Joel McIver – The Bloody Reign of Slayer

Joel McIver on se jannu, joka nousi jonkinlaiseen maailmanmaineeseen viimeistään siinä vaiheessa kun tämän kirjoittama Metallica-biografia ilmestyi kirjakauppojen valikoimiin. Faninäkökulmasta kirjansa kirjoittanut, toimittajana kunnostautunut McIver kuuntelee toki muutakin musiikkia kuin Metallicaa,* esimerkiksi Slayeria. The Bloody Reign of Slayer kertoo nimensä mukaisesti Slayerin taipaleesta 80-luvun alusta aina 2000-luvulle. Kirjan tekohetkellä tuorein Slayer-levy oli Christ Illusion (2006), vaikka sen jälkeen onkin ilmestynyt vielä World Painted Blood (2009).

Toisin kuin fanaattisimmalla Slayer-fanilla,** on McIverilla myös kanttia arvostella Slayeria välillä rankallakin kädellä. Sen vuoksi McIver onkin pidättäytynyt tekemästä kirjasta virallista historiikkia, kirjasta kun olisi silloin tullut erilaisempi (eli Slayeria turhaankin mielistelevä). Tämä takaa rehellisemmän otteen, ja erityisesti Slayerin cover-valinnat eivät ole McIveria juurikaan miellyttäneet eikä mies säästele sanojaan ruotiessaan Slayerin heikoimpia hetkiä.

Tämän ymmärtää vain omiin touhuihinsa tiukasti keskittyneen ja muusta skenestä lähes piittaamattoman Slayerin jannujen kohdalla, mutta McIverilta olisi toivonut vähän asiantuntevampaa otetta. Vaikka mies välillä syystä kritisoikin kohdettaan, on tämän suhtautuminen muihin alan bändeihin välillä jopa alentuvaa, ihan kuin ne eivät olisi julkaisseet mitään merkittävää. Jäi sellainen käsitys, että Slayer on maailman ainoa thrash metal-bändi joka on edes jotenkin säilyttänyt uskottavuutensa, vaikka senkin bändin jäsenet ovat ehtineet urpoilla. Tai sellaisen käsityksen tästä Slayer-raamatusta ainakin saa, vaikka Metallica-kirjassakin kellossa kukkunut ääni oli vähän toisenlainen mitä Metallican 90-luvun ruotimiseenkin tulee. Mies käyttää aika monta sivua pannakseen Metallicaa halvalla… Slayer-kirjassa! Enkä tosiaan itse pidä Slayeria läheskään maailman kovimpana bändinä, saati raskaimpana. Ja välillä McIver ei pidä joistakin biiseistä, mistä itse pidän, heh.

Lukukokemuksena The Bloody Reign of Slayer oli yllättävän helppo. Kirjan lukeminen sujuu kivuttomasti, kiitos McIverin laadukkaan kirjoituksen. Suomennetussa versiossakin (josta vastasi Ilkka Salmenpohja) kieli on laadukasta ja elävää. Ja tokihan kirjalla oli sekin ansio, että sitä luettuaan teki mieli laittaa Slayeria soimaan. Lukukierroksen aikana soittimessa kävivät kaikki viisi ensimmäistä levyä ja hieman yllättäen God Hates Us All.

*Mies tosin inhoaa osaa Metallican levyttämästä matskusta.
*Jos katsoo War at the Warfield-dvd:n mukana tulevaa dokkaria, niin siinäpä vasta onkin degeneroitunutta sakkia.

Ian Christe – Van Halen

Van fucking Halen! Sain päähäni lainata kirjastosta Van Halenista kertovan opuksen, eikä se tosiaankaan ollut huono veto. Kirja nimittäin vaikutti minuun usealla eri tavalla. Päällimmäisenä kaivoin tietysti Van Halenin levyjä hyllystä kuunteluun ja niitä fiilistellessä lueskelin kirjaa ja hehkutin “Van fucking Halen!”-tokaisun siivittämänä bändiä suunnilleen jokaiselle tutulleni. Mutta toisaalta huomasin ajattelevani monta kertaa “Voi Hésus mitä urpoja!” kun luin tarinoita jäsenten spedeilyistä.

Kirja tuskin on virallinen bändihistoriikki, sillä Christe ei epäröi käsitellä myös arkoja aiheita. Esimerkiksi bändin kolossaalisten raidereiden ja keikkaliksojen taivastelu tuskin olisi päässyt superlatiiveja pursuilevaan viralliseen historiikkiin, bändin jäsenten keskinäisistä ristiriidoista puhumattakaan. Tosin kirjassa ei (olettavasti sattuneesta syystä) juuri paljasteta yhtä avoimesti kaikkia takahuoneirstailuja, mitkä olivat Mötley Crüe-biografia The Dirtin suola. Tosin Christe ei ole haastatellut bändin jäseniä, vaan tämän lähteet ovat jo aiemmin tehdyt haastattelut eri medioihin. Ehkäpä Van Halen olisi muutenkin ollut varjelevampi julkisuuskuvansa suhteen kuin rällärijengi Mötley Crüe?

