Left Cold – Live at Suisto

Brunelle-viikot, osa 3.

Left Cold. Metallista hardcorea Hämeenlinnasta. Bändi, jonka seiskatuumainen sai Johnny Park Avenue Recordsin  kataloginumeron JPAR-001. Brunelle on skulannut jo pari vuotta Left Coldissa toista skebaa ja tämähän on Brunellen vakavimmin otettavia bändejä. Tai ainakin yksi niistä jotka soittavat keikkojakin.

Itse tallenne – joka on enemmänkin Bastard Culturen (tai paremminkin sen esiasteen) julkimoima “bändin hyväksymä” bootleggi kuin mikään virallinen julkaisu – on äänitetty Hämeenlinnan Suisto-klubilla helmikuussa 2012. Saman illan aikana soittivat myös Remissions ja The Reality Show, ja tällöin oli toiveena saada Left Coldin seiskatuumaiset jo myyntiin. No, eihän se sitten onnistunut, enkä totta puhuen saanut keikkapaikalle edes itseäni. Takalipareessa on “noise not music”-menoihin viittaava merkintä, mutta se kuvastaa enemmän tämän kasetin estetiikkaa eikä itse bändin soundia. Nauhahan on muuten äänitetty kasettidekillä, joten mitään hifiä soundia tässä ei tosiaankaan ole. Riffit ja biisit tunnistaa, mutta lyriikoiden tulkinta tuottaa hankaluuksia. Taitaa kassulla muuten olla yksi Integrity-coverikin.

On muuten melko härskiä, kun raa’an hardcoren jälkeen huoneessa alkaa tutista iskelmä. Tämäkin nauha on tehty kierrätyskaseteille, ja itselläni on Tähtiparaati 20. Härskiä suomi-iskelmää, mutta kanteen on kirjoitettu tussilla “Tenerife 76 21/2”.

Keuhkot – TVO Live 2006

Dassum on ehtinyt tehdä vaikka ja mitä. Ihan kuin ukkelilla ei olisi mitään muutakaan tekemistä, niin mies pisti pystyyn Arkisto –nimisen lafkan, joka on tähän mennessä julkaissut nimenomaan arkistojen aarteita; ensin tuli Forkboy-kokoelma, kolmanneksi Tenzenmen-nauha ja siihen väliin osui Keuhkojen livekasetti.

Nimensä mukaisesti tämän kasetin sisältö on äänitetty livenä TVO:lla Turussa vuonna 2006. Setti on painottunut hyvin vahvasti edellisenä vuotena ilmestyneen Toimintatapoja olioille –albumin materiaaliin, kuinkas muutenkaan. Mukana ei taida olla muruakaan Peruskivestä Francon betonia (2002), vaan setti oikeasti keskittyy Toimintatapoihin. Onhan Keuhkojen nykyisetkin keikat keskittyneet enimmäkseen Laskeutumisalusastia –levytyksen biiseille. Itselleni ei tosin Toimintatapoja olioille koskaan sen kummemmin kolahtanut, joten odotan jos joku olisi äänittänyt jonkun vuosien 2011-2012 keikoista. Toki kyllähän tämäkin on oiva lisä kasettihyllyssä enkä minä tästä luovukaan.

Helppoahan tämän soidessa on kuvitella, miten Kake Puhuu mesoaa pimeydessä kuin mikäkin profeetta ja muistaa mesota lopussa kärpästen lisääntymisestä. Biisien välillä ei aina vaan tunnu olevan juurikaan taukoja, joten onkohan nauhaa pätkitty kuuntelukokemuksen helpottamiseksi? Yleensä kun Kakella menee jonkinlainen tovi, kun tämä tekee vekottimillaan säätöjä, vaihtaa soitinta, kopauttaa päänsä yläpuolella olevaa lamppua ja yrittää saada epätoivoisesti härvelinsä toimimaan. No, ainakin se tärkein – eli Keuhkojen livetilanteessa synnyttämä hurmoshenki – sentään välittyy.

