Path of Mine – Demo 2010

En ole vähään aikaan törmännyt yhtä karkeasti mielipiteitä jakavaan demobändiin kuin Path of Mine. Lammas Zinen Jaska piti aiemmin Devia Crucis-nimisenä aiemmin tunnetun Path of Minen ensimmäisestä demosta ja antoi sille jopa erikoismaininnan. Kuukauden demo-titteli jäi vain parin paikan päähän. Eräs ystäväni taas kuunteli tuota samaa demoa ensimmäistä kertaa ajaessaan. Kiekko ehti olla soittimessa vain puoli minuuttia, kun tuohtunut kaveri repi sen ulos soittimesta ja heitti jossain Forssan kohdalla ulos ikkunasta. Eikä kyseessä edes ole kummoinen hevipuritaani, vaan hemmon levyhyllystä löytyy Scar Symmetryä ja Amy Winehousea.

Olen siis saanut kuulla kahden ääripään mielipiteet demosta. Mihin kohtaan akselia minä sijoittaudun? En erityisemmin pitänyt jätkien edellisestä bändistä Devia Crucisista, mutta kyllä siitä siinnyt Path of Mine mielestäni ansaitsi mahdollisuuden näyttää hampaansa. Path of Mine on tosin verrattavissa ikänsä puolesta vauvaan, onhan bändillä hampaitakin suussa lähes yhtä monta. Bändin ensimmäisellä demolla (2010) ei nimittäin ole kuin vain kaksi biisiä.

“Laatu korvaa määrän”-lause todistaa paikkansapitävyytensä jälleen kerran. Path of Mine on päätynyt hiomaan harvat kappaleensa loppuun ja vakuuttamaan niillä sen sijaan, että lätkisi demonsa filleriraitoja täyteen. Näkemystä ja visiota löytyy vaikka ne eivät kristallinkirkkaina vielä hohdakaan, ja toteutuskin on hyvällä mallilla. Soittimet pysyvät räpylöissä ja kappaleetkin säilyvät mielenkiintoisina. Bändi itse on todennut hakevansa kaupallisempaa suuntaa musiikilleen. Mutta mitä se sitten tarkoittaa? Amerikanmallia ja/vai puhtaiden lauluosuuksien lisäämistä?

Bändillä on Myspace– ja Reverbnation-sivuillaan uusi kappale Fragile Pretenders, joka on mielestäni jopa parempi kuin demon kaksi biisiä. Kehitystä on siis tapahtunut. Lammas Zinessä on myös luettavissa Path of Minen bändiprofiili.

Kenelle: Melodisen death metallin ystäville, jotka eivät säiky termiä “kaupallinen”.
Miksi: Kaupallisuuteen pyrkiväkin voi olla välillä hyvää.
Kohokohdat: Öh… Twelve ja Death Like Wall.

Relentless – It Falls Apart

Tästähän tuli epätavallisen profetaalinen arvioteksti. Arvion ensimmäinen, jokseenkin muuttumaton versio kirjoitettiin päivää ennen Pohjois- ja Etelä-Korean välistä, viimeisintä nahistelua. Tekstissä piipahtaa viittaus maarajoista ja joensuulaistrion onhan kakkosalbumin nimikin jo It Falls Apart. Ja sitten mainitsin vielä kansojen välisen kuilun… en tosiaankaan ajatellut kumpaakaan Koreoista, kun tuon alunperin kirjoitin.

Lazysodin Tarvaisen maun tämän postausten pohjalta jokseenkin tuntien arvaisin tällä olevan korvaa tämänkaltaiselle läiskimiselle. Tässäpä omat mietteeni levystä, jolla on tyylikäs kansi. LP-koossa se olisi varmasti melkoista silmänamia, ja arvaan musiikinkin kuulostavan paremmalta vinyyliltä kuunneltuna. Unohtakaa jo se The Baseballs.