Kukin bändistä käyttäytyy kuin kusipää vuorollaan, paitsi ehkä aina sympaattinen ja kahnauksia välttelevä Michael Anthony, joka valitettavasti joutuu sittemmin myös heittopussiksi. Eikä umpipaskalla III-levyllä (1998) laulanut Gary Cheronekaan ihan turha jätkä taida olla. Tosin egomaanikoista Sammy Hagar ja jopa David Lee Roth vaikuttavat loppujen lopuksi myös järkeviltä ihmisiltä, vaikka molempien ego on lentotukialuksen luokkaa. Sen sijaan tarinan suurin roisto on kitarajumala Eddie Van Halen, jolle Christe ei lupaile erityisen valoisaa tulevaisuutta.

Kirja on melko karu kuvaus Van Halenin taivalluksesta takapihojen rocktähdistä kaavoihin kangistuneeksi mammutiksi, joka vaeltaa väjäämättömästi kohti rock-elefanttien hautausmaata. Bändi unohtaa juurensa jo aikaisessa vaiheessa (bändi ei ole kauheasti Euroopassa rundannut) virtsan noustessa tupeerattuun nuppiin ja rahan (ja ruskeiden M&M-namujen) määrätessä käytännössä kaikesta.

Zac Crain–Black Tooth Grin: The High Life, Good Times, and Tragic End of “Dimebag” Darrell Abbott

Olen saattanut tuoda pari kertaa ilmi, etten nykyisin jaksa juurikaan kuunnella Panteraa. Se ei siltikään minua lukemasta sen särmikkäästä kitaristista Dimebag Darrell Abbotista kirjoitettua elämäkertateosta.  Jo heti johdanto (ja sittemmin myös luku 18: Slaughtered) muistuttivat siitä suunnattomasta vitutuksesta ja surusta, jonka Dimebagin kuolemasta kuuleminen aikoinaan aiheutti. En ollut koskaan pitänyt Panteraa suosikkibändinäni, vaan ehkä jopa yliarvostettuna vaikka useammallakin bändin levyllä on kiistattomat ansionsa. Nykyäänkin päätä kiristää, kun monessa rokkiluolassa soitetaan pelkästään Panteraa ja Volbeatia, mutta siitä huolimatta olen pitänyt Dimebagia kovana jätkänä, vaikkei mies ehkä ollutkaan mikään maailman paras roolimalli. Miehen kuolema pysäytti, sille en voi mitään. Olisin falski jätkä, jos sanoisin ettei tämä kirja olisi missään vaiheessa koskettanut.

Kirja piirtää kuvaa Dimebag Darrellista, joka oli karun ja ehkä jopa luotaantyöntävän imagonsa takana helposti lähestyttävä ja lämmin ihminen. Muistaisin jonkun sanoneen tämän sydämen olleen Texasin kokoinen, enkä yhtään kyllä epäile.* Saadakseni uutta perspektiiviä ja syventääkseni lukukokemusta, päätin katsoa myös 3 Vulgar Videos From Hell-kokoelmavideon, jota en ollut aiemmin jaksanut katsoa kokonaan tarkoituksettoman spedeilyn vuoksi. Ne vahvistavat käsitystä Dimesta hyväntahtoisena heppuna, joka yrittää kehitellä aina itselleen ja muille viihdettä. Tosin mies oli takuuvarmasti myös rasittava kännissä, jos tätä olisi pitänyt selvinpäin katsella liian pitkiä aikoja.

Crain ei pelkästään palvo Dimea, vaikka moni asia tuntuukin liioitellulta. Esimerkiksi Crain ei arastele “tähti”-sanan käytön kanssa ja nostaa Dimen muutenkin korkeammalle jalustalle. Tämän vuoksi lukija (tai minä ainakin, ikuinen vastarannankiiski kun olen) alkaa enemmin tai myöhemmin lukemaan kirjaa yhä kriittisemmin. Välillä kun tuntuu ettei kirjailijalla ole mitään kriittistä sanottavaa kohteestaan, tiputtaakin hän silti tiskiin muutaman faktankin. Esimerkiksi Crain kumoaa myytin, jonka mukaan Dime olisi vain lukinnut itsensä huoneeseensa ja palannut hetken kuluttua kitarajumalana.

Toki Crain ansaitsee kiitostakin jo pelkästään tämän urakan tekemisestä. Dime oli merkityksellinen kitaristi, joka uudisti Panteran kanssa metallimusiikin standardeja 90-luvulla. Mies on kirjansa ansainnut. Harmi, että miehen omat haastattelulausunnot on napattu tämän aiemmin tekemistä haastatteluista eri lehtiin, mutta minkäs teet? Crain käy läpi Dimen koko uran, eli toisin sanoen mies antaa tilaa myös Panteran neljälle ensimmäiselle levylle, vaikkei niillä olisikaan muita ansioita kuin Diamond Darrellin kitarointi ja satunnaiset irtobiisit. Panterahan itse kiisti jossain vaiheessa niiden olemassaolon ja oli kuin niitä ei olisi koskaan tullutkaan, vaikka ilman niitä Pantera tuskin olisi tehnyt Cowboys From Helliakaan (1990). Tämä on tarkoittanut myös Terry Glazen saamista haastateltavien joukkoon. Crainille pitää myös nostaa hattua hankalan aiheen käsittelemisestä; kirjoittaja ei anna supporttia Dimebagin kuluttavalle elämäntyylille, kuten ei anna allekirjoittanutkaan. Itse menetin joulukuun 8. päivänä vuonna 2004 loistavan kitaristin, en bilekuningasta.

