Kohu-63, Vastustus & Horros. 8.9.2012 @ Vastavirta, Tampere

Hennin synttäribailuillakin tuli pyörähdettyä taannoin, kameran kanssa. Hengailen nykyään kyllä kovin paljon tuolla Vastavirralla kamerankin kanssa, ja niin tuli ikuistettua myös Horroksen, Vastustuksen kuin Kohu-63:nkin keikat. Alunperin esiintymässä piti olla M.O.R.A.:n, mutta peruuntumisen takia soittamaan päätyikin Kohu-63. Ei missään nimessä huono paikkaus, mutta M.O.R.A.:n peruminen pisti harmittamaan, varsinkin kun levyllä bändi on havaittu hyväksi mutta keikalla en ole bändiä vielä nähnyt.

Horroksen olen tainnut nähdä viimeksi Mustassa Pispalassa… viime vuoden kesänä. Siitä oli kulunut minun makuuni vähän liikaakin aikaa, varsinkin kun bändin seiskatuumainenkin ehti tulla tuossa välissä. No, bändi ei ollut toisaalta edes soittanut keikkoja sitten viime kevään, ja tämä oli Urhon (toinen) viimeinen keikka Horroksessa. Hyvä keikka olikin.

Vastustus oli hauskaa kaahaamista ja kahden tyttölaulajan voimin toteutettua kohellusta. Siinä oli kivaa vaaran tuntua ja hoipertelevuutta, mutta keikka ehti loppua ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaakaan. Oli aika absurdi tilanne, kun katselen keikkaa syöden toisella kädellä kakkua ja toisella taas otin järkkärinmuhjullani vähän kuvia. Kakkupalani ei ollut edes loppukaan, kun kitaristi tulkitsi keikan loppuneeksi ja lähti lavalta.

Kohu-63 ihan ok! Nähty vaan viime aikoinakin aika monta kertaa… No, ei bändillä huonosti mene joten en valita!

Eipä tässä muuta kuin että kuviakin otin.

Punk is Danger–Festival 17.8.-18.8.2012 @ Ikurin Virelä, Tampere

Laajempaa festariraporttia en jaksa nyt ährystää, kun tekemistä piisaa vähän liikaa muutenkin, mutta koen silti aiheellisesti meuhkata tästä tapahtumasta näin jälkeenpäin. Kyseessähän ovat Tampereen Ikurin Virelässä* järjestetyt kaksipäiväiset Punk is Danger –festit, joissa olin osallisena noiden päivien ajan. Pönötin pääasiassa vaatimattoman distroni kanssa salin laidalla, josta olikin ihan hyvä näkymä lavalle. Bändien välillä toki hengailin ulkona kun ei siellä sisällä ketään ollut. Kameraa en jaksanut ottaa mukaan, kun Puntalan kuvat ovat vihdoin ja viimein katsottu läpi, mutta kamerassa on silti peräti neljän keikan kuvat vielä kokonaan tsekkaamatta. Huh.

Mainittakoon, että sain pusun poskelle Lapinpolthajien laulajakitaristilta tehtyäni Manowar-tervehdyksestä. Backlashin Popeda-coverista** nautin. Ahneuden Motörhead-tulkinnasta en niinkään, mutta nyt kun näin Jaken ilman Rattusta (joka kyllä soitti myös hieman Rattusta) niin valmistaudun piakkoin näkemään Rattuksen ilman Jakea. SA-INT kärsi teknisistä ongelmista ja sitä myöten koko keikasta oli hankala saada mitään irti. Tohtori Koira meni taas vähän ohi. Mielialahäiriötä en ehtinyt näkemään. Joku juippi sai Mikon kalsareilta tuoksuvan Valse Triste-kasetin. Diskelmä oli perin ihana. Maailmanloppu murhasi. Sekaannus oli parempi kuin muistin. Riistettyjä ja Wardia en nähnyt, kun piti poistua Hervantaan kuuntelemaan death metallia yhden vanhan ystävän kanssa, joka oli juuri sattumoisin piipahtamassa Tampereella. Selfish, Kohut, Massacre, ja Bad Jesus Experience olivat ihan jees. Perikato oli aivan järjetön. Tämä “raportti” etenee epäloogisesti.

