Uuno Turhapuro

Suomalaisen komediaelokuvan klassikkona pidetään Uuno Turhapuro-sarjan elokuvia, varsinkin ensimmäistä niistä. Uuno sai ensimmäisen nimikkoelokuvan jo vuonna 1973 , vaikka Uuno Turhapuron hahmo ei ollut tosin täysin uusi keksintö, vaan tämän rentun edesottamuksia pystyttiin seuraamaan jo sketseissäkin. Elokuvan tekemiselle taisi tulla kiire, sillä ensimmäinen Uuno Turhapuro on elokuvana vähän juostenkustu. Tosin leffa oli sikäli tyypillinen Uunoleffa, että useammat niistä olivat loppujen lopuksi melko kämäsiä. Käsikirjoittajana oli Spede Pasanen, ohjaajana Ere Kokkonen.

Elokuvassa on juonikin, jossa Turhapuro hankkii vihdoinkin töitä viulistina ensin rakennettuaan oman viulunsa ja hankittuaan soittovalmiudet kirjekurssilla. Töitä tulee Uunon makuun vähän liiankin kanssa, jolloin tämä päätyy olemaan taas oloneuvos.

”Mitä enemmän viulu vingahteli, sen enemmän vatsa kurahteli!”

On melko karua nähdä Turhapuron hahmo (LOIRI!) vielä kehitysvaiheessa. Tämä on kyllä resuinen hunsvotti ja hallitsee selittämisen jalon taidon, mutta sen lisäksi Uuno keskittää tarmonsa lähinnä vaimoparkansa ärsyttämiseen. Uuno on oikeasti todella rasittava hahmo, varsinkin tässä ensimmäisessä elokuvassa. Ei ihmekään, että vaimo Elisabetin (Marjatta Raita) pinna on kireällä, tosin tämä vaikuttaa tavanomaista hermoheikommalta jo muutenkin. Vuorineuvos Tuuraa ei nähdä, saati tämän vaimoa. Härski-Hartikainen (Pasanen) kyllä pälyilee mestoilla, mutta hänen roolinsa on pienempi kuin muissa elokuvissa. Tosin Simo Salminen on vielä pienemmässä osassa, mutta hänen hahmonsa nimi on muutenkin tässä tapauksessa Lettunen. Ei siis Sörsselssön eikä edes Lörsson vaan Lettunen. Elokuvassa on kyllä näiden veijareiden lisäksi myös yksi erikoinen sivuhahmo, eli yläkerran Kotkanen-Hammaslärvänen (Juhani Kumpulainen).

Elokuva lähinnä perustuukin Loirin ja Raidan väliseen tappeluun, jota ei oikein ketsäisi katsoa puoltatoista tuntia putkeen. Ehkä ne olisivat toimineet yksittäisinä sketseinä paremmin, ja kyllähän leffa muutenkin vaikuttaa sketsikyhäelmältä kuin täysipainoiselta elokuvalta. Ja tämä on siis suomalaisen viihde-elokuvan klassikko? Eipä toisaalta ollut ensimmäinen (saati viimeinen) kerta, kun Speden kätösistä lähti pappatunturi keulimaan. Parissa muussakin Uuno-leffassa varsinainen juoni etenee heikosti tai ei ollenkaan.

Kohokohdat: Uuno levykaupassa. Ja myöhemmin pyöräilemässä. Ja tekemässä pellehyppyjä. Nämä yksittäiset sketsit ovatkin loistavia, vaikka kokonaisuutena elokuva onkin melko kömpelö.

X-Paroni

Spede Pasasen ensimmäinen pitkä ohjaustyö oli X-Paroni vuodelta 1965. Elokuvan teki loppujen lopuksi hyvin pieni joukko elokuvantekijöitä. Spede itse ohjasi, käsikirjoitti ja näytteli kaksoisroolin, ja muissa tehtävissä pyörivät Jaakko Pakkasvirta ja Risto Jarva, jotka myös jakavat ohjausvastuun Speden kanssa. Elokuvassa esiintyy myös Speden luottonäyttelijä Simo Salminen sekä Speden vaimo Pirjo Pasanen (tuolloin Vainimäki), mutta Loiria ei näy.

Paroni Vilhelm von Tandem (Spede) on paroni, jolla on rahaa ja palvelija James (Pakkasvirta). Tämä hieman yksinkertainen paroni ei ole erityisen ihastunut elämänsä laatuun, eikä morsianehdokaskaan ole tämän mieleen. Samaan aikaan toisaalla maalaispoika Kalle (Spede) keskittää kaiken tarmonsa töistä laistamiseen ja typerien keksintöjen tekemiseen. Tämän olot ovat vaatimattomat, mutta tämä on onnellinen luonnonlapsi. Mutta kuinka ollakaan, nämä kaksi identtistä hahmoa vaihtavat osia ja joutuvat totuttautumaan elämään toistensa housuissa. Ja siitäkös vasta kommelluksia seuraakin ja riemu repeää!

