Kari Peitsamo & Risto – The Second Coming of Mr. Jesus H. Christ

Olen tällä palstalla käsitellyt sekä Kari Peitsamoa että Ristoa. Molempia kylläkin erikseen, en yhdessä vaikka näiltä tuli Kari Peitsamo & Risto –nimellä yhteislevykin jo  vuonna 2007. Kuuntelin tätä tuotantoa aiemmin sinkkuna (Gotta Build A Railroad, Gotta Build A Train) etukäteen, mutten ollut lainkaan vakuuttunut. Itse asiassa iskin tuon sinkulapuikulan saman tien myytävien levyjen joukkoon, jossa se oikeastaan taitaa pyöriä vieläkin. No, jostain syystä keksin kuitenkin iskeä tähän älppäriin rahaa kiinni, kun sen kerta sattui saamaan edullisesti. Olihan se nyt sinkkua parempi.

Biisien nimet ovat järjestään pitkiä. Huomaa, että Peitsamo on ollut tekemässä tätä levyä. Meno on Peitsamolle hyvin tyypillistä, eli mies vääntää rockia ja tekee biisinsä niistä aiheista, jotka kulloinkin sattuvat miestä huvittamaan. Itseäni tosin kiinnosti enimmäkseen Riston (Ylihärsilän) mukanaolo, sillä tällä logiikallahan minulla pitäisi olla enemmänkin Peitsamoa hyllyssä.

Kyseessä on käytännössä Kari Peitsamon soololevy, jossa sattuu olemaan Ristosta tuttuja muusikoita tämän taustabändinä. Mutta kun levyn kannessa lukee “Kari Peitsamo & Risto”, oletin että tässä olisi saatu Peitsamon jääräpäinen omintakeisuus yhdistettyä Riston mielenvikaiseen sekoiluun. Odotuksiin nähden The Second Coming of Mr. Jesus H. Christ on turhan hillitty ja pliisu levy. Hyvinkin Peitsamo, muttei lähes ollenkaan Risto, kun Ristoon liittyvä vänkyräisyys ja kiukuttelu oikeastaan loistaa poissaolollaan. Ihan sama jos Risto olisi jätetty kansista pois, niin ei olisi kukaan välttämättä huomannut mitään.  No, ainakin se kuulostaa Peitsamolta ja se kylläkin riittää minulle. Siitä en tosin tiedä, miten usein tulen tätä levyä luukuttamaan.

Kohokohdat: Back in the DDR, The Devil Bought Me 16 Feet Long Yacht With a Golden Helm

Kari Peitsamo Road Hogs – In Memory Of Rigger Dan

Kari Peitsamo on tehnyt viime vuosina juttuja ja antanut sellaisia lausuntoja, joiden myötä rispektini tuota suomirockin ikiliikkujaa kohden ei ole henkilötasolla noussut. Miehelle pitää silti nostaa hattua jaksamisesta, yrittämisestä ja asiaansa uskomisesta jo 70-luvulta lähtien. Osaa mies silti yllättääkin, kun hän perusti Road Hogs –yhtyeen ja sai sen ensimmäisen kokoonpanon soittajiksi Jasse Salosen (Hybrid Children) ja Wallu Valpion.

Tämä superkokoonpano julkaisi ensilevynsä In Memory Of Rigger Dan toukokuussa 2011. Käytännössä In Memory Of Rigger Danilla Peitsamo vääntää itselleen perinteikkääksi muodostunutta bluesahtavaa rockia hieman erilaisella kokoonpanolla englanniksi. Peitsamo ääntää englantia vähän miten sattuu, mutta se ei haittaa. Bändi soittaa muuten kyllä hyvin rennosti ja vapautuneesti, ilman stressiä huomisesta tai edes tästä päivästä. Ei siitä, löytyykö vielä seuraavaksi päiväksi makaronia vai onko biisi täydellinen. Soundithan ovat tarkoituksenmukaisen “pienet” ja sopivat yhtyeen melko yksinkertaiselle soitannalle. Kyllä meikä tästä diggailee, muttei tätä kyllä määräänsä enempää oikein jaksaisi.