Eastern Front – Blood on Snow

Kunhan olin muksuna päässyt Pikku Kakkosen “varokaa heikkoja jäitä” –varoituksesta yli, siirryin Korkeajännityksen kiehtovaan maailmaan. Kaikenmaailman sotapelit, sotaelokuvat ja muunlainen sotaviihde (pakko mainita tässä yhteydessä Sven Hassel!) tulivat minulle hyvin tutuiksi siihen mennessä, kun täytin 18. Siihen mennessä oli kyllä Panzer Division Mardukikin (1999) kuunneltuna pariin otteeseen. Olen pasifisti, ja sotahan on aivan perseestä, mutta samalla se on jokseenkin kiehtova ilmiö. Siksipä sotahistoriaa kertaavat sanoitukset sattuvat kiinnostamaan, mutta niiden esittämisessä Eastern Frontilla on kosolti parannettavaa.

The Handshake – The Art of Playing Wrong

Raahelaista punk rock-bändiä The Handshakea on ehditty jo markkinoida “punk rockin saastuttamaksi pop-musiikiksi.” Hassua sinänsä, että juuri ostin The Driven Dynamon levyn, sillä The Handshakessahan soittaa siitä tuttuja hemmoja.

Albumista luvattiin vinyyliversio ilmestyväksi myöhemmin syksyllä, tosin tätä kirjoittaessa sitä ei ole kuulunut, vaikka cd-versiokin on ollut saatavilla jo pari kuukautta. Tietääkseni cd-versiota ei ole vielä myyty loppuunkaan, mutta tämmöinen väärinsoittamisen taidetta huokuva teos toimisi todennäköisesti parhaiten joko keikoilla tai vinyylisoittimen kautta kuunneltuna.

Itse arvostelu luettavissa täällä.

Last Laugh – The Worst Kind

Joululaulujen uudelleensovittaminen jatkuu:

Lällärit soi, Lällärit soi
pää täynnä vihaa
Nyt sitä saa, nyt sitä saa
vihaiselta mieheltä turpaan

Niin, Lällärithän soittavat – anteeksi ilmaisuni – vitun vihaista hardcorea, jonka avulla pistetään hösseliksi. Kuulin huhuja, että tämä vihapartio olisi tulossa jossain vaiheessa laittamaan paikkoja paskaksi Porissa? Missä on keltainen lehdistö? Missä on Raija Forsström? Kuka suojelee lapsia, ja evää Last Laughin pääsyn kaupunkiin, jossa se vain turmelisi puhtoiset porilaisnuoret? Millainen on mekaaninen äänensärkijä?

Last Laughin uudesta seiskatuumaisesta The Worst Kind otettiin sitten 300 kappaleen painos, jonka painatti Tritonus Records: “Devil has the best tunes!”

Mitäkö itse tuumaan tästä primitiivisestä aggressiosta?

Hero Dishonest – Dangerous

 

Hero Dishonest on bändi, joka ei tee ihan tavanomaista musiikkia. Siksipä sen ei oikeastaan kuuluisi saada aivan tavanomaisia arvioitakaan (vaikka oma arvioni ei niistä muista dramaattisesti poikkea, heh). Omasta mielestäni tankeroiden käyttäminen arviossa oli ihan perusteltua, johtuen kylpyammeessa nököttävästä kirahvista ja albumin nimestä, joka on siis Dangerous. Ja dangeroushan on A. Karjalaisen mukaan “tankero”.

Uusimmassa Toikkarissa oli täysin oletetusti arvioituna tämä plätty. Eräs JMT-nimimerkkiä käyttävä kaveri oli arvioinut lyhyesti levystä, ja kyseessä onkin paras arvio, jonka olen tästä levystä nähnyt kirjoitettavan. Näytin sitä kaverilleni, joka kuvaili sitä “Demi-tasoiseksi”, tosin lukuisilla henkilökohtaisuuksilla buustattuna. “Demi-tasolla” nyt viitataan Demissä oleviin, parin lauseen levyarvioihin, eikä pituutensa puolesta Toikkarissa ollut arvio sen pitempi. Mukavasti nuo Vuoritalon muistot toivat arvioon lisäväriä! Jos Toikkaria ei aio lukaista, niin voi sen arvion lukea tätäkin kautta.