Distroillessa kävi vähän samalla tavalla kuin monena muunakin kertana, eli ostan itse enemmän tavaraa kuin mitä myyn. Perjantaina ostin pelkkää Valse Tristeä, sekä vinyylinä että kasettina, Deep Turtlen kanssa mutta pääasiassa ilman. Joku näätä vain keksi nyysiä distrostani Narkoosin c-kasetin. Ja mahdollisesti Uskonkin. Kuunteluhetkiä!

No, parin euron kasettien menetykset eivät sieppaa kun muuten viikonloppu tarjosi muuten mukavia elämyksiä. Mukavia ihmisiä, hyviä bändiä ja leppoisaa tunnelmaa.

*Käytännössä Virelä muistutti lattioineen ja puolapuineen lähinnä peruskoulun juhlasalia. Sellaisissa tiloissa ei ole punk-keikkoja järjestettykään ihan pieneen toviin. Näitä ja työväentalokeikkoja lisää!
**Ja mainittakoon nyt niille jotka eivät ole aiheesta tietoisia tai kiinnostuneita, niin Popeda on juuri Ikurista ja Raakaa voimaa- live (1981) on äänitetty samassa paikassa.

Kohu-63 – Lisää verta historiaan

Yksi 80-luvun pahamaineisimpia suomalainen punk-bändejä oli epäilemättä Kohu-63. Yhtye herätti närää jo yleisesti ottaen muutenkin, eikä laulaja Arto “Lättä” Hyytiäisen saama vankeustuomio taposta varsinaisesti nostanut yhtyeen osakkeiden arvoa. Nykyäänhän ei kukaan noita asioita muistele – varmasti moni bändin nimen mieleensä negatiivisessa mielessä aikoinaan painanut tyyppi yllättyisi, jos tietäisi Kohujen olevan yhä toiminnassa, vaikkakin juuri Lättä on bändin ainoa alkuperäisjäsen. Kohunsa lisäksi Kohuilla oli kuitenkin musiikkinsa, joka oli (ja on) sangen tehokasta.

Kohu-63 ehti julkaista ennen Lätän vankilaan joutumista (1983) vain kolme levytystä; Pelimannimusaa-EP:n (1981), Valtaa ei loistoa (1982)-MLP:n ja Lisää verta historiaan (1982)-LP:n, kaikki Pokon julkaisemina. Lisää verta historiaan on tässä nyt lyhykäisesti käsiteltynä. Tyylillisesti Kohu-63 tasapainottelee jossain punk rockin ja hardcoren välimaastossa. Osittain siitä syystä Kohuja voisi pitää Suomen The Exploitedina, toisekseen aiheuttamiensa otsikoidensa ja keikkakäyttäytymisellä saamansa maineen vuoksi. Jätkät nimittäin olivat jonkin sortin huligaaneja, jotka halusivat ärsyttää ihmisiä. Räyhähenkisyys kuuluu albumiltakin, joka koostuu kuudestatoista kappaleesta.

Biisien pituudet vaihtelevat minuutista kahteen ja puoleen ja on lienee sanomattakin selvää, että näitä nuoria miehiä otti kaaliin. Energiaa on aivan holtittomasti, aggressiota samaten. Kohut soittivat tarkasti, napakasti ja ankarasti eivätkä välittäneet, jos hieman roiskui eivätkä Kohut lopeta, ennen kuin näiden kanta rakkaudesta, systeemistä ja poliiseista tulee selville. Albumi etenee kiitettävällä tarmolla, mutta kappalemateriaali on hieman tasapaksua, eikä albumi olisi kärsinyt juurikaan parin tsibaleen tiputtamisesta pois. Ilmestyessään albumi olisi korvissani todennäköisesti ollut lievä pettymys, sillä bändin kaksi aiempaa julkaisua olivat parempia. Mutta eipä sillä, eivät Kohut huonosti vedelleet tälläkään albumilla, vaikka bändi on parempaakin musaa tehnyt.

Albumilla on kuitenkin kaksi kappaletta, jotka pitää erikseen nostaa esille. Albumin päättää vanha työläislaulu Punakaartilaisten marssi. Kappaleen provokatiivisuutta korostaa se, että yhdessä vaiheessa bändin jäsenet ilmoittivat Kohu-63:n tarkoittavan “KOmmunistisia HUligaaneja”, vaikkei edes tarkoittanut sitä. Ihmisii? taas on tunnettu myös nimellä Poliisit on verisii persereikii, tosin tässä versiossa Lättä laulaa “Poliisit on mukavii virkaihmisii”, arvatenkin Epen käskystä.

