilman kiroilua) ja käyttäytyy näitä (sekä pahvisia Turbomiehiä) kohtaan väkivaltaisesti. Arska vetää jengiä ja ihmissyöjäporoa turpaan ja elokuva on täynnä punaista väriä, tosin se ei ole verta. Yksi pommikin räjähtää, mutta se repii vain hieman vaatteita, likaa ihon ja sekoittaa kampauksen. Tultakin elokuvassa Arskan vahingossa sytyttäessä naapurinsa olohuoneen tulipalon, jota tämä yrittää sammuttaa epätoivoisesti ilveillen. Samalla Arska tosin kärventää yhden kolmesta tietäjästä. Mitäs jos Arska olisikin polttanut Jeesus-lapsen?

“Burn fucker, burn!”
– Black metal-Pertti joulukirkossa

Tarinan opetus: lapsen rakkaus on ostettavissa kalliilla ja hienoilla leluilla. Isot pojat koulussa kiusaavat, jos sinulla ei ole Turbomiestä. Kannattaa myös tehdä jouluostokset ajoissa, eli niitä ei kannata tehdä vasta aattoaamuna. Joulu on markkinamiesten juhla, ja elokuva näyttää miten raadollisesti ihmiset käyttäytyvät joulun alla joululahjoja metsästäessään. Tosin eihän siihen tarvita edes joulua, kunhan tuotteella on vain mahdollisimman kova kysyntä ja niukka tarjonta. Taannoinhan Ikeassa vuodatettiin verta lampaantaljojen takia!

Mutta pitemmittä puheitta; Hyvää joulua!

”Ahahhahhahhaaaaa!”

Rare Exports

Jalmari Helanderin ohjasteleman Rare Exports taitaa olla monelta kantilta tarkasteltuna eniten huomiota saanut suomalainen elokuva vuosikausiin. Suomessa ei ole ensinnäkään tehty action-pohjaisia elokuvia kovinkaan usein (sotaelokuvia ei lasketa) ja sen joulupukkiaihe on myös eriskummallinen. Lisäksi se on herättänyt huomiota jopa Yhdysvalloissa, jossa se on saanut kyseenalaisen kunnian tulla filmatisoiduksi jenkkien toimesta uudelleen. Pääosin on saatu Jorma Tommila, tämän poika Onni Tommila, Tommi Korpela sekä Rauno Juvonen.

Elokuvan juoni on tosiaan aika eriskummallinen. Korvatunturilla on jokin yhdysvaltalainen retkikunta, joka yrittää kaivaa jotain esille tunturin uumenista. Lähistöllä asuva Pietari-poika (Onni Tommila) ihmettelee asiaa, ja tämän teurastaja-isänkin epäilykset alkavat herätä satojen porojen tullessa mystisesti syödyksi. Epäilykset kohdistuvat innokkaasti Korvatunturia räjäyttelevään ja “seismistä tutkimusta” tekevään retkikuntaan, joka jostain syystä onkin päättänyt kaivaa itse Joulupukin haudastaan, tuon vanhan kehnon. Sitten pihapiiriin eksyy vielä alaston ukko. Tuo äijä ei ole tullut tarkastamaan ikkunan takaa lasten tekoja, vaan tuolla kotirauhan rikkojalla on aivan toisenlaiset metkut mielessään. Piparia vai tuhmaa Piparnakkeliako havittelee…

“Ei itkeä saa, ei meluta saa,
joku voi tulla ikkunan taa…”