Kohokohdat: Ilmastonmuutos, E.V.A., Höpsisskepsis, Datametsä

Eläkeläiset – In Humppa We Trust – Live

Humppaa kuuluu Juhannukseen. Siksipä olen päättänyt suuressa viisaudessani, että Piparnakkelin Pandaluolan virallinen Juhannuslevy vuodelle 2012 on Eläkeläisten ensimmäinen, viisitoistavuotispäiviään viettävä livelevy In Humppa We Trust – Live vuodelta 1997, joka on Eläkeläisten silloinen toimintahistoria huomioiden melko aikaisin väännetty livetorttu. Yhtyeellä oli jo kulttimaine, muttei niin mykistävä maine kuin mitä tätä nykyä. Viisukokeilutkin olivat vielä vasta edessä.

In Humppa We Trust on äänitetty kahdella eri keikalla Euroopassa. Keikkatallenteen runko koostuu Saksassa äänitetystä osuudesta. Saksa oli täysin luonnollinen valinta, siellähän Eläkeläiset keikkailee enemmän kuin mitä Suomessa. Sen lisäksi muutamat biisit on taltioitu Tanskan Roskildessa.

Hillittömänä humppakoneena kunnostautunut humppalegioona iskee sellaista humppamaratoonia, että heikompipumppuisia hirvittää. Eläkeläiset eivät ole varsinaisesti ole tulleet viihdyttämään yleisöä musiikillaan, vaan enemmänkin dementoituneella ja lähinnä vain runsaalla alkoholilla selittyvällä heilumisellaan. Takakannen kuvissa humppamestarit ovat jopa syntymäasuissaan esiintymässä. Siellä he soittavat yhtä huonosti humppaansa kuin mitä puhuvat englantia.

Joko yleisö oli Saksassa hyvin vaisua tai sitten sakemannit eivät vielä tienneet miten runsaasti juopotteleviin suomalaishumppareihin pitäisi suhtautua, mutta yleisö ei tahdo kuulua. Voihan toki olla ettei äänityksiin ole tarttunut itse mekkalaa kovinkaan hyvin, mutta senpä takia Eläkeläiset tuntuu möykkäävän vain kouralliselle ihmisiä.

In Humppa We Trust on melko vanhentunut, 90-luvun puolivälin tuote, sekä soundiensa että biisivalintojensa osalta. Tuskinpa edes Eläkeläisetkään ovat niin paljon menneeseen takertuneita, että soittavat näitä samoja kappaleita enää keikoillaan. Paha tosin sanoa, kun en ole Eläkeläisiä nähnyt keikalla pariin vuoteen, mutta nuorimmat kuuntelijat tuskin edes muistavat sitä biisiä, jonka pohjalta Panojenkka on tehty.

Sanoisin, että In Humppa We Trust on ihan hyvä dokumentti Eläkeläisten silloisesta livekunnosta (?), muttei välttämättä enää järin kiinnostava kuunneltava levy. Se tosin esittelee Eläkeläiset juuri sellaisena kuin yhtye tunnetaankin; mölyisenä, hauskana ja eritoten humalaisen humpparetkueena.

Mutta kuten todettua, humppa kuuluu Juhannukseen. Hyvää Juhannusta, muistakaa juhlistaa sitä humppaamalla. Älkää hukkuko. Terveisin Pandaluolan kansanvalistusosasto.

Kohokohdat: Humppaleka, Tilulilulei, Dumkopf, Dementikon keppihumppa

Circle – Serpent

Circleltä on tipahdellut melko tasaisin väliajoin myös livelevyjä. Tosin viimeisen vuoden aikana yhtye on tuntunut tipauttelevan levyjä jopa useamman vuoden tarpeiksi, kuroen kiinni sen raon jona aikana Circleltä ei niin paljoa materiaalia tullut. Alkuvuodesta Circle-livelevykatalogi täydentyi Serpentillä, vain muutamaa kuukautta Maximin jälkeen.