*Vinnie Paulko näin sanoi?

Mustaine (kirja)

Jokin sai minut lainaamaan kirjastosta Dave Mustainen omaelämäkerran. En pitänyt kirjan melko kämäisestä kannesta eikä Megadethkään ole soinut stereoistani kovinkaan usein viime vuosien aikana, mutta onhan Dave “Megadave” Mustaine mielenkiintoinen hahmo ja Megadethiä tuli luukutettua teinivuosina ahkerasti. Henkilönähän Mustaine jakaa ihmisiä tehokkaasti eri leireihin. Varsinkin Metallica- ja Megadeth-fanit käyvät keskenään iänikuista kamppailua siitä, onko Mustaine katkeroitunut ja mihinkään tyytymätön vanha nillittäjä vaiko urhea ja määrätietoinen, oman tiensä kulkija.

Kukaan ei varmaan yllättynyt, että kirjaa varjostaa katkeruuden pohjavire? Mustainea on vituttanut yhtäjaksoisesti potkut Metallicasta jo kohta 30 vuotta, eikä hän tunnu pääsevän siitä koskaan yli. Ei, vaikka Megadeth on myynyt miljoonia levyjä ja säilyttänyt uskottavuuttaankin paremmin kuin Metallica. Mutta jos jokin on varmaa, niin Mustaine on kyllä saanut paskaa niskaansa joka suunnasta, mutta on pitänyt silti päänsä pystyssä. Lapsuuskin oli melko karu eikä kivaa ole ollut aikuisiälläkään.

Mustaine tosin piirtää itsestään kuvaa myös kylmänä ja laskelmoivana, jääräpäisenä (mutta silti välillä helposti johdateltavalta) mulkkuna, joka suhtautuu moniin kanssaihmisiinsä alentuvasti ja ylimielisesti. Ja Megadethiin diktaattorimaisesti, vaikka bändissä on kieltämättä ollut monenlaista hiihtäjää. Muistelmat tosin myös todentavat Mustainen henkistä kasvuakin. Hän ei enää jaksa olla vittuuntunut kaikille, huumeetkin ovat takanapäin ja moni vanha sotakirves (niitähän oli paljon!) on haudattu. Mutta ei kaikkia. Tarinassahan on enemmän konnia kuin keskivertowesternissä. Roistoina näyttäytyvät niin jehovantodistajat, huumediilerit, entiset bänditoverit (joista suurimman osan kanssa tilit ovat sittemmin selkiytyneet*), naiset, levymogulit, monet muut bändit ja varsinkin Lars Ulrich. Kirja tosin jättää tulkinnanvaraiseksi kaikkien tapahtumien todenperäisyyden. Esillä on vain ja ainoastaan Mustainen näkemys, joka on saattanut muuttua tai pinttyä ajan saatossa.** Suhde Ron McGovneystakin on saattanut olla toisenlainen, ja sitä paitsi Mustaine tuntuu keskittyvän vain kurjiin ja negatiivisiin asioihin. En toisaalta epäile miehen jauhavan täyttä paskaakaan, ja onhan esimerkiksi Ulrichia todella helppoa pitää laskelmoivana mulkerona.***

Pääasiassa Mustaine keskittyy Megadaven tapoihin käyttää vapaa-aikaansa. Huumeet ja alkoholi näyttelevät siis suurta osaa tässä jumalattomassa näytelmässä,**** johon Mustaine on päätynyt puolivahingossa. Melko viattomasta dullanpoltosta se alkoi ja päätyi kipulääkkeisiin 2000-luvun alkupuolella. Riippuvuus siis, vaikka Mustaine on varmasti lopunikäänsä tikittävä aikapommi. Toivottavasti edes kiistakapulaksi päätynyt uskoon tuleminen auttaa miestä kontrolloimaan itseään paremmin.

Olisin kyllä mieluusti lukenut enemmän taustatietoja levyjen synnystä, mutta kaiketi Mustaine on käsitellyt ne jo niin moneen kertaan ettei sillä ole enää tarvetta. Sitä paitsi itse ainakin kyllästyin Joel McIverin Metallica-kirjassa (2006) hehkutukseen jokaisesta Metallican vääntämästä biisistä, että se todennäköisesti oli osasyyllisenä siihen että ko. opus jäi puoliväliin. Ja on lukematta hyllyssä edelleen, mutta toisaalta McIverin kirjan ansiona oli myös silloisen metalliskenen (pintapuolinen) käsittely ja Metallican tarkka sijoittaminen siihen. (Ehkä voisin muuten aloittaa kirjan lukemisen uudestaan, kun Lampaassakin oli tämmöinen arvio siitä.) Toinen lievä harmistuksen aihe on Mustainen keskittyminen pääasiassa vain itseensä. Moni Megadeth-levyn julkaisukin menee ihan ohi, mutta eniten ihmettelin viimeisen kymmenen vuoden kiirehtimistä. Dissection-kahnaus käsitellään kyllä äkkiä, mutta riitaisesti bändistä alunperin 80-luvulla lähteneen Chris Polandin paluu Megadethiin vuonna 2004 (ja pikainen lähteminen) on sivuutettu kokonaan. Ja itse asiassa Ellefsonkin on taas bändissä, mutta mies taisi liittyä remmiin takaisin vasta sitten, kun kirja oli jo valmis. Kirjoittajana Mustaine on kuitenkin onnistunut, ja tämän rento ja hauska tyyli sai meikäläisen lukemaan kirjan vain parissa päivässä. Mutta silloin tällöin Megadave hyppii ajasta ja paikasta toiseen, lukijaa hämmentäen.

