Zac Crain–Black Tooth Grin: The High Life, Good Times, and Tragic End of “Dimebag” Darrell Abbott

Olen saattanut tuoda pari kertaa ilmi, etten nykyisin jaksa juurikaan kuunnella Panteraa. Se ei siltikään minua lukemasta sen särmikkäästä kitaristista Dimebag Darrell Abbotista kirjoitettua elämäkertateosta.  Jo heti johdanto (ja sittemmin myös luku 18: Slaughtered) muistuttivat siitä suunnattomasta vitutuksesta ja surusta, jonka Dimebagin kuolemasta kuuleminen aikoinaan aiheutti. En ollut koskaan pitänyt Panteraa suosikkibändinäni, vaan ehkä jopa yliarvostettuna vaikka useammallakin bändin levyllä on kiistattomat ansionsa. Nykyäänkin päätä kiristää, kun monessa rokkiluolassa soitetaan pelkästään Panteraa ja Volbeatia, mutta siitä huolimatta olen pitänyt Dimebagia kovana jätkänä, vaikkei mies ehkä ollutkaan mikään maailman paras roolimalli. Miehen kuolema pysäytti, sille en voi mitään. Olisin falski jätkä, jos sanoisin ettei tämä kirja olisi missään vaiheessa koskettanut.

Kirja piirtää kuvaa Dimebag Darrellista, joka oli karun ja ehkä jopa luotaantyöntävän imagonsa takana helposti lähestyttävä ja lämmin ihminen. Muistaisin jonkun sanoneen tämän sydämen olleen Texasin kokoinen, enkä yhtään kyllä epäile.* Saadakseni uutta perspektiiviä ja syventääkseni lukukokemusta, päätin katsoa myös 3 Vulgar Videos From Hell-kokoelmavideon, jota en ollut aiemmin jaksanut katsoa kokonaan tarkoituksettoman spedeilyn vuoksi. Ne vahvistavat käsitystä Dimesta hyväntahtoisena heppuna, joka yrittää kehitellä aina itselleen ja muille viihdettä. Tosin mies oli takuuvarmasti myös rasittava kännissä, jos tätä olisi pitänyt selvinpäin katsella liian pitkiä aikoja.

Crain ei pelkästään palvo Dimea, vaikka moni asia tuntuukin liioitellulta. Esimerkiksi Crain ei arastele “tähti”-sanan käytön kanssa ja nostaa Dimen muutenkin korkeammalle jalustalle. Tämän vuoksi lukija (tai minä ainakin, ikuinen vastarannankiiski kun olen) alkaa enemmin tai myöhemmin lukemaan kirjaa yhä kriittisemmin. Välillä kun tuntuu ettei kirjailijalla ole mitään kriittistä sanottavaa kohteestaan, tiputtaakin hän silti tiskiin muutaman faktankin. Esimerkiksi Crain kumoaa myytin, jonka mukaan Dime olisi vain lukinnut itsensä huoneeseensa ja palannut hetken kuluttua kitarajumalana.

Toki Crain ansaitsee kiitostakin jo pelkästään tämän urakan tekemisestä. Dime oli merkityksellinen kitaristi, joka uudisti Panteran kanssa metallimusiikin standardeja 90-luvulla. Mies on kirjansa ansainnut. Harmi, että miehen omat haastattelulausunnot on napattu tämän aiemmin tekemistä haastatteluista eri lehtiin, mutta minkäs teet? Crain käy läpi Dimen koko uran, eli toisin sanoen mies antaa tilaa myös Panteran neljälle ensimmäiselle levylle, vaikkei niillä olisikaan muita ansioita kuin Diamond Darrellin kitarointi ja satunnaiset irtobiisit. Panterahan itse kiisti jossain vaiheessa niiden olemassaolon ja oli kuin niitä ei olisi koskaan tullutkaan, vaikka ilman niitä Pantera tuskin olisi tehnyt Cowboys From Helliakaan (1990). Tämä on tarkoittanut myös Terry Glazen saamista haastateltavien joukkoon. Crainille pitää myös nostaa hattua hankalan aiheen käsittelemisestä; kirjoittaja ei anna supporttia Dimebagin kuluttavalle elämäntyylille, kuten ei anna allekirjoittanutkaan. Itse menetin joulukuun 8. päivänä vuonna 2004 loistavan kitaristin, en bilekuningasta.