Maximista Serpent eroaa yhdellä aika konkreettisella seikalla; Serpent on tätä kirjoittaessa melko ajankohtainen dokumentti Circlen nykyisestä livekunnosta, siinä missä Maxim sisälsi jo aiemmin äänitettyä materiaalia. Enemmän hengenheimolaisuutta löytyy siis Rakennukseen (2007).

Viime lokakuussa Bristolissa äänitetty Serpent ei ole mikään erityisen jamikeskinen levy, vaan keskittyy kuvaamaan Circleä kaikkein tyypillisimmissä, tiukkoja pöksyjä rönsyilevässä ja hikistä rockia erittävässä nykytilassaan. Rättö kiljuu minkä suustaan päästää, Lehtisalo huutaa taustalla satunnaisesti jotain ja bändi lähtee kesken Rautatieltä tuttujen, helpohkojen biisien keskellä koettelemaan yleisönsä herkimpien yksilöiden kärsivällisyyttä siirtymällä huuruisten jamien pariin. Brittiyleisö on pähkinöinä, syystä. Settilista on siis melko paljon Rautatie-painotteinen. Tai no, kahdeksasta biisistä kolme on siltä. Pari ohjelmanumeroa ovat vanhempaa perua ja ainakin Lintu Joe on Manner-levyltä, joka oli Serpentin ilmestyessä vielä vasta tulossa.

Serpent on hyvä ja pätevä dokumentti Circlen livekunnosta, mutta kenties tässä vaiheessa elämääni Serpent ei ehkä ole se kaikkein toivotuin vieras. Kun olen nähnyt bändin soittamassa näitä biisejä pelkästään vuoden 2011 helkutin monta kertaa, niin tokihan se alkaa hieman tökkiä. Siihen vielä päälle samojen biisien kuuleminen levyltä. Tämä teksti on siis kirjoitettu silloin, kun olen saanut suoniini vähän liikaakin Circleä. Ehkäpä hetken päästä alkaa taas maistumaan, mutta juuri tältä Circle on kuulostanut vuonna 2011 soittaessaan livenä. Vuosi 2012 nyt on vielä vauhdissa, joten jää nähdä millaisiin suorituksiin bändi vielä etenee.

Kohokohdat: Lintu Joe, Saturnus Reality

Circle – Maxim

Full Contact Recordsin loppukesällä 2011 julkaiseman Circlen Maxim –levyn kannessa on todennäköisesti tämän jutun julkaisuhetkestä vuoden sisällä otettu valokuva Antinkadun ja Liisankadun risteys. Paikalla sijaitsi Club 19, joka oli kuulemma porilaisen livemusiikin kehto. Itselläni ei ole kyseisestä paikasta juurikaan kokemuksia, sillä se oli lopettanut toimintansa jo minun muuttaessani Poriin. Rakennus oli tosin vielä pystyssä kesällä 2009, kun muutin kirjani Kanta-Hämeestä Satakuntaan. Tällä hetkellä paikalla sijaitsee rakennustyömaa. Vieläkin edustamassa kehitystä, jonka vuoksi Porin kaupunginisille voisi puolestani haistattaa kunnolla kukkaset.

Tämä paikallishistorian oppitunti oli paikallaan sikäli, että pystyn sekä itse kuvailemaan itselleni mistä olenkaan jäänyt paitsi että linkittämään sen Maximiin. Maxim on tosiaan livelevy, joka on äänitetty Club 19:ssa huhtikuussa 2005. Yleisöä ei paljoa kuulemma ollut ja Circlekin oli vain lämppärinä ruotsalaiselle Träd, Gräs och Stenarille. Circlen keikka kaapattiin silti talteen myöhemmin julkaistavaksi. Tässä mielessä Maxim ei ole mitenkään erikoinen Circle-live, sillä näillä metodeilla äänitettyjä livelevyjä on yhtyeen nimissä julkaistu jo muutama.