Lisää verta historiaan oli ensimmäisiä – ellei peräti ensimmäinen – suomalainen hardcore-levytys, joka kulki ihan albumimitassa. Silti se tuntuu olevan aikansa ehkä vähiten huomiolle jääneitä suomalaisia hardcore-levyjä. No, Kohut ainakin vielä porskuttavat.

Kohokohdat: Lisää verta historiaan, Valtaa III, Ihmisii?, Punakaartilaisten marssi

Kohu-63 – Maailmanlopun Blues

Kohu-63 on viime aikoina laiskistunut, jos pelkästään levytystahtia tuijotetaan. Eihän siitä nyt niin pitkä aika ole, kun Joose Keskitalo-splitti ilmestyi? Eikun… olihan siitä Maailmanlopun Bluesin ilmestyessä melkein kolme vuotta. No, ainakin keikkoja on riittänyt, ja olen itsekin nähnyt Kohut mölymässä aika montakin kertaa tuona aikana. Levytystahti ei ole kuitenkaan ihan samalla tasolla kuin vaikka 80-luvun alun kiihkeinä vuosina, mutta silläpä ei ole juurikaan merkitystä. Kohu-63 on yhä hengissä, saarnaamassa Maailmanlopun Bluesia.

Paljon on virrannut vettä Tammerkosken läpi, mutta Kohu-63 pysyy silti Kohu-63:na. Nuoret ja vihaiset räkänokat ovat tätä nykyä vanhoja ja entistä vihaisempia räkänokkia, mitä nyt Maailmanlopun Bluesin levyttämisen jälkeen yhtyeen keski-ikä on laskenut dramaattisesti rumpalinvaihdoksen myötä. Mutta itse musiikkiin palaten (tai oikeammin vasta ensimmäistä kertaa sen kimppuun mennäkseni) totean Kohujen olevan tempoltaan hitaampi yhtye kuin nuoruudessaan, mutta raskaampi ja tanakampi. Tietyllä tavalla jopa melodisempi, mutta Joose Keskitalo-splitin Leino/Loiri-tulkinnoista on otettu kylläkin takapakkia ja palattu enemmänkin sinne Akupunktio- ja Red With Anger –splittien linjoille. Linja kuitenkin pitää ja Kohu-63 potkaisee rahasalkkumiestä suoraan naamariin Lätän, tuon vähemmän iloisen Joulupukin johdolla.

Ei Maailmanlopun Blues ole missään nimessä parasta ja mahtavinta, mitä Kohut ovat pitkän uransa aikana aikaansaaneet, mutta ei sen tarvitse kuitenkaan lainkaan hävetä yhtyeen aiempien levytysten rinnalla. Siellä se seisoo ylväänä hienossa seurassa, oman paikkansa kumminkin tiedostaen. Eli jos aiemmat (2000-luvun) Kohu-levyt nappaavat, ei ole mitään syytä minkä takia tämä ei nappaisi.

Kohokohdat: Maailmanlopun Blues, Nyt saa riittää

Kohu-63 & Juggling Jugulars. 5.8.2011 @ Monttu, Pori

Tuhlaajapojan paluu, osa 63. En ole taaskaan viettänyt aikaani erityisen paljon Porissa, varsinkaan viikonloppuisin kun on ollut kaikenmaailman suviseuroja ja kinkereitä joita koluta. Siinä on jäänyt Porin keikkatarjonta vähäiselle huomiolle. Porispereen oli kuitenkin hyvä osallistua puoliksi paikallisena, jolloin sen yhteydessä oli myös mahdollisuus käydä Montussa ensimmäistä kertaa koko kesänä. Edellisen kerran taisin käydä siellä keikkaa katsomassa (tai mitään muutakaan tekemässä) kun Lama oli vieraisilla. Sen siitä saa, kun on kesän muilla laitumilla. Saatananpalvonta Rytmihäiriön keikalla ja koko päivän kestänyt Porispereily alkoivat kyllä jo tuntua, joten olin kahden vaiheilla otanko kameraa ollenkaan laukusta ja kirjoitanko Montun bändeistä riviäkään. Kuten näkyy, päätin kuvata ja kirjoittaa.