Peitsamon ei kannattaisi välttämättä tehdä levyä joka vuosi – tai oikeastaan edes joka toinen vuosi – kun ideakaivon pohja tuli vastaan jo kauan sitten. In Memory Of Rigger Dankin perustuu samoille, tutuiksi tulleille ideoille, vähän eri tavalla ja miehillä toteutettuna vain. Se on samanaikaisesti In Memory Of Rigger Danin vahvuus että sen heikkous. Heikkoudeksi se alkaa taipua siinä vaiheessa, kun levyn pituus alkaa lähennellä 50 minuuttia. 

In Memory of Rigger Dan tuskin jää Road Hogsien viimeiseksi levyksi, mutta levyllä soittaneelta Peitsamo/Salonen/Walpio –kokoonpanolla tuskin tulee enää mitään. Sittemminhän kokoonpano lakosi, kun 2/3 bändistä lähti ovet paukkuen jättäen Peitsamon soittelemaan keskenään. Ukko sai ympärilleen kyllä uudet ukot, mutta nyttemmin heidätkin on vaihdettu. Tehkää omat päätelmänne.

Kohokohdat: It’s a very long way to the top of the bill, I thank you

Kari Peitsamo – Vedestä nousee kasvi

Kari Peitsamo on näyttänyt samalta jo pitkän aikaa. Vielä 70-luvun lopussa tämä oli silmälasipäinen, lyhyttukkainen ja muutenkin sekä kiltin että samanaikaisesti epäilyttävän näköinen. Hän näytti sellaiselta, joka ei koskaan päässyt kauppaopistoon sisälle muun kuin sen omituisen vahtimestarin apulaisen ominaisuudessa. Tosin näyttihän Tuomari Nurmiokin erilaiselta kuin mitä myöhemmin, mutta molemmat jätkät olivat osaavia muusikoita. Itse asiassa Peitsamolta ilmestyi levy jo vuonna 1977.

Peitsamon (vai pitäisikö vain sanoa “Karin”?) toinen levy ilmestyi jo seuraavana vuonna. Vedestä nousee kasvi ei tuonut järjettömän suuria uudistuksia Karin ja Ankkulin soundiin. Ankkuli oli alkanut ankkuroitua ihan oikeaksi bändiksi sen sijaan, että olisi pelkästään Karin ja parin Juice-muusikon irrotteluprojekti. Tai homman nimi siis oli tämä niillä neljällä biisillä, joilla Ankkuli soittaa. Näistä Ankkulibiiseistä (Sibeliuksen musiikkipallo, Suuri suu, Nokia-rock ja Lähde länteen eli sopivasti levyn kaksi ensimmäistä ja viimeistä biisiä) piti tulla EP, joka olisi jäänyt Karin viimeiseksi levyksi. Syystä tai toisesta mies päättikin jatkaa musiikintekoa, ja nyt tämän levyn julkaisusta on kulunut jo 33 vuotta.

Pääsääntöisesti Kari on levyllä yksin, soittaen yksin akustista kitaraa ja laulaen pääasiassa yksinäisyydestä. Levyllähän on sitten kestoa reilut puoli tuntia, mutta biisejä jopa 20.  Jostain syystä tämä levy ei pahemmin edes väsytä, loppuakaan kohden. Luulisi ähkyn tulevan vähemmästäkin, mutta albumilla on vaan se jokin. Johtuukohan se sitten kappaleiden mukaansatempaavuudesta, lämpimyydestä ja Karin välittömyydestä? Mies ei tälläkään kerralla yrittänyt teeskennellä ja yrittää olla mitään muuta, kuin mitä oikeasti oli. Suomeksi ilmaistuna mies ei ollut kummoinen laulaja tai muusikko, mutta sehän ei menoa estänyt. Eikä estä tänäänkään, kun Kari pölähtää ties kuinka monennen kerran Hämeenlinnan kaupunginpuiston lavalle.