Maxim jakautuu kaikkien muidenkin yksittäisten vinyylien tapoin kahdelle puolella. A-puolella on kappale Satatuhatta ja B-poskella taas biisi Se jonka nimeä ei mainita. Molemmilla on kestoa koko puoliskon täyttämiseen. Sisällöltään Maxim on epämääräistä ja kokeilevaa jamittelua ja jumittelua. Rättö huutaa, Lehtisalo huhuilee, Westerlund näppäilee vienosti kuusikielistä, Tuomi tuo perkussiot ja Laurila vääntää hiki hatussa erikoisia efektejä. Kuten kuvauksestakin voi jo päätellä, on Maximille tallentunut niitä Circlen omituisempia ja himmailevampia keikkoja. Se jonka nimeä ei mainita –biisissä on tosin Puutiikeriä, joten ei keikka ainakaan täysin improvisoitu ollut.

Maxim on melko tyypillinen Circle-live sikäli, että se dokumentoi aika tarkkaankin sitä miltä Circle saattaa livenä kuulostaa. Maxim on ihan mukava ja perushyvä Circle-live, muttei oikeastaan mitään sen ihmeellisempää. Tosin eipä Maxim ole nimestään huolimatta pituudellakaan pilattu. Ehkäpä Maxim antaa enemmän kicksejä niille, jotka olivat paikalla tuona huhtikuisena iltana.

Type O Negative – The Origin of Feces

Type O Negativella on 90-luvun puolelta useampikin klassikkotason levy, mutta niistä ehdottomasti pahamaineisin on yhtyeen vuonna 1992 julkaistu livealbumi The Origin of Feces. Aika jännän ratkaisun miehet kyllä tekivät, kun jo heti ensimmäisen studioplattansa (Slow, Hard and Deep, 1991)  jälkeen ryhtyivät tekemään liveä. Osittain kaiketi levy-yhtiön painostuksesta, kylläkin. The Origin of Feces on kuitenkin monista livelevyistä poiketen tehty keskisormet ojossa, sen huomaa jo levyn nimestä ja kansista. Alkuperäisessä kansikuvassa oli oletettavasti Peter Steelen karvainen perse – eli ulosteen alkuperä. Uusintapainoksessa tosin on melko tuttu, keskiaikainen kuva jossa luurangot tanssivat.

Livelevynä The Origin of Feces ei ole sieltä kaikkein tyypillisimmästä päästä. Bändi käyttää nimittäin yllättävänkin paljon aikaa yleisölle vittuilemiseen. Pahasuisen Steelen jälkeen Hynynen ei kuulosta enää miltään. Yhtye muun muassa ilmoittaa soittavansa viimeisen biisinsä jo keikan puolivälissä, ja yleisö vain hurraa vastaukseksi. Muutenhan yleisö yleensä buuaa bändille ja varsinkin Steelelle, joka vain nauttii saamastaan huomiosta. Yhtyeen kannustushuutokin on “YOU SUCK! YOU SUCK!”, mutta Steele vastaa kehottamalla kaikkia suksimaan vittuun. Myöhemmin keikka vielä keskeytetään hetkeksi tekaistun pommiuhan vuoksi.

Tosin The Origin of Feces ei edes ole oikea livelevy, vaan liveksi lavastettu studioäänite. Yleisön ja bändin välinen “vuorovaikutuskin” perustuu vain ja ainoastaan bändin omaan, synkkään huumorintajuun. Ja kaiketi jossain määrin myös bändin oikeisiin keikkoihin. Tilanteen lavastamisesta ei voi kylläkään olla Type O Negativelle vihainen. Eiväthän studiolivet ole loppupeleissä edes harvinaisia, olihan metallibändeille enemmänkin sääntö kuin poikkeus että livelevyjä rukataan jälkeenpäin studiossa, mutta monet ovat vaivihkaa yrittäneet peittää jälkensä. Slayer tosin äänitti Live Undeadin kokonaan studiossa. Type O Negative teki tämän temppunsa niin räikeästi, että jo pelkästään sillä se sai pari vihamiestä ja fania lisää.