*Vinnie Paulko näin sanoi?

Yngwie Malmsteen’s Rising Force – Unleash the Fury

Maailmassa on paljon kitaravirtuooseja. Yleensä näiden puolijumalien albumeita ei jaksa kuunnella päämäärättömän tilutuksen runsauden ja biisien puutteen vuoksi. Ruotsalaislähtöisellä Yngwie J. Malmsteenilla sentään oli hyviä biisejäkin, vaikka nekin oli kuorrutettu liialla kikkailulla. Tosin ne hyvät biisit jäivät 80-luvulle, vaikka mies on kurittanut kermankeltaista The Duck –kitaraansa (ja sen kopioita, alkuperäinen kun on kuulemma aika kulahtaneessa kunnossa) näihin päiviin asti. No, tämähän kaikki jo tiesivätkin, kuten varmaan myös sen että vuonna 2005 ilmestynyt Unleash the Fury on yksi miehen tuoreimmista studioplätyistä.

Rising Force-nimi kannessa viitannee siihen, että nyt rokataan. Kyllä, Unleash the Fury kuulostaa samalta kuin miehen tuotanto 80-luvullakin. Ynkän uudemmilla levyillä laulava Doogie White on suoraa jatkoa Joe Lynn Turnerille ja Mark Boalsille, eli hyvin autenttisiin tunnelmiin päästään. Materiaalia on gargantuaalisesti: 18 biisiä ja cd-levyn kapasiteetti täyteen, eli 74 minuuttia. Mutta kuka jaksaa kuunnella albumin samalla pitäen varauksettoman ihastuksensa alusta loppuun asti, kun Ynkkä soittaa jämäriffejä ja klassisesta musiikista pöllittyjä sooloja 74 minuuttia? Itse en ainakaan jaksa. Ynkän vanhoja levyjä pystyi vielä kuuntelemaankin, kun niihin ei mahdutettu kaikkea materiaalia, mitä Ynkkä vain sai soitettua. Tällä levyllä on sentään niitä rockereita ja voimaballadeita enemmän, vaikka on tässäkin pari instrumentaalirieskaa mukana. Kuunnelkaa Revolution, The Bogeyman tai Cherokee Warrior, niin tajuatte mitä on homman nimi.

80-luvun haamut vaivaavat miestä. Musiikki on sitä samaa mitä silloinkin, mutta jo albumin nimi viittaa surullisenkuuluisaan insidenttiin, joka liittyi Ynkän lentomatkaan Tokioon 80-luvun lopussa. Mutta toisaalta Ynkkähän tekee sitä mitä itse haluaa, joten saa nähdä koska tämä egosentrinen pörrötukka äänittää albumillisen oikeita pieruja. Jos niin käy, niin on ilmeistä että Ynkkä kaipaa kipeästi riihikuivaa hulppean kartanonsa ja urheiluautojensa ylläpitämiseksi, joten siksi kait näitäkin levyjä edelleen julkaistaan. Mutta kyllähän minä Ynkkää kuuntelen mieluummin kuin Joe Satriania.

Kenelle: Niille, joiden pää oikeasti kestää 74 minuuttia Ynkkää ilman vakavia mielenterveysongelmia.
Miksi: Tiluttelu on elämän suola.
Kohokohdat: Miten voin nostaa biisejä esille, jos niitä ei tämän esarinvenytyksen seasta millään löydä?

Jussi Kangas’s Dragonwing

Kuvasin talvella Jussi Kangas’ Dragonwing-bändin keikan Montussa, ja jälkeenpäin sain palkkioksi cd-levyn. Cd-levyn kannessa luki tietenkin sillä esiintyvän bändin nimi, sekä nimi Algetram. Lähempi tarkastelu tosin paljasti levyn olevan jo vuodelta 2009.

“Kuka helvetin Jussi Kangas?” kysyy varmasti moni. Vastaus: Jussi Kangas on Porin Ynkkä. Tuskinpa Kankaan kuva koristaa kovinkaan monen nuoren kitaristin makuuhuoneen seinää, mutta tekniseltä osaamiseltaan Kangas on hänkin todella kovatasoinen, ellei jopa vanhanajan virtuoosi. Esikuvansa tavoin Kankaan kitaran merkki on tietysti Stratocaster ja värinä kerma, mutten tiedä millä nimellä Kangas soittopeliään kutsuu.