Elokuva etenee mustan huumorin kuljettamana. Katsoja viihtyy elokuvaa katsoessaan, mutta ei toisaalta nauraa hohota ääneenkään. Rare Exports on paikoin myös tahallisen kliseinen. Esimerkiksi juonessa on joitakin aukkoja: miksi Joulupukki, tuo Saatanan suora jälkeläinen, ylipäätään piti kaivaa haudastaan ylös? Ja miltä tuo paskiainen edes näyttää? Hylätty tutkimusasema oli kuin suoraan Aliensista (1986) tai The Thingistä (1982) repäisty. Onni Tommilan esittämä Pietari taas on “kiintiöpoika”. Jokaisessa jouluelokuvassahan pitää olla joulun taikaan uskonsa menettänyt pikkupoika, joka pelastaa joulun. Ukko Tommila lienee Suomen ainoa action-tähti, tämä kun esitti pääosaa Ukkonen-nimisessä lyhytelokuvassa vuonna 2001. Tämä tekee hyvän suorituksen kovana mutta myös pehmeyteen taipuvaiselle isänä, mutta Tommi Korpela on riittävän paskainen asetta heiluttelevana, karskina ja suorana Aimona. Tämä kiroilee ja heittelee kuolemattomia one-linereita eikä ole muutenkaan poliittisesti korrekti. Naishahmoja elokuvassa ei muuten ole ensimmäistäkään.

“Rauhallista joulua ja aivan vitun railakasta uutta vuotta!”

Elokuvassa riemastuttavaa on myös sen tapa esittää Joulupukki Saatanan sikiönä, joka piiskaa/syö lapsia ja jonka kätyrit – tontut – ovat alastomia ja verenhimoisia barbaareja. Joulupukkihan ei ole ollut aina kovin puhtoinenkaan hahmo, sillä tämä on suomalaisessa kansanperinteessä tunnettu jopa viinaksille persona äijänköriläänä, joka pelottelee lapsia. Amerikkalaisen kokispukin myötä hahmo sai vasta täälläkin punaisen nutun ja nykyisen muotonsa, joka antaa kaikille lahjoja. Perinteisestihän pukki toi tuhmille lapsille risuja ja antoi näille jopa piiskasta.  Niin, ja suomalaisen perinteen mukaan Joulupukki ilmestyi pukki-hahmona, ja tässä versiossa Joulupukilla onkin komeat sarvet. Myös paholaishahmoilla on tyypillisesti ollut sarvet.

Itse odotin elokuvalta melko paljon, eikä elokuva niitä ihan lunastanutkaan. Taas nähtiin, mitä haittaa on liian korkeiksi asetetuista odotuksista. Siitä huolimatta Rare Exports lienee parasta elokuvaa, mitä Suomessa on vähään aikaan tehty. Siinä on myös ehdottomasti ainesta tulevaksi kulttiklassikoksi. Tuotannollisesti se on vähintään Hollywoodin action-leffojen haastajaksi, sillä erikoistehosteiden käytön suhteen ei ole liikaa säästelty. Katsojan kannalta on plussaa – muttei täysin välttämätöntä – jos on nähnyt tämän kulttistatuksen saavuttaneen jouluaiheisen lyhytelokuvan. Jo vuonna 2003 tehdyssä pätkässä seikkailee kokopitkän elokuvan äijäkolmikkokin.

Damn Good Coffeekin on arvostellut filkan, joten käykääpä lukemassa!

Ajattara – Joululevy

Jouluna 2004 dark metal-yhtye Ajattara aloitti varsin erikoisen tradition. Se julkaisi Ilon juhla-singlen, jolla oli bändin itsensä kirjoittama, ei kovinkaan jouluinen Ilon juhla-kappale ja black metallinen versio Hei tonttu-ukot –joululauluklassikosta. En tiedä alkuperäisen singlen tarkkaa painosmäärää, mutta kolmen singlen mukaan ujutettiin kuponki, joiden omistaja sai lunastettua itselleen joulukinkun. Ilon juhla sai kolmena seuraavana jouluna seuraajat, joissa oli aina yksi oma biisi ja yksi coveri. Tosin en ole varma, tuliko vuoden 2007 Tulppaani-singlellä lainkaan kinkkukuponkeja. Joulusinglejä ilmestyi, vaikka Ajattaran kokoonpano ei ollutkaan aina niin stabiili.