Juggling Jugulars soitti kyllä sellaisen keikan, että toukokuussa Rakennuskulttuuritalo Toivon pihalla heitetty ulkoilmakeikka jäi tälle kakkoseksi. Osasyyllinen löytyi paremmista soundeista, mutta omalta osaltani selvästi helpotti tuoreen levynkin kuuleminen siinä välissä. Toukokuussa 80 Million Barrels ei ollut vielä pihalla, mutta se on soinut aika taajaan vaikkei mielestäni ihan olekaan väkevän Salute No Onen (2008) veroinen. Siitä juttua sitten myöhemmin tällä samalla kanavalla, mutta katsotaan ja kuulostellaan sitä levyä nyt vielä tovi.

Kohu-63:een pätee oikeastaan sama kuin jonglööreihin; Kohutkin soittivat parhaan keikkansa mitä olen päässyt todistamaan. Olen tosin nähnyt kohut vain Puntalassa (2009 ja 2011), mutta kumpikaan ei tipahtanut ihan odotetulla tavalla. Kolme vuotta sitten Helsingin Puistolassa saattoi tipahtaakin, mutten nyt satu muistamaan siitä keikasta mitään. Tosin Kohut eivät kuulemani mukaan olleet keikkaan itse täysin tyytyväisiä, mutta kyllä ainakin rytmisektio vaikutti erityisen vihaiselta, tuoden musiikkiin sen kaipaamaa intensiteettiä. Lätän lähdettyä lavalta kärisemään yleisön keskelle olin vain hetken päässä täydellisestä kuvasta. Mies tuijotti minua suoraan silmiin, otin kameran sivusta, mies näytti linssille keskisormea, en ottanut kuvaa. Yritä siinä ottaa 50 sentin päässä olevasta miehestä lähikuvaa 50 millin polttovälin linssillä. No, näitä sattuu. Sen tosin voin sanoa, että jos ennen keikkoja tunsin itseni väsyneeksi niin nopeastipa sitten sammahdin päästyäni sänkyyn asti.

Ei-mielestäni-kovin-hääppösiä räiskäyksiä täällä.

Kohu-63 Amerikassa

Yle Teemalta tuli tämä dokumentti. Tuo tietohan ei ole mikään uutinen, sillä kyseinen dokkari on näytetty jo muutamaan otteeseen, mutta jostain syystä näin sen vasta nyt. No tulipa katsottua sitten sitäkin tarkkaavaisemmin.

Tämä dokumenttihan kertoo Kohu-63:n matkasta Ämerikkään, tuonne vapauden luvattuun maahan, jossa lopulta rappio rehottaa ja kaikkialla on paskaista. Kommunistiset huligaanit (bändin nimi ei tosin ole lyhenne tästä) ehtiikin kierrellä aika paljon syys-marraskuun 2006 aikana järjestetyllä kiertueella, paikkoja tulee nähtyä ja kilometrejä kertyy mittariin. Kiertue on järjestetty pienellä budjetilla, eli mitään kulttuuriapurahoja bändi ei tätä reissua varten saanut. Hommat tuottavat kuitenkin persnettoa eikä reissu muutenkaan suju odotusten mukaan.

Kiertueen on järjestänyt d-beat-bändi Diswarin (persoonallinen nimi!) jäsen Julien. Mies on kanadalainen ja sai vaivoin suostuteltua Kohut tekemään kiertueen. Julien järjestelee kiertueen käytännön asioita innokkaasti, mutta hänellä ei ole aiempaa kokemusta kiertueiden järjestämisestä mikä kostautuukin melko nopeasti. Innokkuudesta huolimatta jotkut asiat menevät karmealla tavalla pieleen, esimerkiksi New Yorkin keikalle ei saada rumpuja vaan bändi improvisoimalla askartelee itselleen rumpusetin muoviämpäreistä ja puutarhatuoleista joilla sitten paukuteltiin Punakaartilaisten marssi! Kanadan ja Yhdysvaltojen välisen rajan ylittäminenkin menee nerokkaan verkkarisuunnitelman takia jo lähelle komiikkaa. “Fantasjööl!”

