Lapinpolthajat – Wahlroosin unelma

Lapinpolthajatkin tekaisi toisenkin pitkäsoiton. Hieman erikoisimmilla kansilla varustettu Wahlroosin unelma kuvastaa aikamme henkeä monelta eri kantilta, oli kyse sitten lähiöräkälöiden kohtaloista, tehotuotannosta, henkilökohtaisista tragedioista tai perhesurmista. Lapinpolthajien aiheet ovat vakavia, mutta bändihän on pohjimmiltaan aika hauska ja se käsittelee valitsemiaan aiheita vielä harvinaisen tarttuvasti.

Lapinpolthajat ei ole koskaan ollut erityisen raaka noin musiikillisesti, ja oikeastaan Wahlroosin unelmalla Lapinpolthajat kevenee entisestään. Tokihan nytkin on mukana reipasta poljentoa ja soundit taitavat olla entistä räkäisemmät, mutta samalla on melodisuuskin lisääntynyt. Painotus on edelleen Laman ja Appendixin akseleilla, jotka voidaan niputtaa hardcorenkin alle mutta joilla oli selvästi melodisempi pohjavire. Diggaan Lapinpolthajista nimenomaan siksi, ettei se edes yritä soittaa kaikkein nopeita ja yksinkertaisinta hardcorea.

Lapinpolthajilla on jokin kummallinen taito saada aikaan sellaisia biisejä, jotka pitää kuunnella lähes koko ajan. Facebookissa porukka jaksaa linkitellä yhä edellisen albumin tähtiraita Tervetuloa Suomeen-biisiä, siinä missä muita biisejä ei juuri linkitellä. Tuo vähän kyllä ärsyttää, mutta toisaalta sen ymmärtääkin. Samaa jatkuvasti kuuntelemisen tarvetta aiheutti myös ensimmäisen seiskan Aaltis ja tällä uudella levyllä oleva Terveisiä Berliinistä. Ja näitä hittibiisejä tuntuu olevan tällä levyllä erikoisen paljon, jonka vuoksi kuuntelin levyä elokuussa lähes jatkuvasti. Tätä kirjoittaessa on kylläkin jo lokakuu, ja syyskuun aikana levyä ei tullut juurikaan kuunneltua kun sitä tuli kuunneltua elokuussa loppuvuoden tarpeiksi. Kertonee jotain levyn koukuttavasta menosta ja energiasta?

Kohokohdat: Sosiaali- ja terveyspoliittinen strategia, Ainutkertainen elämä, Terveisiä Berliinistä, Tavallinen suomalainen tragedia, Itsetuho

Punk is Danger–Festival 17.8.-18.8.2012 @ Ikurin Virelä, Tampere

Laajempaa festariraporttia en jaksa nyt ährystää, kun tekemistä piisaa vähän liikaa muutenkin, mutta koen silti aiheellisesti meuhkata tästä tapahtumasta näin jälkeenpäin. Kyseessähän ovat Tampereen Ikurin Virelässä* järjestetyt kaksipäiväiset Punk is Danger –festit, joissa olin osallisena noiden päivien ajan. Pönötin pääasiassa vaatimattoman distroni kanssa salin laidalla, josta olikin ihan hyvä näkymä lavalle. Bändien välillä toki hengailin ulkona kun ei siellä sisällä ketään ollut. Kameraa en jaksanut ottaa mukaan, kun Puntalan kuvat ovat vihdoin ja viimein katsottu läpi, mutta kamerassa on silti peräti neljän keikan kuvat vielä kokonaan tsekkaamatta. Huh.

Mainittakoon, että sain pusun poskelle Lapinpolthajien laulajakitaristilta tehtyäni Manowar-tervehdyksestä. Backlashin Popeda-coverista** nautin. Ahneuden Motörhead-tulkinnasta en niinkään, mutta nyt kun näin Jaken ilman Rattusta (joka kyllä soitti myös hieman Rattusta) niin valmistaudun piakkoin näkemään Rattuksen ilman Jakea. SA-INT kärsi teknisistä ongelmista ja sitä myöten koko keikasta oli hankala saada mitään irti. Tohtori Koira meni taas vähän ohi. Mielialahäiriötä en ehtinyt näkemään. Joku juippi sai Mikon kalsareilta tuoksuvan Valse Triste-kasetin. Diskelmä oli perin ihana. Maailmanloppu murhasi. Sekaannus oli parempi kuin muistin. Riistettyjä ja Wardia en nähnyt, kun piti poistua Hervantaan kuuntelemaan death metallia yhden vanhan ystävän kanssa, joka oli juuri sattumoisin piipahtamassa Tampereella. Selfish, Kohut, Massacre, ja Bad Jesus Experience olivat ihan jees. Perikato oli aivan järjetön. Tämä “raportti” etenee epäloogisesti.