Suositeltavako? No, Megadethin faneille nyt ainakin, mutta suosittelen muutamaa Metallica-faniakin tsekkaamaan tämän kirjan. Megadave saattaa ruikuttaa 350 sivua, mutta hemmo tekee sen tyylillä. Kääntäjäkin on tehnyt hyvää työtä, sillä Mustainen höpötys on kääntynyt luontevasti myös suomeksi. Ihan kuin Mustaine olisi kirjoittanut kirjan alunperinkin suomeksi.

Kohokohdat: Ensikohtaaminen Dave Ellefsonin kanssa.
*Mustainen suhteen Megadethin ensimmäiseen vakituiseen rumpaliin Gar Samuelsoniin kirja jättää hieman epäselväksi. Sitä paitsi tyyppihän menehtyi jo vuonna 1999.
**Mies oli kuitenkin melko pahasti sumussa varsinkin 80-luvulla.
***Ulrich ja Hetfield tekivät Cliff Burtonin seuraajan Jason Newstedin elämästä hankalaa aiheuttamalla kaikenlaista harmia niin studiossa kuin tien päälläkin, ja sittemmin eväämältä tältä oikeuden toteuttaa itseään bändin ulkopuolella. Eikä Mustainen erottaminenkaan Metallicasta tapahtunut järin siististi. Ja muistakaa Napster-jupakka!
****Ja myöhemmin Jumalallisessa!

Martti Innanen – Seikkailu viitakossa

Martti “Huuhaa” Innanen täytti vastikään 80 vuotta. Miehen tuotanto on ollut perin monipuolista, ja siihen on kuulunut myös kosolti kirjoitettua tekstiäkin. Innasen seikkailukertomuskirja Seikkailu viitakossa on jo vuodelta 1967, eli ajalta jolloin miehen iskelmäura oli jo hyvässä vauhdissa. Kirja koostuu kourallisesta erilaisia tarinoita sekä niihin liittyvistä yksinkertaisista kuvista, jotka eivät näytä kovinkaan paljoa miehen naivismia edustavia maalauksia.

“Arpa on heitetty, sano!”

Nimensä teokselle antanut Seikkailu viitakossa (joka on “seikkailukertomus Afrikasta, kirjoittanut sotamies Topi Kutvonen nk. asemasodan aikana, jossain rintamalla A.D. 1943.”) on vain yksi kirjan tarinoista, eikä ole edes pisin kirjan tarina. Eniten sivutilaa rohmuaa Kostajan käsi ei vapisekertomus Villistä-Lännestä, mutta mukana on myös pari lyhyempää tarinaa, esimerkiksi myös nimimerkki Kutvosen kirjaama Olka Lehikoisen joulu. Innanen kertoo perinteisiä seikkailutarinoita, joista ei jännitystä tai kiperiä tilanteita puutu. Miehen tyyli on tosin perin härmäläinen, ja varsinkin kahdessa Joe Smith-tarinassa (Seikkailu viitakossa ja Joe Smith Ekyptissä) viljellään erityisen paljon “sano!” –tokaisus repliikkien lopussa.

“Sillä tappaa tai tulla tapetuksi – se on viitakon armoton, kirjoittamaton laki, sano!”

Innanen kuvailee hahmojaan tarkasti ja yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta tämän pelkistetty piirrostyyli saa kaikki hahmot näyttämään enemmän tai vähemmän toisiltaan, eikä tosiaankaan täysin kuvausten veroisiksi. Esimerkiksi kansainvälinen seikkailia Joe Smith Lontoosta ei ole kuvissa ihan samanlainen kuin tekstissä. Henkilöhahmot ovat muutenkin puhtaasti karikatyrisoituja: Joe Smith on kirkasotsaisen sankarin perikuva ja tämän vastavoima Rotta-Roopert niin alhainen kuin vanhan ajan seikkailukertomuksissa alhainen roisto vaan voi olla. Innanen myös käyttää sanoja, joiden käyttäminen tuomittaisiin tänä päivänä poliittisesti epäkorrekteiksi. Kirjaa lukiessa tosin pitää muistaa milloin se on tehty ja minkälaista kerronnallista henkeä se tavoittelee.

“Vaarao Ramses Yksi seisoi ison pyramiitin huipulla ja katsoi tulevaisuuteen.”

Seikkailu viitakossa on tätä nykyä harvinainen teos, eikä siitä ole missään vaiheessa otettu toista painosta. Tämä kirja jos mikä vaatii uusintajulkaisun! Arvostelukappalekin on lainassa Porin kaupunginkirjaston varastosta, ja nyt naputtelen tätä arviotekstiä pikavauhtia ennen sen palauttamista kirjastoon. Joku sankari on nimittäin varannut teoksen.

“…partaveitsen terävä maurilaistikari välähti ilmassa ja pysähtyi vain yhden millin päästä Joe Smithin päästä.”