Type O Negative soittaa täysin oletetusti alkuaikojensa biisejä, jotka olivat käytännössä hieman hitaampaa ja raskaampaa Carnivorea. Bändi soittaa parikin coveria (Hey Joe/Pete ja Paranoid), joita ei tunnista alkuperäisiksi esityksiksi sitten millään. Sovitukset ovat täysin erilaiset ja Type O Negative rukkasi sanoituksiakin. Nämä coverit ovat yllättävänkin relevantteja kokonaisuuden kannalta, sillä ne peilaavat Type O Negativen kehitystä Carnivoren jatkeesta täysin omaksi itsekseen, jolla oli oma identiteetti ja soundi. Type O Negativenhan kokoonpanohan oli yllättävänkin stabiili. The Origin of Feces tosin osuu siihen saumaan, kun bändistä vaihtui rumpali sen ainoan kerran. Uusintapainoksessa olevalla bonusveto Paranoidilla rumpuja soittaa jo Johnny Kelly, muuten albumilla soittaa bändin entinen rumpali Sal Abruscato.

Livealbumina The Origin of Fecesia ei kannata pitää, ihan ilmeisistäkin syistä. Sen sijaan se sijoittuu yhtä olennaiseksi osaksi Type O Negativen diskografiaa kuin bändin varsinaiset studiolevytkin, siinä missä livelevyt harvakseltaan tarjoavat mitään lisäarvoa studiolevyt jo haalineelle superfanille.

Kohokohdat: I Know You’re Fucking Someone Else, Pain

ABBA – In Concert

Onhan se tämäkin tapa viettää joulupyhiä; katselin isäni kanssa Abban live-dvd:n. Itse asiassa olin ostanut Abban konserttikuvalevy In Concertin hänelle joululahjaksi jo muutama vuosi sitten, mutta itse näin sen ensimmäistä kertaa vasta nyt. 70-luvun lopussa Abba kierteli maita ja mantuja, olihan se noussut yhdeksi maailman isoimmista bändeistä sillä hetkellä. Jo vuonna 1979 taltioitu In Concert –DVD on julkaistu kylläkin vasta vuonna 2004, vaikka Abbalta oli sitä ennenkin tullut aika monta konserttivideota.

Kokonaisuutena In Concert on melko hajanainen. Filmin runko koostuu Lontoon Wembley-areenalla kuvatusta keikasta, ja sinne sun tänne on sitten ripoteltu tunnelmapätkiä Abban jenkkirundista. Fokus hyppelee näiden kahden maailman ympärillä vähän miten sattuu, enkä edelleenkään ole tajunnut mikä funktio elokuvassa pari kertaa esiintyvillä rullaluistelijoilla oli. Eikä siitä keikastakaan ole koko keikkaa kuvattuna, sillä en usko Abballa olleen pokkaa vetää megabändinä vain alle 50-minuuttisia keikkoja. In Concert pyrkii olemaan sekä kiertuedokkari että konserttitaltiointi, mutta se suoriutuu molemmista hieman hutiloiden. Näin ollen se ei ole kunnollisesti kumpaakaan. Itse asiassa vasta lopputeksteissä tuli maininta, että pätkä on tehty alunperin Ruotsin televisiota varten. Primetime-lähetyksiin kokonaisia konserttitallenteita harvemmin isketään, joten uskon nimenomaan In Concertin tilaustyömäisen luonteen olleen se suurin rajoittaja.