Distroillessa kävi vähän samalla tavalla kuin monena muunakin kertana, eli ostan itse enemmän tavaraa kuin mitä myyn. Perjantaina ostin pelkkää Valse Tristeä, sekä vinyylinä että kasettina, Deep Turtlen kanssa mutta pääasiassa ilman. Joku näätä vain keksi nyysiä distrostani Narkoosin c-kasetin. Ja mahdollisesti Uskonkin. Kuunteluhetkiä!

No, parin euron kasettien menetykset eivät sieppaa kun muuten viikonloppu tarjosi muuten mukavia elämyksiä. Mukavia ihmisiä, hyviä bändiä ja leppoisaa tunnelmaa.

*Käytännössä Virelä muistutti lattioineen ja puolapuineen lähinnä peruskoulun juhlasalia. Sellaisissa tiloissa ei ole punk-keikkoja järjestettykään ihan pieneen toviin. Näitä ja työväentalokeikkoja lisää!
**Ja mainittakoon nyt niille jotka eivät ole aiheesta tietoisia tai kiinnostuneita, niin Popeda on juuri Ikurista ja Raakaa voimaa- live (1981) on äänitetty samassa paikassa.

Riistetyt & Lapinpolthajat. 4.2.2012 @ Vastavirta, Tampere (ja vähän Riftiäkin)

Keskellä paskapakkasia olikin äkkiä piipahdettava Tampereella. Lateri/Lazze täytti 50 vuotta ja Riistetyt 30 vuotta, vaikka yhtye ei olekaan soittanut ihan koko aikana. Ja erinäiset lähteet mainitsevat yhtyeen tulleen perustetuksi jo vuonna 1981 (ja sitten oli vielä Cadgers-aikakausi), mutta kyse on pikkujutuista ja pilkun viilaamisesta. Aihetta juhlaan oli.

Porista kun tultiin, niin silloin vielä tyhjä Vastavirta oli luonnollisesti ensimmäisten pysähdysten joukossa. Maksoimme itsemme sisälle, ja lähdimme vielä keskustassa käymään. O’ Haras’:ssa oli sattumoisin Puskaeskimoklubin visiitti Tampereelle, joka tarkoitti Inuit Kuntin, Fresh Plasticsin ja Riftin keikkoja. Aikataulu oli kuitenkin tiukka, ja ehdimme nähdä vain Riftin. Hieman jäi varsinkin Inuit Kuntin missaaminen kaivelemaan, ja toki Fresh Plastics olisi kiinnostanut. No, joskus toiste sitten, joten terveisiä vain Merihakaan. Mutta mitä Riftiin tulee, niin sen takia kannatti kyllä tulla pienen O’ Harasin kellariin ja maksaa huikeat 0 euroa sisälle. Emopohjaisesti punkkiaan tulkitseva Rift on vielä tuore ilmestys, mutta sen äijät alkavat olemaan alan patinoituneita veteraaneja. Ja tällä emolla ei ole sitten juurikaan tekemistä minkään My Chemical Romancen tai tietynmallisten kampausten kanssa. Riftin seiskatuumaisen ostan, kun se ilmestyy tosin seurueestamme taisin olla ainoa, joka oli keikasta ihan fiiliksissä.

Kun saavuimme takaisin Vastavirralle, oli paikka jo tupaten täynnä ja Antiklimax lavalla. Itse asiassa Antiklimax soitti jo viimeistä biisiään, joten tämä päällekkäin meneminen jäi harmittamaan. Varsinkin, kun sen kuullun minuutin perusteella Antiklimax soitti helvetin hyvin. Yhtyeen kesäisestä Puntalakeikasta kirjoitin “levynostopuuhiin ei syntynyt pakottavaa tarvetta”, mutta olin jo etukäteen asettanut yhdeksi tämän reissun tavoitteista Antiklimaxin kasetin ostamisen. Tavoitteeseen päästiin ja nyt nauha soi iloisesti tämän raportinkirjoittamisen taustamusiikkina.

Lapinpolthajista olen ollut innostunut jo heti ensimmäisen seiskatuumaisen julkaisusta lähtien, joka oli sekin pakko pyöräyttää pitkästä aikaa läpi tätä kirjoittaessa. Tätä ennen olen nähnyt Lapinpolthajat kaksi kertaa aiemmin; Puntalassa 2009 ja Tragedyn lämppärinä Klubilla viime keväänä. Sanoisin, että tämä keikka oli heittämällä kovin tähän mennessä näkemäni. Miksikö? No, kaikki palaset vain tuntuivat loksahtelevan kohdilleen. Se vain toimi.