Kenelle: Jännittävän seikkailun ystäville!
Miksi: Kyllä tämä nyt on ihan eri sarjaa kuin Taru Sormusten Herrasta tai Loru sorbusten herrasta.
Paras tarina: Seikkailu viitakossa

Stalker / Roadside Picnic

Innostuin sitten Stalker-maailmasta sen verran paljon, että luin neuvostoliittolaisten Strugatskin (Arkadi ja Boris) veljesten kirjoittaman kirjankin. Kirja ilmestyi vuonna 1972 ja on sen jälkeen haalinut vähintäänkin kohtalaisen läjän palkintoja. Kirjaan pohjautuu löyhästi myös Andrei Tarkovskyn vuonna 1979 ohjaama elokuva, joka on Strugatskin veljesten käsikirjoitusprosessiin osallistumisesta huolimatta hyvin erilainen kuin alkuperäinen romaani.

Pääpaino tarinasta kerrotaan Redrick “Punapää” Shoehartin näkökulmasta. Oletettavasti muukalaiset ulkoavaruudesta ovat tehneet Käynnin, jonka seurauksena kanadalaisen Marmontin kaupungin liepeille on syntynyt mystinen Vyöhyke. Stalkerit tekevät laittomia tutkimusretkiä Vyöhykkeelle ja myyvät sieltä haalimiaan esineitä… jos vain palaavat hengissä takaisin. Kirjan alun ja lopun välillä kuluu 8 vuotta, ja tässä välissä Rediltä vaihtuvat työnantajat sekä mielenkiinto Vyöhykettä kohtaan. Lopussa hän kuitenkin lähtee etsimään “kultaista palloa”, joka kertoman mukaan täyttää salaisimmat toiveet.

Kirjan välillä ihmeellinen kerrontatapa jäi mieleen. Vyöhyke ja Käynti kirjoitetaan aina isoilla alkukirjaimilla ja jokaisesta Vyöhykkeeltä olevasta esineestä puhutaan lainausmerkkien kera. Nämä esineet, kuten “neulat” ja “tyhjiöt”, samoin kuin fysiikan laille päin näköä nauravat, Vyöhykkeen sisällä olevat alueet eli “velhon hyytelöt” ja “hyttyskaljut” jäävät kirjassa sen tarkemmin selittämättä eikä lukijalle jää täyttä varmuutta millaisista esineistä oikein on kyse tai miten niistä tuli sellaisia kuin ne nyt ovat. Selittämättä jää myös miten täydellisesti Vyöhyke on vaikuttanut Redin tyttäreen Marakattiin ja tämän jo kertaalleen haudattu isään. Myös Vyöhykkeen ilmaantuminen ja sen olemus jäävät sen tarkemmin selittämättä, mutta eipä niistä tosin kukaan kirjan henkilöistäkään mitään tiedä.

Kirjalla ei loppujen lopuksi ole paljoakaan tekemistä leffan kanssa. Yhtäläisyyksiä tietenkin löytyy, mutta Stalker the leffa on aivan oma tarinansa eli ei mikään suora käännös kirjasta. Kirjan alussa käydään äkkiä vyöhykkeellä ja kirja myös loppuu siellä, mutta suurin osa kirjan tapahtumista tapahtuu Vyöhykkeen ulkopuolella, toisin kuin leffassa tai varsinkaan eräässä tietokonepelissä. Henkilöhahmoista ei ole leffassa muita kuin Marakatti eikä esineistä ensimmäistäkään heitettäviä muttereita lukuun ottamatta. Merkittävä ero löytyy myös kerronnasta: Elokuva on unenomainen, pohdiskeleva ja intellektuelli, mutta kirja on huomattavasti puhekielimäisempi, letkeämpi ja sisältää helposti sisäistettävää dialogia. Paljon oleellista myös kuvaillaan henkilöiden päänsisäisinä tapahtumina, joiden tulkinta leffamaisesti voisi olla jo hieman hankalaa, ellei peräti mahdotonta.

En kovin paljoa kirjoja lue, mutta Roadside Picnic onnistui valloittamaan. Tästä arviostakin voisi päätellä, että siihen on vaikea päästä sisälle ja kyllähän se hieman paneutumista vaatiikin, mutta toisaalta kun kirjaan sisälle pääseminen palkitsee. Luin tämän reilut 200 sivua pitkän tarinan muutamalla lukukerralla. Suosittelen lukemaan kirjan, vaikka leffan olisi jo nähnytkin. Toisaalta sitä voi suositella myös niille joille elokuvan taiteellisuus ja unenomaisuus on liikaa, mutta lukijan on hyvä sietää edes jonkin verran scifiä. En esimerkiksi suosittelisi tätä kirjaa äidilleni…

Kenelle: Niille, jotka sietävät edes vähän scifiä
Miksi: Neuvostoliittolainen scifi on ainakin tässä tapauksessa parempaa kuin länsimaalainen
Paras kohta: Viimeinen vierailu Vyöhykkeellä

Miettinen – Pitkäjano

Hämeenlinnalaislähtöinen Kimmo Miettinen on kunnostautunut rokkitoimittajana ja monitoimimiehenä jo kolmisenkymmentä vuotta. Mitään fiktiivistä hän ei ole kovinkaan paljoa kirjoittanut, mutta Liken kustantama Pitkäjano on hänen debyyttinsä proosan saralla. Hyvä debyytti se onkin, sillä äärimmäisen harvoin hankin luettavakseni minkäänlaista kertomakirjallisuutta, vaan keskityn lähinnä tietokirjallisuuteen.