Itse musiikkihan on melko ässää, ja yhtyeen hitteihin lopullisesti väsyneenä huomasin löytäneeni uudet kaverit biiseistä Voulez-Vous ja Summer Night City. Harmi, ettei settilistaan näemmä kuulunut (tuolloin vielä julkaisematonta) Super Trouperia. Toisaalta Mamma Mian ja Ring Ringin puuttumisesta en ole lainkaan harmissani. Tosin In Concertin silppumaisuus on osunut myös kappalelistaan. Suurimmaksi osaksi lista pitää kutinsa, mutta keikalla esitetyn Waterloo-puolikkaan jälkeen tulee kaksi biisiä (Eagle ja Take a Chance on Me), jotka kuuluvat vain jenkkitouripätkien taustamusiikkina, eivätkä nekään kokonaisina. Kaikki nämä tietenkin ovat listattuina. Kuka tämän biisilistan oikein teki?

Keikkana tämä Wembleyn keikka oli taatusti kovatasoinen, vaikka en itse päässyt täysin tunnelmaan johtuen filmin hajanaisuudesta, biisien katkomisista ja monen biisin raakkaamisesta pois itse dvd:ltä. Jos olisin tehnyt “Piparnakkelin musavuosi 1979” –listauksia jo vuodenvaihteessa 1979/1980 ja olisin ollut lontoolainen, olisi tämä keikka hyvin mahdollisesti voinut päästä “Vuoden keikat”-listan jatkeeksi. Miehille visuaalista ärsykettä tarjoavat naisten vartaloa myötäilevät trikoot, miehillä taas on takatukat. Rutinoitunut bändi ei juuri mokaile lavalla ja biisit ovat hyviä. Eipä siihen sitten muuta tarvitakaan.

Kohokohdat: Voulez-Vous, Gimme Gimme Gimme (A Man After Midnight) Summer Night City

Judas Priest – Unleashed in the East

Sattumalta Tarkkailija K oli päättänyt kirjoittaa Judas Priestin timanttisesti livelevystä Unleashed in the East juuri, kun olin itsekin päässyt levyä fiilistelemästä. Hevibändien aateliin kuulunut ja yhä ja ikuisesti sinne kuuluva Judas Priest todisti jo 70-luvun lopussa olevansa tämän pallon kovimpia livebändejä. Vuonna 1979 julkaistu Unleashed in the East on edelleen yksi parhaimmista livelevyistä, joita heavy metal –genreen on koskaan liitetty. Levylle oli valikoitunut Priestin silloisen livesetin kivijalkoja, joista osaa on kuultu bändin viimeisilläkin keikoilla. Exciterin, Victim of Changesin ja Tyrantin lisäksi settiin on sisällytetty ne kuuluisimmat Priestin coveroimat biisit, eli Joan Baezin Diamonds And Rust sekä Fleetwood Macin The Green Manalishi (With The Two Pronged Crown).

Näissä tulkinnoissahan on sellaista voimaa, joka ilmentää Judas Priestin olleen näihin aikoihin hyvin kovatasoinen livebändi, joka ei ollut pöhöttynyt liiaksi oman massiivisuutensa takia. Harmi, että samaa potkua ei saatu studiossa toisinnettua, ja siksipä bändin 70-luvun studioäänitykset kuulostavat (ainakin omasta mielestäni) hyvin laimeilta verrattuna näihin liveversioihin. Esimerkiksi Exciterin liveversiossa on sellaista dynamiittia, jota olisi toivonut studioversioonkin. Kuuntelen liveä mieluummin. Levyn tuotti Tom Allom, joka oli tarttunut ensimmäistä kertaa toimeen tuottaakseen Judas Priestiä. Yhteistyö alkoi tällä levyllä ja osoittautui myöhemminkin sangen hedelmälliseksi.