Vuonna 2008 joulusingleä ei enää tullut, mutta vuosi sitten (eli 2009) Ajattara paikkasi tilanteen julkaisemalla Joululevyn. Se julkaistiin singlejen tapaan kuukausi ennen juhlapyhiä, mutta formaatti on vaihtunut albumiksi. Tosin kyseessä on enemmänkin kokoelmalevy, sillä mukana ovat kaikkien aiempien, nyttemmin vaikeasti saatavien joulusinglejen biisit. Niiden lisäksi mukana on neljä uutta biisiä, eli kahden joulusinglen edestä uutta materiaalia. Näistä biiseistä kaksi biisiä on covereita, joiden alkuperäisesittäjät ovat Tuomari Nurmio ja Nylon Beat(!).

Joululevy etenee kronologisesti, mutta uusimmat kappaleet kuusen latvaan iskien ja vanhempiin biiseihin edeten. Valitettavasti tässä näkee samalla Ajattaran musiikillisen kehityksen. Bändin soundi ei ole muuttunut näillä biiseillä dramaattisesti, vaikka studioalbumeillaan Ajattara on kokeillutkin nu metallisia ja akustisia sävyjä. Covereiden kohdalla Ajattaran onnistuminen on ollut kaksijakoista kautta linjan: toisaalta niihin on saatu jotain omaa ja ne kuulostavat Ajattaralta, mutta ne ovat silti valovuosia heikkotasoisempia kuin alkuperäisesitykset. Tosin valinnoiksi onkin kohdistunut Juice Leskisen Sian ja Tuomari Nurmion Lasten mehuhetken (jossa muuten Tuomari itsekin vierailee!) kaltaisia klassikoita, joista ei pitäisi edes tehdä covereita. M.A. Nummisen Joulupukki puree ja lyö on kaikkien aikojen kovin joululaulu, mutta Ajattara on tehnyt siitä vieläkin rienaavamman version. Pyhäinhäväistystä, sanon minä! Ajattaran omat biisit eivät ole mieleenpainuvia senkään vertaa, ja Ilon juhla pysyy näistä biiseistä kovimpana. Se on oikeasti hyvä biisi, muistan olleeni pähkinöinä sen kuulemisesta livenäkin.

Joulusinglejen teema jatkuu myös kannessa. Stereotyyppisen suomalaisperheen joulunviettotapoja on kuvattu iloisesti ja värikkäästi, eli varsin räikeästi kun muistaa ettei Ajattara ole koskaan ollut erityisen hilpeä tonttubändi. Aiemmin tuo perhe on iloinnut ilon juhlan vuoksi, mutta vuoteen 2009 mennessä ehdittiin nähdä myös joulun ankeampi puoli. Nyt aiemmin hymyillyt isä on vetänyt itsensä jojoon tämän perhejuhlan kunniaksi. Ensivilkaisulla ei välttämättä edes huomaa äijän roikkuvan kattoparruista. “Loistaa kuusen kynttilät…”

Omistan itse näistä singleistä kolme. Sika (2006) jäi väliin, aiemmat hankin hyvissä ajoin ennen joulua. Koska Ajattaran musiikillinen kehitys on ollut laskujohteinen, niin en näe kovinkaan monia syitä sille, että hakisin Joululevyn kokin punttiin. Mieluusti olisin hankkinut nuo neljä uutta kappaletta singleinä, sillä en ole vieläkään päässyt yli vanhan perinteen katkaisemisesta. Mutta black metallisen dark metallin ystävät voivat ainakin kokeilla Joululevyä valmistautuessaan pettymään, kun Joulupukki toi tänäkin jouluna vain kiviä ja risuja toivotun Ajattara-levyn sijasta. Murhat-niminen, kahdeksas studioalbumi ilmestyy näillä näkymin lähempänä loppiaista kuin jouluaattoa.

Terveet Kädet – Ääretön joulu

Tässä on Piparnakkelin joululahja blogilleen ja sen lukijoille, nimittäin kirjoitus eräästä legendaarisimmista hardcore-levytyksistä Suomessa kautta aikain. Terveet Kädet, tuo Tornion lahja maailmalle, oli edennyt siihen pisteeseen että se pystyi ottamaan urallaan uuden askeleen. Vuonna 1982 ilmestyi käsien kolmas levytys, edeltäjiensä tavoin seitsemän tuuman kokoinen pala mustaa muovia. Edeltäjistään Ääretön joulu poikkesi kumminkin reippaasti. Melua oli tällä kertaa tallentunut kummallekin puolelle levyä, yhteensä kahdeksan lyhyen purkauksen verran. Ääretön Joulu ei myöskään ollut omakustanne vaan ihka oikean levy-yhtiön, Pokon julkaisema.