Pitkäjano kertoo nimettömänä pysyvän päähenkilön (Miettinen) ja tämän ystävän Rikun viikonloppuisesta retkestä rokkifestareille. Näiden on tarkoitus kirjoittaa reportaasi omaan lehteensä, mutta näiden kaksipäiväiset, pöytäviinan sävyttämät festarit venähtävät kaksiviikkoisiksi kuuluisan mopon karattua räpylöistä. Kaverukset menevät alkuperäisen suunnitelman mukaan Virroille, mutta päätyvät erinäisten vaiheiden kautta Tukholmaankin ja Ratsian böndekeikalle. Nämä päätyvät ympäripäissään viettämään aikaa erilaisissa majapaikoissa, baareissa, keikoilla ja muissa paikoissa.

Pitkäjano on vahvasti omaelämäkerrallinen, sillä Miettinen kertoo omista vuosistaan Hilseen ja Rumban välissä. Siitä en sitten tiedä, miten paljon Miettinen on käyttänyt kirjailijoille suotuja, taiteellisia vapauksia. Tapahtuivatko kaikki nämä asiat oikeasti, vai ovatko ne tapahtuneet kavereiden kavereille (lue: urbaanilegenda). Ja jos Miettiselle nämä sattumukset edes tapahtuivat, niin tapahtuivatko kaikki nämä kommellukset tämän saman reissun aikana vai onko samaan tarinaan yhdistelty kertomuksia eri reissuista? Tosin Rikun hahmo perustunee suurimmilta osin Rami Kuusisen henkilöön.

Miettisen kerronta on helppolukuista, lennokasta ja pitää taatusti otteessaan. Itse asiassa Pitkäjanoa voi lukea päivä tai luku kerrallaan (kirja on siis jaettu päiviin ja lukuihin), mutta monta kertaa huomasin lukevani enemmän kuin alunperin oli tarkoitus. Itse festareista tai Ratsian keikastakaan Miettinen ei päädy kuvailemaan sanallakaan. Musajutuista ja juoduista drinkeistä hän toki kertoo jonkin verran, mutta fokus on lähinnä hänen itsensä ja Rikun sanailussa. Nämä heittävät keskenään levotonta paskaläppää minkä kerkeävät. Kirjassa vilahtelevat Jyri Honkavaara, Belaboris, Sleepy Sleepers, Pelle Miljoona, Vandaalit ja Kane.

Kirja on äärimmäisen helppo lukea kannesta kanteen yhdeltä istumalta, itse asiassa avovaimoni tekikin niin. Itse sain venytettyä lukemista kahteen viikkoon, kun luin sitä vain pari lukua kerrallaan samalla, kun join aamukahvia. Suosittelen teoksen lukemista, vaikka siihen ei kauaa menekään. Iso kiitos Kairolle lukuvinkistä, joka ei ilmeisesti käyttänyt teoksen lukemiseen sen enempää aikaa kuin avovaimonikaan.

Jan Blomstedt, Esa Saarinen – Punk-akatemia

Aina silloin tällöin piipahdan kirjaston poistomyynneissä. Kerran kun satuin eksymään sellaiselle, niin silmiini pisti tämä Jan Blomdstedtin ja Esa Saarisen kirja. Teoksen kansi kiinnitti huomioni, sillä se mukailee surutta Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks Here’s the Sex Pistols -albumin kantta, tuota kantta jota on mukailtu niin monet kerrat aiemminkin. Takakannen tekstin luettuani en kuitenkaan tajunnut, mistä tässä kirjassa on kyse. Luin kirjaa parista kohdasta, enkä vieläkään ymmärtänyt. Päätin siis ostaa kirjan, jotta voisin edes selvittää sen funktion.

Ilmestyessään Punk-akatemia aiheutti myrskyn, ja sitä seurasikin kiivas kulttuuriväittely. Punk-akatemian tekeminenkin lähti liikkeelle Blomstedtin 24-vuotiaana filosofian tohtoriksi väitelleen Esa Saarisen haastattelusta, jossa Saarinen tituleerataan punktohtoriksi. Jähmeät akateemikkopiirit eivät tietenkään tätä sulattaneet, eihän heidän sivistyneisiin salatieteisiinsä voi mitenkään yhdistää tuota epä-älyllistä, nuorten miesten kohdistamatonta luolamiehen raivoa. Julkaisijana näkyy olleen Soundi-kirjat ja julkaisuajankohta vuoden 1980 jälkimmäisellä puoliskolla.

Kirja on kirjoitettu mielenkiintoisena ajankohtana: punk-liikkeen rajuin liikehdintä oli jo taantumassa, ja kuuminta uutta olikin uusi aalto. Hardcore ei ehtinyt edes muotoutua, sillä Terveiden Käsienkin ensimmäinen levy ilmestyi vasta kirjan tekemisen jälkeen, muusta hardcore-liikehdinnästä nyt puhumattakaan. Odotin viiltävää analyysiä punkin ensimmäisen aallon vaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Sitä tämä teos onkin, mutta vain osittain. Se ei ole niinkään yhtenäinen teos, vaan epämääräinen läjä erilaisia tekstejä.