Vaikka reissun saldo päättyykin miinusmerkkiseksi, niin turhaksi sitä ei voi sanoa. Mieleenpainuvia hetkiä on dokkarillekin tallentunut paljon, ties mitä jäi vielä kuvaamatta. Mieleen jäivät nämä:

  • Niagaran putousten vertaaminen Tammerkoskeen
  • Buffalossa oleva bändin suuri fani, joka puhuu nollista ja kymmenistä erikseen (three and zero = thirty). Kaverilla oli myös nahkatakkinsa selkään kirjoitettu “Varaus”, heh.
  • “That doesn’t look so safe” (kun tarkastellaan lavalla olevia kaapelivirityksiä)

Soundtrack vähän ihmetytti. Kohujen tuotantoa ei kuulla varsinaisesti ollenkaan muuten kuin keikoilla joitakin satunnaisia pätkiä. Muuten soundtrackina on pianomusiikkia, jolla on tosin tulkittu esimerkiksi Jukka Kuoppamäen Sininen on taivas. Lopussa sentään sain yllättyä, kun lopputekstien päälle tuli vuonna 2008 julkaistulta Joose Keskitalo-splitiltä Löysäläisten laulu.

Olihan tämä hyvin viihdyttävä mutta realistinen dokkari. Kovin hilpeisiin tunnelmiin se ei päättynyt ja se kertoo, kuinka punk-bändille voi käydä kiertäminen hyvinkin tuskalliseksi. Kiertuettaan suunnittelevilla bändille tämä voisi käydä varoittavasta esimerkistä.

ZLO/Kohu-63-split

Kummallista, että joidenkin etsimiensä tavaroiden etsimiseen tulee käytettyä helvetisti aikaa, joskus tuloksetta. Sitten kun lopettaa aktiivisen etsimisen niin yhtäkkiä tuote löytyykin jostain. Tämä ZLO/Kohu-63-split on mainio esimerkki tällaisesta, etsin keväällä levyä aktiivisesti mutta sain hankittua sen vasta Puntalasta loppukesällä.

Pitää myöntää, että pelkästään Kohujen takia minä tämän läpinäkyvälle vinyylille prässätyn splittiseiskan ostin ja siksi koin niin tärkeäksi sen hankinnan. Mutta tulipa tutustuttua uuteen bändiin tätä kautta, Kohujen myötä olen tosin tutustunut myös Joose Keskitaloon. Levyn toisella puolella soittaa kolmen biisin verran virolainen ZLO ja heidän osuutensa nimi on hellyttävän angstinen “Life Sucks”. Sanoitukset ovat (onneksi!) laulettu viroksi, mutta levyn kansipapereihin on harmillisesti painettu vain lontoonkieliset, runsaasti kirjoitusvirheitä sisältävät sanat. Jäin kaipaamaan alkuperäisiä sanoituksia, vaikken oikeastaan tajua viron kielestä hevon helvettiä.

Bändillä on runsaasti yhtymäkohtia Viron tunnetuimpaan punk-bändiin J.M.K.E:hen eikä pelkästään lyhyen nimensä vuoksi. Kumpikin bändi laulaa äidinkielellään ja musiikki on vahvasti melodista mutta samalla aggressiivista. Yhtymäkohtia näkyy myös bändin ulkonäössä, kannessa kun bändin jäsenillä on yhtä komeat keesit kuin nuorella Villu Tammella. Meininki kannessa on muutenkin samanlaista kuin J.M.K.E:llä pimeällä 80-luvulla. (Jos joku ei ollut kuullut J.M.K.E:tä aiemmin niin ei kannata aloittaa tuosta videosta, ei ehkä anna parasta kuvaa bändistä. Kuunnelkaa tämä mieluummin.)

Mutta jatketaan splitin kanssa. Toisella puolella tosiaan musisoi Kohu-63, joka yksi vanhimpia edelleen toimivista, suomalaisista kokoonpanoista. Bändi on perustettu jo 70-luvulla ja sitä on keitetty ties millaisissa liemissä, mutta yhä vain jatketaan. Bändi tuntuu vuosien aikana tulevan vain yhä aggressiivisemmaksi ja vittuuntuneemmaksi. Kohujen osuuden nimi onkin Uusi Maailmaja sillekin on taltioitu kolme hauskaa rallia nyky-yhteiskunnasta, mediasta ja “isoveli valvoo”-meiningistä. Yksi näistä biiseistä, Mua valvotaan, tosin on Pelle Miljoonalta lainattu.

Kohujen puoli oli myös hyvä, mutta tällä kertaa virolaiset veivät voiton. Pitää kyllä antaa Kohuille lisäpisteitä hyvien splittikavereiden valinnasta!