Ynkkä on Kankaan sydäntä lähellä, mutta onneksi tämän ensimmäinen albumi on tehty nimenomaan biisien ehdoilla. Niinhän tosin oli Ynkänkin ensimmäiset levyt, ennen kuin tälle nousi lopullisesti kusi hattuun ja tämä alkoi tehdä aivan paskoja levyjä, joissa ei ollut enää päätä eikä häntää. Kankaan perinteiselle heville kumartelevat kappaleet eivät valitettavasti ole ihan niin hyviä kuin mitä Ynkkä kykeni parhaimmillaan 80-luvulla tekemään, mutta paketti pysyy tyylitajuisena kun lukuisat soolot jopa sopivat biiseihin. Muutaman soolon kohdalla tosin aloin haukottelemaan, mutta varsinkin kun onneton tuotanto on muussannut osan kitaroista yhdeksi vellipuuroksi.

Levyhän on tosin omakustanne, mikä valitettavasti myös kuuluu. Äänitys ja mksaus on toteutettu todella onnettomasti, ja kitaran jonka pitäisi olla parrasvaloissa onkin taustalla. Ainakin osan ajasta, mutta osaa kitarasooloista ei kuule lainkaan ellei aivan erikseen yritä kiinnittää niihin huomiota. Myös laulu ontuu, mutta käyttihän Ynkkäkin varsinaisia laulajia jolloin hänelle itselleen jäi aikaa pelleillä soittopelinsä kanssa.

Suoraan Ynkkää palvovat kitaristit ovat nykyään harvassa, jolloin Kangas pysyttelee yhtenä erikoisimmista ilmestyksistä Suomen taikakitaristipiireissä. Omissa silmissäni Kankaan arvostusta (vaikka edelleen vannon “No gods, no masters”-sloganin nimeen) nostaa tämän kytkeytyminen Porin vaihtoehtorock-skeneen. Pharaoh Overlordin laahaavien ja monotonisten riffien jauhaminen antaa miehestä monipuolisen kuvan. Kangas osaa olla egoistinen kitarasankari, mutta myös pysyä ruodussa. Algetramilla mies toteuttikin lähinnä omia mielihalujaan, eli soittaa ynkkämäistä lohikäärmeheviä perin ynkkämäisesti.

Kenelle: Kitarasankareille mallilevyksi.
Miksi: Koska faarao suuttuu muuten.
Kohokohdat: Shining Sword, Pharaoh’s Men

Purplestone & Jussi Kangas’ Dragonwing. 12.2.2011 @ Monttu, Pori

Olen tässä viime aikoina kuunnellut neuvostodoomibändi KYPCK:n toista studioalbumia НИЖЕ:ä (Nizhe) arviointitarkoituksissa. KYPCK:n vokalistina on Erkki Seppänen, mies joka laulaa venäjäksi ja vielä harvinaisen tylyllä tavalla. Tuona lauantaisena iltapäivänä huomasin, että hän laulaa Purplestonessa, joka oli Poriin tulossa keikalle samana iltana. Halusin kuulla, miten tuolta matalien taajuuksien ja tuntojen tulkilta onnistuu seiskarihevin laulaminen,  sydämenihän kuitenkin sykkii myös kasariheville. Dion, Black Sabbathin ja Acceptin soidessa olen ensimmäistä kertaa maistellut kaljaakin, jos ei lapsuuden “Isi! Saanko maistaa? HYI! PAHAA!” –kokeilua lasketa.

Olin tosin kahden vaiheilla Monttuun menemisestä. Anniksella olisi samanaikaisesti ollut eräät kekkerit, joissa olisivat meuhkanneet No Second Thought ja Moshtradamosh, mutta tällä kertaa päätin mennä katsomaan pitkiä hiuksia, nahkahousuja ja Marsupinoja. Röyhelöpaitoja ei tosin näkynyt.

