Marsuli #7

Marsulin seiskanumeron ilmestymistä en noteerannut juuri mitenkään. Satuin vain huomaamaan lehden myytävänä jossakin, mahdollisesti Puntalassa. Marsuli on seiskanumeron perusteella ensisijaisesti punk-zine, mutta sen painoarvo on lähtenyt kallistumaan jonnekin ihan muualle. Lehdessä on punk-lehdeksi epätyypillisen paljon noisea ja sludgea, mutta toisaalta Marsuli ilmoittaakin olevansa nimenomaan “pienlehti marginaalista”.

Niistä lukuisista noise-bändeistä tällä kertaa on haastateltu Sick Seediä, Haarea ja Brandkommandoa. Erityisesti Sick Seed-haastis oli mielestäni hyvä, mutta Brandkommandon haastis jäi vaivaamaan lyhyydellään. Noinhan sähköpostihaastatteluissa usein käykin, että ne mahtuvat lopulta hyvin pieneen tilaan, mutta toisaalta tämäkin haastattelu käsittelee enemmän politiikkaa kuin musiikkia. Artistia tuntemattomana olisin lukenut mieluummin siitä musiikista, mutta onneksi internet on keksitty. Metelibändeistä haastateltuna vielä sludge-lupaus Sunfacea ja freejazz-ihme Paanin Kuoroa. Ainoa punk-bändi on Ydintuho, sekin perin metallinen sellainen.

Haastatteluista pitää sanoa, että niiden kohteista oikeastaan vain Sick Seed oli jotenkin tuttu, sekin vain pintapuolisesti. Muihin bändeihin olen sittemmin pyrkinyt tutustumaan, mutta toistaiseksi vain Sunfacen ja Ydintuhon kohdalla olen onnistunut. Ainakin Haarea ja Paanin Kuoroa pitäisi vielä jostain haalia. Tosin Marsulin paras haastattelu tällä kertaa on Bad Vugum-mies Kari Heikosesta.

Mukana on toki kolumneja, arvioita ja pari matkakertomusta. Toinen on PML-Villen ja tämän kaverin pyöräreissu ympäri Skandinaviaa, mikä oli kyllä hauska mutten välttämättä olisi koskaan lukenut sitä ellei se olisi ollut Marsulissa tai muussa sen kaltaisessa zinessä. Toinen taas on Ersulin oma kuvaus reissusta Kööpenhaminan DIY-festeille.

Taitto on kaksiteräinen miekka. Siihen on selvästi käytetty vaivaa, varsinkin kun se on taiteiltu perinteisesti saksilla ja liimalla. Taustalta oli esimerkiksi aika jäätävää bongata M.A. Numminen, mutta toisaalta mustavalkoisuus on tehnyt sivuista vähän liiankin samankaltaiset. Jos lehden avaa satunnaisesta kohdasta, ei välttämättä heti saa minkäänlaista käsitystä siitä mistä auki oleva juttu kertoo. Ja toisaalta en edes huomannut yhtä kiinnostavaa kolumnia ennen kuin vasta tavatessani lehteä kannesta kanteen. Mutta luin lehden tosiaan kannesta kanteen ja otin tehtäväkseni tutustua pariin siinä käsiteltävään artistiin. Se varmaan kertonee jotain Marsulin seiskanumeron onnistumisesta.

Marsuli # 6

Marsulin kuudes numero ilmaantui heinäkuussa 2010. Mustavalkoiseen värimaailmaan luottava Marsuli on ulkoasultaan karu, mutta sitäkin asiasisältöisempi. Kaikki lehden tekstit on läntätty kuvakollaasien päälle perinteistä paperi + sakset + liima –menetelmää käyttäen. Ulkoasultaan yhtenäisempien zinejen lukemiseen tottuneille Marsuli vaatii hieman totuttautumista, mutta sitä oppii piakkoin lukemaan jouhevasti.

Marsulin sisältö on enemmän tai vähemmän punkzineille tyypillistä. Pääkirjoituksessa on perinteistä rutinaa zinen tekemisen hankaluudesta, bändejä on haastateltu ja levyjä arvioitu. Haastattelut on tehty hyvin, jolloin haasteltavista (Ydinperhe, Kieltolaki, Tuomiopäivän Lapset / Altse Alatalo) on saatu paljon irti. Lehden mielenkiintoisimmat haastattelut ovat kuitenkin Gruntin ja Pentti Dassumin Umpiota käsittelevät jutut. Noise ei ole minulle genrenä kovinkaan tuttu, mutta näiden haastattelujen jälkeen se alkoi kummasti kiinnostamaan. Varsinkin Gruntin haastattelu sisältää pohdintaa kaikesta muusta kuin itse musiikista, jos siis noise-pörinää haluaa musiikkiin edes lokeroida.

Mutta onko Marsulin tekijä Ersuli sen parempi kritisoimaan Miasman toimittajia kuin nämä islamin kritisointia? Myönnän, että se Miasman Muhammed-pääkirjoitus oli kömpelösti toteutettu, päätyen alakoulumaiseen osoitteluun ja lällättelyyn kuin varsinaiseen ja fiksuun kritisoimiseen. Toisaalta Marsulin vastineesta näkyy selkeästi läpi kirjoittajansa oma näkemys Miasman toimittajista ja lukijoista. Asennelippistä kiristää? Mitä ihmettä? Eikö tuo ole jo vähän kapeakatseista, varsinkin kun Miasman sivuilla ei ns. “asennehevibändien” juttuja juuri näy.

Itse lukeminen oli muuten ihan luonnistuvaa, mutta itse lehti kärsii ajoittaisesta sekavuudesta. Parin arvion sijoittamisen niille sopiviin kohtiin pitkin lehteä ymmärtää tilankäytön kannalta, mutta kolumnit olisi kyllä voinut edes otsikoida. Ne on laitettu samalle aukeamalle ja erotettukin yhdellä suikaleella, mutta lukija ei välttämättä huomaa tätä ensimmäisellä lukukerralla ja päätyy ihmettelemään äkkinäistä aiheenvaihdosta. Jutut tosin olivat mielenkiintoisia, kaikkihan minä näistä luin. Itse asiassa taisin Umpio-jutun lukea kahteenkin kertaan, joten kyllähän Marsuli # 6 on selkeästi lukemisen arvoinen lehtinen.

Kenelle: Punkkareille, miksei myös noise-friikeille?
Miksi: Mielenkiintoiset jutut.
Paras juttu: Umpio-haastis.