Mikään täysi livehän ei Unleashed in the East lopulta ole. Sitä rukattiin jälkikäteen studiossa melkoisesti, ja yleisön mylvähdyksiähän ei kuulu kovin hyvin. En usko, että japanilaiset olisivat suhtautuneet tähän tykitykseen noin pidättyväisesti. Ainakin Halfordin lauluja on jälkikäteen äänitetty uudestaan, mutta niissäkin on hyvin livemäinen fiilis. Tyyppi ilmeisesti muisti, että Unleashed in the Eastin piti olla nimenomaan livelevy. Mutta ehkäpä levyä on syystäkin kutsuttu Unleashed in the Studioksi. Oikeastaan levy kävisi melkein täysipainoisesta studiolevystä, ellei sillä kuuluisi satunnaisia yleisön huutoja. Mutta se jonka mielestä Judas Priestistä levyn julkaisemisen jälkeen lähtenyt Les Binks ei ollut varsinainen velho rumpupatteristonsa takaa, saa luvan hävetä.

Kyseessä on paitsi Judas Priestin kiistatta paras livelevy, myös yksi sen parhaimmista levyistä noin muuten (Top viidessä mennään!) ja vieläpä yksi planeetan parhaimmista livelevyistä. On sen pakko sitten kaiketi hyvä olla?

Kohokohdat: Exciter, The Green Manalishi (With The Two Pronged Crown), Diamonds And Rust, Starbreaker

Motörhead – No Sleep ‘till Hammersmith

Kun tämä teksti ilmestyy, olen vaihtanut maisemia… hetkeksi, sillä olen viikonloppureissulla Kanta- ja Päijät-Hämeessä. Ei ole oikeastaan ensimmäinen kerta, kun olen ottanut matkakumppanikseni tämän levyn, joka on yksi maailman kovatasoisimpia livelevyjä koskaan. Ellei jopa kovatasoisin. Kaikki tietänevät mistä tässä bändissä ja levyssä on pohjimmiltaan kysymys, mutta kertauksen vuoksi mainittakoon, että No Sleep ‘till Hammersmith (1981) on yhtä kuin Motörheadia kaikkein olennaisimmillaan.

No Sleep ‘till Hammersmith äänitettiin Motörheadin ollessa kaikkein jyräävimmillään Ace of Spades –menestyksensä (1980) jälkeen. Motörheadilla oli takana jo neljä albumia, läjä singlejä, lukuisia soitettuja konsertteja ja laaja fanipohja. Mitenkään Motörheadin myöhempiä kokoonpanoja vähättelemättä,  No Sleep ‘till Hammersmithin tallensi sen paras kokoonpano koskaan; Lemmy, Philthy Animal Taylor ja Fast Eddie Clarke. Tämä lineup yksinkertaisesti äänitti Motörheadin parhaat levyt. Narulle oli paitsi tarttunut pakka toinen toistaan kovempia biisejä, myös Motörheadin tolkuton energia saatiin kaapattua: Motörhead oli pysäyttämätön eläin. Pommikonelaivue, joka murjoo kotikaupunkisi atomeiksi ja omat biisinsä albumiversioita raskaammiksi ja nopeammiksi.

Levyn ainoaksi ongelmaksi – jos sitä edes varsinaiseksi ongelmaksi voidaan sanoa – on sen ilmestyminen siinä tilanteessa, missä kaikkia livetaltioinnin ansainneita Motörhead –biisejä ei oltu vielä äänitetty. Hammersmithissä eivät kaikuneet tätä levyä äänitellessä Orgasmatron, Eat the Rich tai edes Iron Fist. Tosin jos tarkkoja ollaan, niin Hammersmithissä ei kaikunut yhtään mitään, kun Motörhead ei tällä “Short, Sharp Pain In The Neck” –rundilla edes soittanut Hammersmithissä, vaikka levyn nimi siihen viittaakin. Ehei, No Sleep ‘till Hammersmith on äänitetty useammalta eri keikalta Leedsissä ja Newcastlessa.

Tätä kirjoittaessa takanani on todella raskas viikko, johon on kuulunut kaikenlaisia pieniä ja suuria vastoinkäymisiä, kiirettä ja stressiä. Ei ole työn ja koulun yhdistäminen hääviä hommaa, ei, varsinkin jos AMK-tason opinnot alkavat olla lopuillaan. Mutta vaikka koko maailma välillä tuntuu olevankin vastassa, on No Sleep ‘till Hammersmith sen sarjan levyjä, jotka antavat voimaa. Mutta mikäli No Sleep ‘till Hammersmith ei millään tasolla liikuta mitään viisariasi, et tajua mistään mitään. Piste.

