Kohu-63 Amerikassa

Yle Teemalta tuli tämä dokumentti. Tuo tietohan ei ole mikään uutinen, sillä kyseinen dokkari on näytetty jo muutamaan otteeseen, mutta jostain syystä näin sen vasta nyt. No tulipa katsottua sitten sitäkin tarkkaavaisemmin.

Tämä dokumenttihan kertoo Kohu-63:n matkasta Ämerikkään, tuonne vapauden luvattuun maahan, jossa lopulta rappio rehottaa ja kaikkialla on paskaista. Kommunistiset huligaanit (bändin nimi ei tosin ole lyhenne tästä) ehtiikin kierrellä aika paljon syys-marraskuun 2006 aikana järjestetyllä kiertueella, paikkoja tulee nähtyä ja kilometrejä kertyy mittariin. Kiertue on järjestetty pienellä budjetilla, eli mitään kulttuuriapurahoja bändi ei tätä reissua varten saanut. Hommat tuottavat kuitenkin persnettoa eikä reissu muutenkaan suju odotusten mukaan.

Kiertueen on järjestänyt d-beat-bändi Diswarin (persoonallinen nimi!) jäsen Julien. Mies on kanadalainen ja sai vaivoin suostuteltua Kohut tekemään kiertueen. Julien järjestelee kiertueen käytännön asioita innokkaasti, mutta hänellä ei ole aiempaa kokemusta kiertueiden järjestämisestä mikä kostautuukin melko nopeasti. Innokkuudesta huolimatta jotkut asiat menevät karmealla tavalla pieleen, esimerkiksi New Yorkin keikalle ei saada rumpuja vaan bändi improvisoimalla askartelee itselleen rumpusetin muoviämpäreistä ja puutarhatuoleista joilla sitten paukuteltiin Punakaartilaisten marssi! Kanadan ja Yhdysvaltojen välisen rajan ylittäminenkin menee nerokkaan verkkarisuunnitelman takia jo lähelle komiikkaa. “Fantasjööl!”

Vaikka reissun saldo päättyykin miinusmerkkiseksi, niin turhaksi sitä ei voi sanoa. Mieleenpainuvia hetkiä on dokkarillekin tallentunut paljon, ties mitä jäi vielä kuvaamatta. Mieleen jäivät nämä:

  • Niagaran putousten vertaaminen Tammerkoskeen
  • Buffalossa oleva bändin suuri fani, joka puhuu nollista ja kymmenistä erikseen (three and zero = thirty). Kaverilla oli myös nahkatakkinsa selkään kirjoitettu “Varaus”, heh.
  • “That doesn’t look so safe” (kun tarkastellaan lavalla olevia kaapelivirityksiä)

Soundtrack vähän ihmetytti. Kohujen tuotantoa ei kuulla varsinaisesti ollenkaan muuten kuin keikoilla joitakin satunnaisia pätkiä. Muuten soundtrackina on pianomusiikkia, jolla on tosin tulkittu esimerkiksi Jukka Kuoppamäen Sininen on taivas. Lopussa sentään sain yllättyä, kun lopputekstien päälle tuli vuonna 2008 julkaistulta Joose Keskitalo-splitiltä Löysäläisten laulu.

Olihan tämä hyvin viihdyttävä mutta realistinen dokkari. Kovin hilpeisiin tunnelmiin se ei päättynyt ja se kertoo, kuinka punk-bändille voi käydä kiertäminen hyvinkin tuskalliseksi. Kiertuettaan suunnittelevilla bändille tämä voisi käydä varoittavasta esimerkistä.