Kenelle: Peitsamolaisille.
Miksi: Ehkä pidätte Peitsamoa luutuneena kehäraakkina, mutta ainakin tällä levyllä miehen luomisvimma oli huikea!
Kohokohdat: Sibeliuksen musiikkipallo, Karin syntymä, Aloha, Kiinalaisten kiitosjuhla

Kari Peitsamo ja Ankkuli – Jatsin syvin olemus

Yksi Suomen erikoisimmista ilmestyksistä rockin puolella on ehdottomasti tämä pieni suuri mies, joka on tehnyt uransa aikana kymmenittäin studiolevyjä ja aivan tolkuttoman nipun biisejä. Tämä tarunhohtoinen mies on Kari Peitsamo, joka saapuu Nokialta. Hänen nimensä on niin laajalle levinnyt, että hänen nimensä tietävät kaikki suomalaista rock-musiikkia edes joskus elämänsä aikana kuulleet. Peitsamo on opettanut meille, että mistä tahansa asiasta voi tehdä biisejä.

Tietyllä tavalla Peitsamo on helppo niputtaa punk-liikkeeseen. Musiikillisesti Peitsamolla ja punk-ryhmillä ei ole kyllä mitään yhteistä, mitä nyt kappaleiden pituudet pyörivät samoissa lukemissa ja ote musiikintekoon on maanläheinen sekä yksinkertainen. Peitsamo tosin ilmestyi kuin tyhjästä samaan aikaan, kun punk oli lyömässä itseään läpi ja onhan mies nyt saanut kunnioitustakin sen ajan punkeilta. Ja osittain myös nykyajan tyypeiltä.

Vaikka onkin helppoa uskoa että Peitsamo on näyttänyt aina samalta (pitkähkö tukka, bandanna, kulahtaneet farkut) ja tehnyt joka kerta täysin saman levyn eri nimisillä biiseillä, on tämän uran alkuaikojen musiikki hyvinkin erilaista nykytuotantoon, joka on sekin ollut hyvin vaihtelevaa. Miehen debyyttialbumi Ankkuli-kokoonpanon kanssa Jatsin syvin olemus ilmestyi vuonna 1977, mutta nimestään huolimatta se ei sisällä jatsia. Peitsamon minimalistista ilmaisua voisi kutsua rockiksi, vaikkakin se oli selvää takapakkia kohti 50- ja 60-lukuja, ihan kuin mitään progea olisi koskaan ollut edes olemassakaan. Biisejähän on reilussa puolessa tunnissa soitettu 20 kappaletta, joista pari on covereita.

Peitsamoa ei voi sanoa muuksi kuin äärimmäisen rehelliseksi. Tämän esittämä yksinkertainen (folk) rock on valloittavaa, vaikka ei periaatteessa mitään ihmeellistä sisälläkään. Siinä toisaalta Peitsamon viehätys piileekin; Jatsin syvin olemus ei yritä olla mitään muuta kuin mitä se oikeasti on.

Pitäkää Sonispherenne. Minä menen Hämeenlinnan kaupunginpuistoon kuuntelemaan Peitsamoa! Jaxeninkin blogissa on tästä levystä kirjoitus, käykää lukemassa!

Kohokohdat: Kauppaopiston naiset, Uskon Beatleksiin, Barbi Doll [sic], Country-hai, Renttu-rock, Osasto 440

Ämyrock, 3.7.2010. @ Hämeenlinnan kaupunginpuisto, Hämpton

Kävinpä Ämyrockissa taannoin, kuten saattoi jo arvatakin. Suunnilleen kesken kekkereiden keksin tehdä aiheesta raporttia Lammas Zinelle. Otin myös kuvatkin, mutta olin tietenkin varustautunut vain hieman tavallista pokkarikameraa järeämmällä vekottimella, ja kuvat tuli tietty otettua automaattisalamalla ilman, että olisin säätöihinkään koskenut. Ja koska päätös raportin tekemisestä oli melko spontaani, niin en tietenkään päässyt ilman pressipassia valokuvausaitioon. Teknisistä puitteistaan huolimatta muutama kuva oli mielestäni silti ihan onnistuneita niistä välittyvän tunnelman myötä. Koko paska luettavissa täällä.

IMG_1564 Paikallista osaamista edusti myös päivän avannut Rikoslaki. Jotain hyvää sentään Masshysterin peruuttamisesta siis seurasi.

I Was a Teenage Satanic Worshipper. Valotus meni sinänsä loogisesti päin persettä, mutta tilannekuvana tämä on mitä mainion. Bongatkaa basisti ja tämän elkeet!

IMG_1591 Purple Reckoning, jonka  suuresta kokoonpanosta on näkyvillä viisi seitsemästä + lavamiksaaja.