Mutta itse meikämandoliinon tekemä arvio on siis täällä.

Sole Remedy – Apoptosis

 

Juuri kun Barren Earthista päästiin, niin sitten tuleekin jo Sole Remedy perässä. Mistään kopiobändeistä ei kuitenkaan puhuta, sillä tuon superbändin ja lahtelaiskvintetin välissä on ammottava kuilu. Ne operoivat saman, melodisen ja progressiivisen metallin loputtomalta vaikuttavalla kyntöpellolla, ja ne käyttävät jopa samaa polttoainetta.

Jostain käsittämättömästä syystä luulin bändiä ulkomaalaiseksi (brittiläiseksi, jos tarkkoja ollaan), vaikka Lahti, tuo makeisia vetävän muskelihirmu Tuomas Saukkosen kotikaupunki, tiettävästi on vielä osa Suomea. Johtunee Sole Remedyn levy-yhtiöstä, joka on norjalainen Aftermath Music. En ole lukenut Infernon uusimpia numeroita, joten en ole päässyt tarkistamaan löytyykö yhtyeen levyn mainoksia sen sivuilta. Mietin vain, että onko Aftermath Music panostanut yhtyeen promotoimiseen Suomessa. Ainakin itselleni Sole Remedy oli tätä arviointihommaa ennen täysin tuntematon nimi.

Pohdintaa bändin tuoreimmasta hengentuotoksesta täällä.

Lighthouse Project – Atonement

Herkkää kissanpaijausmusiikkia pimeneviin syysiltoihin! Sellainen syysilta olisi tämäkin ilta, jona menen katsomaan Lighthouse Projectin keikkaa Hämeenlinnan Suistolle, lämppääjänään paikallinen Left Cold. Left Coldin tuoreen kasetin olen ehtinyt kuunnella vain kerran, mutta Lighthouse Projectin Atonement on viihtynyt soittimessa taajaan. Voisinpa jopa sanoa, että Atonement painii jopa eri sarjassa kuin Navigate by Heart (2006) ja Gift (2007). Se on jopa parempi, kuin uskalsin edes odottaa. Edellisissä pikkulevyissä oli kuulemma jo muutoksia, mutta niitähän minä en ole kuullut.

Levystä on olemassa kaksi versiota: CD:n julkaisi KHY Suomen Musiikki Oy ja vinyyliplätystä vastaavat Rabbit Ilsn Records ja 7 Ply Records. Vinyyliversio on ainakin komeaa katsottavaa, vai mitä itse tuumaatte?

Koettakaapa arvata, onko tämän illan keikasta tulossa arviota myöhempänä ajankohtana? Tarkempaa juttua itse levystä taas löytyy täältä. Kuvia kyseisestä keikasta voi katsella täällä.

Kiveskives – Painottomassa tilassa

Näin tulevan joulun kunniaksi sanoitin vanhan joululaulun uusiksi. Jouluunhan on vielä kaksi kuukautta, vaikka postiluukusta pursuavat ensimmäiset joulukuvastot muuta väittävät:

Kilisee kilisee kivekset, meluten, rokaten.
Kilisee kilisee kivekset, neljän laulun mitassa

Pauhaa progepunkki sanaton ja kasibittinen
Kautta sävelten hevien ja psykedelisten, halki galaksin

Tämä vanhojen klassikkojoululaulujen sanoittaminen uusiksi käy muuten työstä… Mutta millainenkohan tämä Kiveskives on livenä? Se on tosin ainakin selvää, että Kiveskivesin EP ei mene pukin konttiin, vaan kokin punttiin. Reisien väliin.

Itse arvostelu täällä.