Kohokohdat: Stay Clean, Metropolis, Overkill, Capricorn, Bomber

Circle – Rakennus

Voi juku! Circleä livenä! Jokainen Circle-keikka on spektaakkeli, johon kuuluu vaihtoehtorockia, haaroista kiristäviä spandex-pöksyjä, niittejä, nahkaa, teatteria, kuntopiirejä ja messiaanisesti rääkyvä Mika Rättö. Circlen livetaiasta on voitu nauttia jo monta kertaa aiemminkin myös olohuoneessa livelevyjen muodossa, vaikka niiden kuuntelu ei varsinaista livekokemusta vastaakaan.

Charlottesvillessa – joka on noin 45 000 asukkaan kokoinen kaupunki Virginiassa – Circle pysähtyi kolme viikkoa kestäneellä kiertueellaan kesällä 2007. Suurta Ämerickää kierrellessään porilaiset ovat päätyneet soittamaan kämäsissä klubeissa – kerran jopa keikkapaikaksi muutetussa bussissa. Arvaan Rakennuksen olevan äänitetty jokseenkin samanlaisessa, korkeintaan 150 henkeä vetävällä klubilla.

Olen pannut merkille, että Circlen keikat kestävät tavallisesti tasan tunnin. Määrätietoisesti vetävä porilaiskopla ei juuri vetele tuon haamurajan yli, eikä oikeastaan sen alikaan. Tämä keikka ei muodostanut poikkeusta, vaan levyn kesto on tasan tunti – ei sekuntiakaan enempää tai vähempää. Settilistat muotoutuvat yleensä Circlen kollektiivisissa aivoissa hieman ennen keikkaa, joten “Circle on kuin suklaarasia – koskaan et tiedä mitä saat” –metafora pätee myös bändin keikkoihin. Varmaan arpovat soitettavat kappaleet arvonnassa, jossa poimitaan paperilappuja Rätön kulahtaneessa kapteeninhatusta, joka on tätä kirjoittaessa kylläkin siirretty eläkkeelle (Circlen osalta). Tällä keikalla soitettiin kahdeksan kappaletta, joiden nimeä amerikkalaiset tuskin osaavat lausua. Kaiken kukkuraksi Circlen tyypit jutustelevat biisien välissä keskenään suomeksi, ja kärsimätön yleisö haluaa lisää ohjelmanumeroita. Virsi on monta kertaa soitettu keikan aloitusbiisinä, ja sellaisena tuo eeppisen murskaava kappale toimiikin hyvin. Nyt se vaan on päätetty soittaa setin puolivälissä. Tulilinnun aikana olisin minäkin ollut pähkinöinä, mutta sitä bändi ei ole muistaakseni soittanut niillä keikoilla, jotka olen Circleltä nähnyt.

Tunnelma on intiimi, ja yleisökin vaikuttaa olevan hurmoksessa. Äänityksen taso on kehnohko, ja pienet yksityiskohdat eivät tahdo kuulua. Rätön messiaaninen julistuskin tuntuu poikkeuksellisen voimattomalta, muun bändin voimasta sitten puhumattakaan. Siitä huolimatta nimenomaan tämä tilanne ja sen luomat tunnelmat välittyvät kotisohvalle asti. Circle äänittää kuuleman usein keikkojaan, mutta livelevynä se julkaisee vain harvat. Olkoon nämä jenkit siis otettuja tästä kunniasta. Itse olen otettu siitä, että saan osallistua tänään Mika Taanilan Pori-elokuvan erikoisnäytökseen, jossa on Circle vastaamassa soundtrackista paikan päällä.

Kohokohdat: Nopeuskuningas, Virsi, Tulilintu