Levyn nauhoittamisessa oli kuulemma tavoitteena saada mahdollisimman raakaa ja nopeaa musiikkia tallennettuna mahdollisimman hyvällä tuotannolla. Äänenlaadussa ei olekaan valittamista, levy potkii munille ihan kiitettävästi edelleenkin, ollen laadullisesti yksi parhaista 80-luvulla nauhoitetuista punk-rieskoista. Käsite “laatu” ulottuu myös musiikkiin. Vinyylille on prässätty hardcoren ajattomia klassikoita, kuten ahkerasti myös metallipuolella coveroitu Pissaa ja paskaa. Tornion kevät on lähes jokaisella Various Artist-periaattella kasatulla kokoelmalla jolla on Terveitä Käsiä. Oma suosikkini on myös eräälle 2000-luvulla julkaistulle TK-kokoelmalle (jota kautta bändiin joskus tutustuinkin) sekä Terveet Kädet-fanzille nimensä antanut Onnellisia kytkentöjä.

Levyn sanoituspuolikin on mielenkiintoinen, vaikkakin muista hardcore-levytyksistä (ainakin tuolloin) poikkeava. Läjä Äijälä ei laula erityisesti minkään asian puolesta, mutta se on kuitenkin lähes kaikkea vastaan. Sanoitukset on sitä paitsi raapustettu omintakaiseen, läjämäiseen tyyliin. Jotakin levyn vaikutuksesta kertoo sekin, että kaikkien punkkien suosikkilaulu- ja soitinyhtye Apulanta on joskus omistanut setistään vartin Terveiden Käsien biiseille, joista suurin osa juurikin tältä levyltä. Kyseinen keikkapätkä löytyy Youtubestakin. Tämä levy teki myös nuoreen Piparnakkeliin (en tosin käyttänyt sitä nimeä tuolloin) sen verran suuren vaikutuksen, että tuskin siitä on edelleenkään toivuttu, kolahduksesta seurannut kuhmu on vain kasvanut. Levy vaikutti myös siihen, että aloin katsomaan kitaraani aivan toisin silmin kuin olin siihen asti tottunut: primitiivisen raivon välikappaleena. Ääretön joulu ei ollut ensimmäinen hc-levytys jonka kuulin, mutta vaikuttavin se ainakin oli.

Legendaarisuutensa takia levyn rahallinenkin arvo on kohonnut liki tähtitieteelliseksi. Jos alkuperäisen painoksen mielii hankkia saa varautua maksamaan siitä vähintään kolminumeroisia summia. Ihan ilmaisia eivät tunnu olevan seiskatuumaisena julkaistut uusintajulkaisutkaan, sillä itse muistan yhdestä vuonna 1989 julkaistusta versiosta huutaneeni huuto.netissä siitä jotain 15-18 euron väliltä. Enkä edes voittanut, en enää muista millä summalla se sitten irtosi. Levy-yhtiöt ovat kuitenkin tulleet tässä asiassa vastaan ja ympänneet tämän useallekin TK-kokoelmalle kokonaisuudessaan. Ainakin Ääretön Propaganda-kokikselta tämä löytyy. Uusintajulkaisu seiskatuumaisena olisi siltikin ihan toivottava, sillä kaksi ensimmäistäkin eepeetä on sillä tavalla vuonna 2008 uudestaan julkaistu. Jo kansikuva tekee tästä hyvä lisän levyhyllyyn.

Piparnakkeli siis toivottaa hyvää joulua seuraavasti:

Riisukaa itsenne alasti, ripustautukaa roikkumaan pää ylösalaisin ja tunkekaa palava kynttilä perseeseenne ja odottakaa pukkia!

Aiheeseen liittyvää:
Ihmisen poika, pedon poika
Kuva, joka tuo jutun viimeiseen lauseeseen jotain logiikkaa