X-Paroni antaa Spedestä ristiriitaisen kuvan; tämä oli surkea ohjaaja ja näyttelijä sekä suurin osa tämän vitseistäkin menee ohi. Tämä toisti itseään pitkin pitkää uraansa jolla oli enemmän huteja kuin täysosumia. “Kansan muisti on hyvä, mutta lyhyt.” Toki Spedellä oli jo X-Paronin aikoina oivalluksensa, mutta liian usein elokuva sortuu tahattomaksi ja teknisesti kömpelösti toteutetuksi huitomiseksi. Tässäkin elokuvassa piisaa klaffivirheitä!

Elokuvan loppupuoliskon pitkitetty taistelukohtaus – Speden tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta – taas jää jotenkin tarkoituksettomaksi. No, pääsipähän kuvausryhmä ammuskelemaan ja leikkimään sotaa metsään kauniina kesäpäivänä. Elokuvan makaaberein kohtaus näin jälkikäteen katsottuna on se kohtaus, jossa Spede pelaa golfia. Kuten kaikki varmaan muistavatkin, niin Spedehän kuoli slaagiin golf-kentällä. Tehden siis sitä, mitä rakasti. Rahan, backgammonin ja viihdyttämisen ohella, tietty. X-Paroni ei ole Speden parhaimpia elokuvia, muttei toisaalta huonoimpiakaan. Sekavimpia se kuitenkin on, mutta onhan tämä Speden ensimmäinen ohjaus. Yhtä relevantti kuin ensimmäinen Turhapuro.

Paras kohtaus: Spede flippaa pukumaurien keskellä.

Jingle All The Way – Isäni on Turbomies

Viime vuonna Piparnakkelin Pandaluolan “joululahja” oli arvio Terveiden Käsien Ääretön joulu-seiskatuumaisesta (jouluntoivotus on sama tänäkin vuonna).  Tänä jouluna onkin sitten aivan muuta:

En tiedä olenko koskaan asiasta maininnut, mutta suosikkinäyttelijäni taitaa olla Arnold Schwarzenegger, tuo itävaltalainen muskelihirmu. 90-luvun alussa kuvernaattori oli tullut tutuksi lähinnä vain action-elokuvien kivenkovana ja vähäsanaisena sankarina. Sitten tämä päätti kokeilla uutta urasuuntausta, ja pian tämä olikin tähdittämässä komedioita. Sopivasti vuoden 1996 jouluksi valmistui Jingle All The Way, eli Isäni on Turbomies. Kyseessä ei ole Ison Arskan ensimmäinen komedia, mutta yksi nauretuimmista kyllä. Tosin elokuva ei naurata hyvien vitsiensä tai hykerryttävän juonensa takia. Schwarzenegger ja muut koheltavat sen verran vauhdikkaasti, että elokuvasta odotettiin varmasti saman tason jouluhittiä kuin kahdesta ensimmäisestä Home Alone-leffasta, mutta kriitikot (ja minä) lyttäsivät elokuvan.

“Where is your christmas spirit?”

Schwarzenegger esittää Howard Langstonia, paljon duunia tekevää perheenisää, jonka kallis aika ei riitä perhe-elämälle ja varsinkaan tämän pojan huomioimiseen. Missattuaan poikansa tärkeät karatetreenit tämä havahtuu poikansa olemassaoloon. Howard päättää kerrankin olla hyvä isä ja päättää hankkia pojalleen joululahjaksi Turbomies-actionfiguurin. Harmi vain, että Turbomies – universumin siistein lelu – on kaikkien muidenkin osavaltion poikien toivelahjalistalla eikä sitä tietenkään enää saa ostettua mistään noin lähellä aattoa. Jostain on tuo tarunhohtoinen figuuri silti hankittava, varsinkin kun täydellinen naapurikin  (roolissa Phil Hartman-vainaa) hyppii nenille. Mokoma turjake kehtaa hymyillä koko ajan ja pokailla Arskan vaimoakin, turkele!

“This is cool!”

Isäni on Turbomies on niin hirveä, kuin kuvitella voikin. Se kierrättää kaikkia mahdollisia Hollywood-komedioista tuttuja kliseitä. Juoni on ennalta-arvattava, Schwarzenegger on kömpelö näyttelijä ja elokuva on täynnä amerikkalaisia jouluperinteitä, joihin kuuluvat punainen ja vihreä väri, liioitellut jouluvalot ja megalomaaniset paraatit. Soundtrack on mielenkiinnotonta höttöä, mitä on jokaisessa Hollywood-komediassa. Joku on varmaan kehitellyt generaattorin, joka nappia vääntämällä taikoo sopivat orkesterimusiikit komedialle kuin komedialle.

