Moonspell – Memorial

90-luvun puolivälissä Moonspell, tuo Portugalin lahja metallimaailmalle, nousi tietoisuuteen Wolfheart –albumillaan (1995). Moonspell lähti sitten Irreligiousin (1996) jälkeen hieman kokeilemaan, ja teki mielestäni siinä sivussa yhden parhaimmista levyistään, Sin/Pecadon vuonna 1998. Sen jälkeen seurasikin epätasainen The Butterfly Effect (1999), ja siitä lähtien Moonspell on asteittain palannut alkuaikojensa soundiin, askel kerrallaan. Darkness and Hope (2001) ja The Antidote (2003) olivat keskitien goottiheviä, mutta vuoteen 2006 mennessä Moonspell oli löytänyt oman itsensä taas Memorialin kautta.

Vaikka Moonspell olikin löytänyt alkuperäisen, metalliyhteisön hyväksymän soundinsa, oli siltä edelleen lineup hieman hukassa. Yhtyeellä oli hankaluuksia basistien kanssa, ja Memorial onkin tehty aikana jolloin Moonspellillä ei ollut vakituista basistia, vaan sen vakanssin piti täyttää albumin tuottaja Waldemar Sorychta. Sorychtahan oli tuottanut Moonspellin muutaman ensimmäisen albumin, joten miehen saaminen kahvinkeittäjäksi ja napinvääntäjäksi oli paitsi käytännöllinen, niin myös symbolinen merkki. Moonspell oli tosissaan tekemässä paluuta goottivaikutteisen black metallin pariin.

Moonspellin kohdalla on kuitenkin korostettava, ettei yhtye soittanut kovinkaan puritaanista black metallia edes uransa alkuvaiheessa, eikä soittanut sitä kyllä Memorialillakaan. Goottimimmiejä pornahtavalla laulullaan lumonnut Fernando Ribeiro oli jättänyt laulamisen sikseen ja keskittyi Memorialilla lähinnä karjumiseen… vaikka toki hän myös laulaakin. Ja sitten on toki Lunan kaltaiset perinteisemmät goottihevibiisit, vaikka Memorialille on varattukin melko monta blastaavaa ja murjovaa raitaa.

Memorial olikin aika pätevää jatketta Moonspellin uralle ja paluuta juurille… tai paremminkin sen paluun viimeisenä naulana. Albumille sisältyy monta kovaa hetkeä, mutta joidenkin filleriraitojen johdosta siitä ei ole ihan Wolfheartin tai Irreligiousin haastajaksi. Tai Sin/Pecadon. Tosin mielestäni edellisestä levystä Night Eternalista ei ollut edes Memorialin haastajaksi, mutta katsotaan miten käy kun tänään julkaistaan Moonspellin uusi albumi Alpha Noir.

Kohokohdat: Finisterra, Blood Tells, At the Image of Pain, Luna

Wyrd – Kammen

Sainpa tuossa syyskuun alun kunniaksi päähäni soittaa Wyrdia. Edellisen kerran taisin soittaa Wyrdia pari vuotta sitten, sekin syksyllä. The Ghost Albumista (2006) tuli kirjoitettua tänne Pandaluolan puolelle arviokin, mutta sen jälkeen Wyrd on painunut minulta unohduksiin syistä, joita en itsekään tiedä. Tällä kertaa päätin etukäteen, että Wyrdin levyistä käsiteltäisiin tällä palstalla seuraavaksi kirjoitushetkellä toiseksi uusin levy Kammen. Varmaan lähinnä sen takia, ettei se ole yltänyt läheskään samalle tasolle kirjoissani Huldrafolkin (2002) tai The Ghost Albumin kanssa, mutta on silti hyvänäkin pidettävä black metal-levy, jossa on hieman Burzumia että ruotsalaista Katatoniaa.

Siinä missä The Ghost Album oli enemmänkin Katatonia-pastissi, on Kammen enemmänkin paluuta black metallisempaan suuntaan. Melankolia on yhä Wyrdin kantava voima, jonka takia nämä kappaleet kumpuavat perisuomalaisesta ahdistuksesta. Siitä, kuinka suurimman osan vuodesta on perkeleen kylmä. Siitä, kun kanteleesta ovat kieletkin poikki ja pirtissä on kylmä. Lähtökohdat ovat siinä, kaikessa koruttomuudessaan.