Saarinen ja Blomstedt hyökkäävät kärkkäästi luutuneita asenteita vastaan, jotka ovat syöpyneet syvälle kirjallisuuskerman päihin. Punk-akatemian tekstejä on julkaistu jo aiemmin muissa yhteyksissä. Tämä on myös Punk-akatemian suurin puute: jotkin novellit (varsinkin Umpikuja) menevät täysin aiheen ohi, ja se kieltämättä vie kirjalta parhaimman terän. Olisin mieluummin lukenut enemmän teräviä analyysejä ajan hengestä ja hyvin perusteltuja hyökkäyksiä stagnaatiota vastaan. Teksti on vaikeaselkoista, joten en ihmettele jos kovinkaan moni punkkari ei ole tätä aikoinaan lukenut. Jyrki Siukosen luulisi olleen kirjasta ainakin innoissaan.

Kirja keskittyy enemmän suomalaisen kirjallisuuskulttuurin kimppuun hyökkäämiseen kuin punkkiin, vaikka onhan establisoitunutta ja stagnaatiossa vellovaa, omahyväistä elitistikerhoa vastaan hyökkääminen erittäin “punk”. Toinen hyökkäyksen kohde ovat 60-luvun radikaalit, jotka ovat ehtineet 70-luvun loppuun mennessä muuttua kehityksen jarruiksi. Kirjan ohjenuorana ei kuitenkaan ole trendien perässä juokseminen, sillä  Jos Punk-akatemiaa voitaisiin pukea yhteen lauseeseen, olisi tuo lause “Maailma muuttuu, Eskoseni”. Ajatellaan vaikka M.A. Nummista, jonka kanssa Saarinen on muuten tehnyt kirjallista yhteistyötäkin. Tämä ärsytti ihmisiä suunnattomasti 60-luvulla, mutta nykyään tämä ei ärsytä muuten kuin ehkä äänellään ja virnistyksellään. Joskus hän oli systeeminvastainen – ja uskon hänen jossain määrin olevan sitä edelleen – mutta nyt hän on osa sitä tv-maksukampanjansa kanssa.

Punk-akatemia on tosin tiukasti omaan viitekehykseensä sidottu, ja on nyt jopa vanhanaikainen. Sen sanoma oli relevantti vuonna 1980, mutta nyt on jo vuosi 2010. Ajankohtaisena analyysinä Punk-akatemiaa ei voida enää pitää, mutta 70-luvun lopun ilmapiirin huomioiden se oli radikaali teos, joka tulisi pitää mielessä kun kirjan lukee nykyaikana. Yhden lukuvinkinkin Punk-akatemia pystyi antamaan. Aion seuraavaksi tutustua Dan Steinbockin Narsismin fasismiin (1980), joka saa Punk-akatemian kirjoittajilta ryöpytystä. Ehkä tämän äijän nimi ei sano punkkareille mitään, mutta jos on kuullut Khatarinan Älä epäröi, vaan äpäröi –kaksitoistatuumaisen (2007), niin on kuullut hänen puhettaan.

Jos kiinnostaa, niin täällä on tämän kirjallisen pamfletin sisällysluettelo.

Mika Rättö – Tihkuluodon kuiskaajat

Porilainen TTaiteilija (isolla teellä, mielellään kahdella) Mika Rättö kokeili siipiään kirjoittajana kun säveltämisiltään, maalailuiltaan tai teatteriharrastukseltaan vain ehti. Tätä ennen äijä ei ollut kirjoittanut mitään suurempaa teosta, joten maaliskuussa 2009 ilmestynyt Tihkuluodon kuiskaajat olikin miehen näyttävä esiinmarssi kirjailijakerhoon. Rättö on vastannut myös kirjansa kuvittamisesta, joka tukee huuruista kerrontaa hyvin.

Päähenkilönä toilailee Hiili Hansson Kekäle, egoistinen taiteilijapersoona joka välttelee töitä ja velvollisuuksia. Hän asuu Äitikyöpelin nurkissa nukkuen päivät ja valvoen yöt. Kerran hän pääsee ottamaan itseään niskasta kiinni ja lähtee kaupunkiin opiskellakseen junakoulussa, mutta kaupungin säälimätön meno saa hänen pieneen elinpiiriin tottuneen (mielen)terveytensä heittämään kärrynpyörää. Hän palaakin kotiinsa Tihkuluodolle (Tahkoluodolle? = Paikka Meri-Porissa) vain huomatakseen, että asiat ovat hänen poissa ollessaan menneet päin berberiä ja koko Tihkuluodon onkin yhtäkkiä vaarassa. Hän kohtaa ison, kiukuttelevan Karvapään sekä perin hiljaisen ja pienen Seinäruusun. Kolmikko perustaa Kuiskaajat-salakerhon joka ryhtyy oitis salaa pelastamaan Tihkuluodon tulevaisuutta. Tässä välissä tietenkin tapahtuu yhtä sun toista sekavaa ja kolmikko kohtaa kaikenkarvaista väkeä… lähinnä taiteilijoita. Onkohan teos sittenkin omaelämäkerrallinen?

Kirjan mahdollinen kohdeyleisö on vähän vaikeammin määriteltävä. Lastenkirjaksi Tihkuluodon kuiskaajat on aivan liian pitkä ja monimutkainen, joillekin tylsämielisille aikuisille se taas voi olla liian lapsenomainen. Tarina on hyvin järjetön, mutta siinä on hieman samanlaista lämmintä elämänfilosofiaa kuten muumeissakin. Tarinaan kuuluu myös yhteiskuntakritiikkiä, onhan Tihkuluodon jäykän jähmeä valtuusto vastuussa Tihkuluotoa kohtaavasta katastrofista. Kirjasta käy hyvin ilmi, että sen on kirjoittanut Rätön kaltainen sekoboltsi.