Riistetyt on kuitenkin itselleni tärkeimpiä hardcore-bändejä. Yhtye oli ensimmäisten hardcore-bändien joukossa Terveiden Käsien ja Rattuksen ohella, joita tuli kuunneltua jo ns. “tosissaan”. Riistettyihin en tosin päässyt ihan salamana sisälle, kun Riistetyt tuntuivat soittavan väkivaltaisemmin ja raaemmin kuin muut mainitsemani bändit, vaikka yhtyeen soitanta onkin nykyään melko erilaista kuin Valtion vankina –LP:n (1983) aikoihin. Juhlan kunniaksi Riistetyt soittivatkin todella pitkän keikan hardcore-bändiksi. Kesto lähenteli tuntia, ja loppua kohden itseä alkoi kyllä jo hieman puuduttamaan, kun Riistetyt veti kunnon maratonikeikan. Settilista tosin olikin sen mukainen, ja ohjelmistossa olivat ainakin Mieletöntä väkivaltaa, Skitsofrenia, Haluun kuolemaa, Protest and Survive (The Varukers), ja uudempiakin biisejä kuten Kuolonhymnejä –platan aloitusraita Sota kuoleman valtakunnasta. Niin, ja Bella Ciao.

Vaikka Lateri sai synttärilahjaksi ainakin kävelysauvat ja pullon Sorbusta, ei näyttänyt edes rumpusetin päälle kaatuminen juurikaan vaikuttaa miehen esiintymiseen. Ehkä pari neuvoa-antavaa oli otettu, mutta oletan Riistettyjen jatkavan soittamista vielä hyvän aikaa. Itse diggasin kyllä menosta, varsinkin kun edellisestä näkemästäni Riistetyt-keikasta on kulunut jo pari vuotta. Siinä välissä ehti vaihtua rumpalikin.

Paluumatkalle päästiin yömyöhään. Pitkäksi ja rasittavaksi sekin osoittautui, vaikka Ylen puhekanavalta kuunneltu, ilmeisesti uusintana esitetty tappelu levynmyynnin vähenemisestä piti kivasti virkeänä.

Riftiä täällä. Ja Vastavirran turilaita sitten taas täällä!

Lapinpolthajat – S/T

Yhdestä viime vuoden kiinnostavimmasta debyytistä vastasi jostain periferialta mutta nykyään tiettävästi Tampereelta ja Helsingistä operoiva Lapinpolthajat. Viidensadan kappaleen painoksella varustettu seiskatuumainen myytiin loppuun ennen kuin Lapinpolthajat rykäisivät toisenkin julkaisun, joka olikin tällä kertaa ihan albumi. Itse pidin viisibiisisestä, nimettömästä kiekosta kuin hullu puurosta, joten odotukset ensimmäistä täyslaidallista kohtaan olivat siis korkealla.

Lapinpolthajat ei ole tosiaankaan nykypäivän raaimpia bändejä. Se tuskin olisi ollut yhtä brutaali edes 80-luvulla, jonne bändin esittämä vanhakantainen hardcore viittaa. Hardcoren vuosikertana on sitten 82, tai paremminkin 83. Kannetkin ovat hyvin perinnetietoiset, vaikka Vladimir Putinista kukaan oli tuskin kuullutkaan vuonna 1983, tai Osama Bin Ladenista, tai George W. Bushista? Otto von Bismarckista ja Carl-Gustav Emil Mannerheimista sentään oltiin. Nämä sankarit pitävät kannessa siis mehubileitä… Näistä kollaasikansista voi bongata monta julkisuuden henkilöä, eli siitä vain kaikki laskemaan montako ikisuosikkiasi bongaat kannesta! Soundit ovat ehkä hieman tunkkaiset, mutta niitä ei ole menty pilaamaankaan mörssärisoundeilla.

Koska homman nimi on hardcore punk kaikenmaailman Lamojen hengessä, niin tämä frisbee on sangen kompakti. 25 minuuttia kun aikaansa kuluttaa, niin 10 biisiä on käyty läpi. Suomi on pilalla –aloitusbiisi on kovimpia hc-levyjen aloitusbiisejä vähään aikaan, vaikka se perustuukin samojen riffien ja kuvioiden toistamiseen. Nuo jutut vaan sattuvat olemaan hyviä ja koukuttavia, niin niitä jaksaa kuunnellakin. Myös sanoituksellisesti biisi on terävä, ja se ruotii suomalaista kateuden ja halveksunnan kyllästämää nykymenoa. Lapinpolthajat ottavat kantaa myös työntekoon, nettipornoon, perheväkivaltaan ja lastenkasvatukseen. Kaikista herkistä ja kauniista asioista tässä siis laulellaan biiseissä, joista lähes kaikki potkivat, mutta joista kovinkaan moni ei erotu. Vähänkin pitemmän albumin kuunteleminen kävisi jo työstä, mutta nykyisellään levyllä on mittaa juuri sopivasti. Biisien tehoja kyllä laskevat heikohkot soundit jonkin verran; kitarassa ei ole potkua ja rummut kuulostavat ohuilta.

Levystä on tehty myös CD-versio, mutta se ei ole vinyylin julkaisseen Kämästen Levyjen kustantama: Malesialainen Totalmangel Records on pistänyt samaan pakettiin albumin, seiskatuumaisen ja hieman bonus-sälää.