Tämän kansantunnon kuvaamiseksi Wyrdin nokkajehu Narqath on tarkistanut hieman bändinsä yleissoundia. Folkahtavia elementtejä on nyt mukana enemmän, eli lähinnä akustista kitaraa ja kannelta. Päinvastaisesti mies laittoi mukaan joitakin junttaheviriffejä, jotka eivät suoraan kuulosta karmeiltakaan mutta eivät toisaalta järin tarpeellisiltakaan. Kammenin suurin (ja oikeastaan ainoa) ongelma on sen liioiteltu pituus. Narqathin visio ei ole potkinut niin pitkälle, että yli tunnin mittainen albumi toimisi täysipainoisena ihan loppuun asti. Liki 18-minuuttisen Rajalla-kappaleen ei olisi ollut niin pitkä. Muutenkin Kammen olisi kaivannut typistämistä, sillä nimenomaan sen vuoksi Kammenin pariin palaaminen ei onnistu aina niin kivuttomasti.

Toisaalta Kammenin kurssia on nostanut semipaska Kalivägi, jolla Wyrd asteli totaalisesti metsään. Bändi hylkäsi sillä täysin katatoniamaiset ja folkahtavat elementit ja siirtyi soittamaan geneeristä tusinasuhinabläkkistä, vain sopeutuakseen uuden levy-yhtiönsä linjaan. Että silleen.

Kohokohdat: The Hounds of the Fall, October, These Empty Rooms, Kammen

Thy Serpent – Forests of Witchery

Nykyään lähinnä Imperiumin tuimana ja sanavalmiina arvostelijasetänä sekä levymogulina tunnettu Sami Tenetz keskitti enimmät tarmonsa black metallin soittamiseen. Yhden miehen projektina alkanut, nyttemmin liki legendaariseksi yltänyt mutta ainaisessa horroksessa uinuva Thy Serpent alkoi saada lihaa luittensa ympärille 90-luvun puolivälin paikkeilla. Eli Tenetz sai soittokavereita, ja pian olikin debyyttialbumi Forests of Witchery (1996) purkissa. Kitaroista vastaavan Tenetzin lisäksi Thy Serpentin kokoonpano koostui Luopiosta bassossa, Ykä Agathonista rummuissa ja Azheminista laulussa.

Thy Serpent ei soittanut tyypillistä black metallia. Vaikka Thy Serpent onkin kategorisoitavissa melodiseksi black metalliksi, karsastivat bändin jäsenet itse “black metal”-termin käyttöä siihen liittyvien mielleyhtymien takia. “Anti-christian dark metal” tuntui hemmoista luontevammalta kuvaamaan yhtyeen musiikkia ja sen sanomaan. Ja nimenomaan kuvaamaan, sillä mielestäni genrettely on edelleen typerää jos sen kautta määritellään mitä saadaan kuunnella ja mitä ei.

Oli genreltään mitä hyvänsä, on Forests of Witchery kuitenkin hyvin melodista ja tunnelmallista. Kannessa on kuva suomalaisesta korpimetsästä, joka ei näytä erityisen paljoa minkään noitakultin harjoituspaikalta. Forests of Witchery ei siltikään unohda raakuutta, vaikkakin soundipuoli on puhtoinen, vaikkakaan ei liian särmättömäksi hinkattu. Joku voisi ilmaista albumin äänimaailmaa jopa sinfoniseksi, joka alkoi 90-luvulla muuttua black metallissa sellaiseksi vitsaukseksi että jotkin bändit alkoivat sanoutua irti siihen liitettävistä elementeistä. Ja totta puhuen äärimmäisen harva 90-luvun melodinen black metal-bändi toimi, mutta Thy Serpent olikin sellainen. Äärimmäisen tunnelmallisesti ja haikeasta Flowers of Witchery Abloom siirrytään Of Darkness and Lightin hieman ripeämpään, black metal-skaalalla korkeintaan keskitempoiseen paukkeeseen. Sitten edetään niinkin pitkälle, että Like a Funeral Veil of Melancholy yhdistelee molempia. Äärimmäisen hienosti ja tyylitajuisesti.