Tihkuluodon kuiskaajat etenee huimalla tahdilla ja lukijan tosiaan kannattaa keskittyä lukemiseen, koska muuten vuoristoratamaisesti rullaavat tapahtumat liukuvat silmien ohi. Rätön sanavarasto on varsin laaja ja kirjassa pyörii enemmän sivistyssanoja kuin Aku Ankassa konsanaan. Osittain tämän takia kirja ei ole ihan helpoin mahdollinen lukukokemus, ainakaan jos edes hetkeksi antaa keskittymisensä herpaantua. Rättö ei tosiaan päästä lukijaansa helpolla, mutta sekava ja unenomainen kuvaus on sellaista mitä Rätöltä oikeastaan odotinkin. Tämän taustamusiikiksi voisi laittaa Kuusumun Profeettaa tai Rättöä ja Lehtisaloa, tosin ilman Röyhkää tällä kertaa.

Jaclyn Bond – The 100 Best and Absolute Greatest Heavy Metal Albums in the World, Ever

Vappuna (onpas siitä jo aikaa!) tuli saunottua ja kaljoiteltua Haudanusvan kanssa. Siinä sivussa tuli vilkaistua yhtä kirjaa, jonka tyyppi oli kirjastosta lainannut. Jaclyn Bond-niminen toimittaja oli ottanut (monien muiden tavoin) asiakseen listata metallilevyjä ja julkaista listansa The 100 Best and Absolute Greatest Heavy Metal Albums in the World, Ever-nimellä. Nimensä mukaisesti nimihirviöön on listattu sata metallialbumia, joiden relevanttiudesta voidaan tosin olla montaa mieltä.

Näihin yksittäisten toimittajien koostamiin listoihin kätkeytyy aina vaara. Koska ne perustuvat yksittäiseen mielipiteeseen, niin ne kertovat enemmän koostajansa musiikkimausta kuin mistään muusta. Ja jollakin logiikallahan nämäkin sata albumia listalla ovat. Makuasioista ei parane kiistellä, mutta Bondin maun mukaan tämä lista on mitä todennäköisimmin koostettu. Kannattaisi myös varoa millä nimellä kirjansa nimeää, sillä jokuhan voisi luulla sitä viralliseksi totuudeksi. Suhtaudun skeptisesti kirjan nimeen jo siksi koska siinä esiintyy ever-sana. Sitä paitsi maailmassa julkaistaan vuosittain tuhansia metallilevyjä, joiden kaikkien kuuleminen on käytännössä mahdotonta.

Jokaiselle albumille on omistettu aukeama kirjasta kansikuvineen ja biisilistoineen. Superlatiiveja ei säästellä, kun Bond kertoo levyistä lyhyesti ja laittaa jotain pieniä faktojakin sekaan. Listalla on kymmenittäin kestosuosikkeja, jotka ovat lähes jokaisella tämänkaltaisella listalla. Iron Maiden, Metallica, Black Sabbath… Osa levyistä on ihan oikeutetusti mukana, mutta joidenkin kohdalla logiikka hieman mättää. En esimerkiksi täysin ymmärrä Mayhemin De Mysteriis Dom Sathanasin korvaamista Wolf’s Lair Abyssilla (joka on siis ep). Joitakin levyjä en tosin olisi laittanut listalle ollenkaan, esimerkiksi Lamb of Godia en miellä ihan näin tärkeäksi bändiksi… tai erikoismaininnan saanutta Job for a Cowboyta.

Oma makuni eroaa Bondin vastaavasta jonkin verran – se nyt on selvää – mutta listalta puuttuu kiistattomiksi klassikoiksi laskettuja levyjä. Mihin esimerkiksi jäi Celtic Frost? Ja onko Bondin arvostelukyky pettänyt pahemman kerran, kun Slayerilta ei ole listattu Reign in Bloodia, mutta God Hates Us All on? Lisäksi kirja tuntuu olevan koostettu turhan varovaisesti. Darkthronesta ei löydy edes mainintaa kirjan lopussa olevasta erikoismaininnat-listasta, saati sitten Burzumista, vaikka näiden bändien merkitystä metallin kehittymiselle ei voida vähätellä. Jos nyt laitan foliohatun päähäni niin voisin selittää Burzumin puutosta Varg Vikernesin poliittisilla mielipiteillä, joiden takia ehkä De Mysteriis Dom Sathanaskin jäi pois, johtuen Vikernesin panoksesta levyllä.

Lista on hajuton, yllätyksetön, ehkä jopa liian amerikkalainen (listalla on Black Label Societyn Hangover Music Vol. 6) eikä tarjoa sellaiselle ihmiselle mitään uutta, joka on tottunut näkemään kaikenlaisia listauksia aiheesta. Kyllä tämän listan selaaminen tarjosi silti viihdettä ainakin yhdeksi illaksi, sillä tämän kirjan mainitsemat (tai mainitsematta jättämät) albumit herättivät kyllä ihan kohtuullisesti keskustelua.