Miksi tätä paskaa pitäisi siis edes katsoa? No Arttu Kvartsinikkarin vuoksi tietenkin! Elokuvassa tosin on valitettavasti yhtä paljon väkivaltaa ja erikoistehosteita kuin muissakin Hollywood-komedioissa., mutta kyllä Arska saa olla näissä perheleffapuitteissakin kuin kotonaan, lausuuhan hän pari kömpelöä one-lineria! Schwarzenegger myös uhkailee ihmisiä (tosin ilman kiroilua) ja käyttäytyy näitä (sekä pahvisia Turbomiehiä) kohtaan väkivaltaisesti. Arska vetää jengiä ja ihmissyöjäporoa turpaan ja elokuva on täynnä punaista väriä, tosin se ei ole verta. Yksi pommikin räjähtää, mutta se repii vain hieman vaatteita, likaa ihon ja sekoittaa kampauksen. Tultakin elokuvassa Arskan vahingossa sytyttäessä naapurinsa olohuoneen tulipalon, jota tämä yrittää sammuttaa epätoivoisesti ilveillen. Samalla Arska tosin kärventää yhden kolmesta tietäjästä. Mitäs jos Arska olisikin polttanut Jeesus-lapsen?

“Burn fucker, burn!”
- Black metal-Pertti joulukirkossa

Tarinan opetus: lapsen rakkaus on ostettavissa kalliilla ja hienoilla leluilla. Isot pojat koulussa kiusaavat, jos sinulla ei ole Turbomiestä. Kannattaa myös tehdä jouluostokset ajoissa, eli niitä ei kannata tehdä vasta aattoaamuna. Joulu on markkinamiesten juhla, ja elokuva näyttää miten raadollisesti ihmiset käyttäytyvät joulun alla joululahjoja metsästäessään. Tosin eihän siihen tarvita edes joulua, kunhan tuotteella on vain mahdollisimman kova kysyntä ja niukka tarjonta. Taannoinhan Ikeassa vuodatettiin verta lampaantaljojen takia!

Mutta pitemmittä puheitta; Hyvää joulua!

”Ahahhahhahhaaaaa!”

Monty Python & The Holy Grail

Lauantai-iltapäivän ratoksi katselin Monty Python & The Holy Grail-leffan. Lukuisten muiden asioiden ohella fanitan myös Monty Python-porukan aikaansaannoksia. Hyvät sketsit ja huuruiset välianimaatiot ovat vedonneet minuun aina. Sitten kun MP-sarjaan kuuluuvat tämä ja pari muuta leffaa (Life of Brian ja Meaning of Life) niin meikä kusee hunajaa.

On kovin hankalaa sanoa mitään uutta tästä leffasta, tästä kun on jo sanottu kaikki moneen kertaan. Joten en taida sanoa tästä mitään. Jos joku nyt ei tästä vielä mitään tiedä, niin kyseessä on äärimmäisen realistinen dokumentti Kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden retkestä tarunhohtoisen Graalin maljan löytämiseksi. Kaikki tietenkin menee päin persettä kun esteitä tulee eteen vaikka kuinka paljon, tappajajänis tappaa osan ritareista sekä ranskalaisetkin vittuilevat samalla kun heittelevät eläimiä ritareiden niskaan. Eikä budjetti riittänyt edes hevosiin vaan ne piti korvata kookospähkinöillä.

Leffassa on runsaasti unohtumattomia kohtauksia, kuten mainittu tappajajänis, ritarit jotka sanovat “Ni!”, ranskalaiset “teemme kiveksistänne kastanjetteja!”, musta ritari ja monia muita. Tämän kappaleen myötä voidaan todeta, että syitä tämän katsomiseen on useita.

Se joka ei tätä vielä ole nähnyt… tehköön hän itselleen ja kaikille muillekin palveluksen katsomalla tämän nyt! Jos ei tämänkaltaisesta viihteestä saa mitään irti, niin tämä kannattaa katsoa sen takia että oppisi jotain historiasta, pääskysistä ja syistä miksi pitäisi mennä lomalle Ruotsiin. Nih.

Leffan nimellä kulkee markkinoilla myös olutta, josta on tuossa vieressä mainos. Tätä saa ihan Suomestakin, Citymarketissa ainakin muistan nähneeni tätä. Etiketissäkin sentään tulee “Tempered over burning witches.” Joskus olen ostanut tätä juomaa pullollisen, mutta siitä on jo sen verran aikaa etten muista moisesta kokemuksesta juuri mitään. Eli jos pitää brittiläisistä aleista ja tätä jostain bongaa niin siitä vain maistamaan, hintakin taisi olla melko huokea noin maahantuoduksi olueksi..