Jussi Kankaan nimen muistan kuulleeni joskus. Tai sitten sekoitan hänet siihen jazzkitaristiin, jolle tämä tiettävästi on sukua. Joka tapauksessa Kangas on saanut ”Porin Yngwie Malmsteen”-leiman. Ulkonäöltään tämä tosin muistutti enemmän Tom “Warrior” Fischeriä aina pipoa, tukan pituutta ja kajalia myöten. Muuten kyllä Porin Ynkkä-leima oli tosin jokseenkin lunastettu, olihan tällä The Duckia muistuttava kermanvärinen Stratocasterikin. Eikä Kangas vaikuta kusipäältä, toisin kuin esikuvansa. Ja mies tilutteli kuten esikuvansa. Vaikka kuulija rekisteröikin enimmäkseen Kankaan tepposooloja ja korkeaa laulua, niin muita instrumentteja ei poljettu tilusoolovyörytyksen alle. Bassokin kuului terävästi ja selkeästi. Lavalla muuten näkyi reilusti vähemmän pedaaleja kuin edellisenä iltana Circus Undergroundin keikan aikana, vaikka Dragonwingin musiikki oli reilusti teknisempää.

Kankaalla on tosin kyky tehdä jopa biisejä eikä koostaa kappaleistaan pelkkää kikkeliskokkelissinfoniaa. Ynkällä tuo kyky taisi jäädä sinne ruuhkatukkien ja nahkahousujen luvatulle aikakaudelle. Tosin setin loppuvaiheilla Dragonwing alkoi toistamaan itseään melko pahastikin, jokainen biisi kun alkoi ja päättyi kitarasoololla. Olisin toivonut enemmän rohkeampaa riffittelyä mukaan.

Jonkinlaisen roudaustauon päätteeksi alkoi soittamaan Purplestone. Seppäsen vokalisointi oli Purplestonessa vähintään erilaista kuin KYPCK:n riveissä. Purplestonen repertuaarihan koostuu hyvin pitkälti Deep Purple, Rainbown, Uriah Heepin ja Black Sabbathin Dio-aikakauden biiseistä. Seppänen ei ollut Dio, Gillan tai edes Turner. Hän oli Erkki Seppänen, ja hänen kovaa ja korkealta tuleva äänensä oli sopiva tulkitsemaan näiden kaikkien vokalistien laulamia biisejä. Ja toki ukon esiintyminen oli muutenkin persoonallista, tämä kun sai langattoman mikrofoninsa mahdollistamana vapaat kädet pilailla bänditoveriensa kustannuksella. Soittimiensa vankeina olleet musikantit eivät voineet tehdä muuta kuin seurata avuttomana vierestä, kun Seppänen irvisteli ja keikaroi. Kitaristina hääri muuten J. Hänninen, joka soittaa myös Iron Maiden-covereita The Coverslaves-yhtyeessä. Ja tokihan Purplestonessa oli urutkin!

Itse settilistaan kuului niitä tunnettuja klassikkobiisejä (Man on the Silver Mountain) mutta myös hieman harvinaisempia vetoja (Spotlight Kid). Tosin ehkä joku I Surrender  oli jo liiankin ilmeinen veto. Purplestone oli kaikenlisäksi koostanut settilistansa niin, että hittejä ja harvinaisuuksia tarjoiltiin sopivassa suhteessa, sinne sun tänne ripoteltuina. Purplestonessa oli vaan se ongelma, mikä on lähes jokaisessa cover-bändissä: livenä niiden seuraaminen on ihan hauskaa, mutta kotioloissa niitä ei kuuntelisi niin kauan kuin alkuperäisbändien levyt ovat olemassa. Montussa Purplestonen katsominen oli kyllä hauska kokemus, vaikka menen coverbändien keikoille äärimmäisen harvoin. Olisikohan tämä ollut jopa ensimmäinen kerta, varsinkin  kun Deep Purple tai Rainbow eivät ole soittimeeni eksyneet moneen vuoteen?

Tämän estottoman kasari-iloittelun jälkeen oli pakko poistua lohikäärmeiden ja taikamiekkojen taikamaailmasta kylmään todellisuuteen, eli tappouhkauksien täyttämään Porin pakkasyöhön. PK:n sisäänkäyntiä vältellessäni jäin miettimään yhtä asiaa: mihin jäivät voimaballadien tahdissa heilutettavat sytkärit? Hevi on hauskaa ja ikuista? (Ts. Kuvia katsottavana!)