Forests of Witchery on todella hyvä levy. Siinä on liki täydellinen äänimaailma, tunnelma on harras ja biisit ovat vieläpä hyviä. Albumilla ei ole ensimmäistäkään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta, jolloin Flowers of Witchery on mielestäni yksi parhaimmista äärimetallilevyistä mitä Suomessa on koskaan tehty. Ainoastaan instrumentaalin, ambientin ja koti-Casioilla toteutetun Wine from Tearsin loppuvaiheilla alkaa hieman väsyttämään.

Kohokohdat: Flowers of Witchery Abloom, Of Darkness and Light, Like a Funeral Veil of Melancholy

Keep of Kalessin – Reptilian

Se taisikin olla vain ajan kysymys, kun Norjan Euroviisu-ehdokkaaksi valitaan black metalliin taipuvainen bändi. Lordi näytti neljä vuotta sitten, että hevilläkin pärjätään. Keep of Kalessin ei tosin soita hard rockia, vaan melodista black metallia ja hevistähän on tunnetusti pitkä matka äärimetalliin. Keep of Kalessin eteni kuitenkin kansalliseen finaaliin asti ja pääsikin kolmanneksi. Edustuspaikkaa ei Oslosta siis irronnut, mutta tulipahan tästä Trondheimissa black metallin toisen aallon kirjaimellisesti kuumina vuosina (1993) perustetusta yhtyeestä hieman tunnetumpi. Metallipiireissähän oli bändiin kohdistettu jo aiemmin huomiota bändissä vokalisoineen Attila Csiharin vuoksi, mutta kyseinen pesti jäi varsin lyhytaikaiseksi.

Vuosimallin 2010 Keep of Kalessiniin voidaan yhdistää parhaiten Attila. Nyt ei tosin ole kyse unkarilaislähtöisestä Csiharista, vaan Hunni Attilasta. Keep of Kalessinin vitosalbumi Reptilianilla nimittäin raivataan kokonaisia kyliä. LotR-hevi kohtaa black metallin, mutta kovin usein tästä kuitenkin tulee Amon Amarth, tosin piirun verran huonommin soitettuna. Samaan intensiteettiin ei ylletä, vaikka sapeli kalahtaakin välillä lähelle. Tuotannollisesti levyllä on mukavan messevän soundit, vaikka nuo synat kuulostavat melko halvoilta. Sävellyksiin voi päästä helpolla sisälle, sillä niitä ei ole tehty kovinkaan vaikeiksi kuulijan kannalta. Joku voisi puhua jopa kaupallisuudesta, mutta tämä on kuitenkin sellaista musiikkia mikä tuskin tulee olemaan suuren yleisön suosiossa, vaikka metalli (hetkellisesti) onkin suosittua ja Dimmu Borgiria myydään vaivattomasti samoilla sivuilla kuin kattiloita ja talouspaperia.

Albumi julkaistiin toukokuun 10. päivä. Indie Recordings- ja Nuclear Blast –levy-yhtiöiden julkaisema ja markkinoima kiekko oli saanut viisujen ansiosta ilmaista (?) näkyvyyttä mediassa, joten se menestyikin ihan hyvin. Norjan levynmyyntilastoilla se hätyytteli kärkipaikkaa, päästen parhaimmillaan kakkossijalle. Keep of Kalessinin edellinen levy Kolossus (2008) oli päässyt vaivoin 19. sijalle, joten eron huomasi. Levyn menestymiselle tärkeä tekijä oli kuitenkin The Dragontowerin singlejulkaisu. The Dragontower oli juuri se kappale, jolla bändi pyrki Euroviisuihin. Oletitteko minun sanovan sen olevan albumin heikoin kappale? No, kyllähän se sitä on, esimerkiksi The Divine Land on huomattavasti parempi. Se onkin aika muikea biisi, mutta muuten albumi ei oikein sytytä. Montakohan bassorummun iskua Reptilianilla muuten on?