Dead Samaritan – Bone Hill Revelation

Laupias samarialainen kuoli jossain Hämeenlinnan ja Tampereen välissä vuonna 2004, jolloin Dead Samaritan julkaisi ensimmäisen demonsa Bone Hill Revelation. Muistan joskus noihin aikoihin olleeni jopa bändin keikalla Hämeenlinnassa, ja muistan siellä myytäneen näitä demojakin. En kylläkään yhtään muista minkä takia demo ei sitten lähtenyt mukaan, vaikka olin ottanut sydänasiakseni paikallisten bändien tukemisen? Olisivatkohan pikku-Piparnakkelin rahat olleet juuri sillä hetkellä lopussa, kun viikkorahat piti kantaa aina Don Kingin divariin (joka on muuten mainittu demon kiitoslistassa!) enkä siten uskaltanut ujona ja pelokkaana hevimörkönä tilatakaan kyseistä lättyä? Hyvä jos uskalsin keikallakaan käydä. No, löysin tämän demon sitten saman ihmisen kirpputoripöydältä, joka oli silloin tällöin Don Kingin tiskin takana myymässä levyjäkin.

Dead Samaritan soitti/soittaa siis melodista death metallia. Vielä vuonna 2004 jaksoin kyseistä tyylilajia kuunnellakin nykyistä enemmän. Bändissähän vaikutti muuan Pasi “Putte” Lehtinen, joka vaikuttaa tänä päivänä Dead in the Waterin (joka on sekin, luonnollisesti mainittuna kiitoslistassa) kitaristina ja avustavana vokalistina. Dead Samaritanissa mies kylläkin keskittyi pelkästään laulamiseen. DitW-yhteyksiä löytyi myös basisti Marcus Mobergista (aka Markus Maltari), ja molemmat ukkelit soittivat tähän aikaan bändissä rumpali Janne Honkasen sekä kitaristien Jussi Seppänen ja Marko Saarinen kanssa. Periaatteessa Bone Hill Revelation oli jo bändin kolmas demo, sillä yhtye oli tehnyt jo pari demoa gootahtavan The Beauty of Dying –nimen alla. Nimeä ei ilmeisesti koettu bändin aggressiiviseen linjaan sopivaksi.

Dead Samaritan vetäisee neljä biisiä ja intron thrashahtavaa melodödöä, tosin melko raaemmin kuin mitä ruotsalaiset alan pioneerit. Alan suurista nimistä velkaa ollaan enimmäkseen Dark Tranquillityn suuntaan, tosin biisimateriaali ei yhtä kovatasoista ole. Ja sen valitettavasti huomaa, kun biisit eivät ole samalla tavalla mukaansa iskeviä. Tähän (2004) mennessä soittotaito oli hitsautunut yhteen ja visio selkiytynyt, vaikkakin bändi ei ehkä järin persoonalliselta kuulostanut. Nykyäänhän bändissä on naisvokalisti ja musiikkikin on ollut melkoisessa turbulenssissa. Persoonaa on tullut enemmän, mutta uutta materiaalia (tai oikeastaan) keikkojakaan ei ole näkynyt. Käsittääkseni yhtye on kuitenkin nyttemmin ollut tekemässäkin uusia biisejä, mutten tiedä onko studioreissuakaan vielä tehty.

Kohokohdat: Battered Beyond Recognition, Throught the Cleansing Fire

Survivors Zero – CMXCIX

Asiaa on nyt jokseenkin hassu havainnoida, mutta suomimetallin superryhmäksi aateloitu Survivors Zero ei lyönyt itseään läpi ihan sillä volyymillä kuin mitä metallimedioissakin taidettiin toivoa. Yhtyeessähän vaikutti melkoisia metallimestareita, joten ainakin soittotaito, yhteissoiton mahdollinen sujuvuus ja kaiketi materiaalin laadukkuuskin olivat taattuja.

Vuonna 2008 pullautettua Extinction –EP:tä seurasi seuraavan vuoden syksyllä murjaistu pitkäsoitto CMXCIX. EP meni minulta ihan ohi, mutta CMXCIX:n julkaisua ei voinut kukaan metallikenttää vähänkin seurannut jättää huomiotta. Näihin aikoihin näin Survivors Zeron keikallakin, ja kirjoittelinkin kyseisestä keikasta Piparnakkelin Kämäluolaan. Pysyttelen kannoissani.

Ja mitä CMXCIX:een tulee, niin se on melko tyypillinen ja hyvin tehty suomimetallilevy. Tuonhan voi sitten tulkita ainakin kahdella eri tavalla, ja tulkinnasta riippuen lukija joko innostuu levystä (ellei ollut kuullut sitä sitten jo) tai luikkii tiehensä. Totta puhuakseni kammoksun moista termiä sen sisältämän kaiun vuoksi, mutta CMXCIX:n puolustukseksi pitää sanoa sen tosiaankin olevan ihan peruslaadukas, tämän päivän melodista death metallia soiva levy. Melodiatajuakin on tosiaan mukana, ja yhtye ei muista jäädä junnaamaan vain yhdelle ja samalle erikoishousuakselille. In Flames tulee edelleen hyvin vahvasti mieleen, varsinkin se 90-luvun – parempi – In Flames. Ei CMXCIX nyt ole kaukana jostain Whoraclesta (1997), vaikka ei CMXCIX biisimateriaalinsa osalta sen pään päälle pääse.

Kokonaisuudessaan CMXCIX:n sisältämä rytke ja pauke on varman päälle kasattua. Ehkä liiankin, eikä soppa sitten maistunutkaan oikein miltään. Ei vuonna 2009 eikä nyt kaksi vuotta myöhemminkään, vaikka levyllä on joitakin todella hyvin toimivia yksittäisiä biisejäkin. Yhtye ehti sen jälkeen metallikentästä kadotakin, mutta kuulemani mukaan Survivors Zero olisi jo uuden materiaalin kimpussa. Saa nähdä, miten yleisö siihen sitten suhtautuu.

Kohokohdat: Armageddon Cult, Fortress Of Lies, Reclaim My Heritage

Seith – Alas

Joskus yksi kaverini mainosti oululaista Seith-nimistä bändiä sanomalla sen kuulostavan hieman Brave Murder Day-levyn aikaiselta (1996) Katatonialta. Itsehän arvostan kyseistä levyä hyvinkin paljon ja päästän ilopissat kun kuulen jotain yhtä hyvää ja vastaavanlaista. Sitä vaan ei tapahdu kovin usein, mutta Seithin Myspace-sivulla olleet pari näytebiisiä vakuuttivat. Hieman myöhemmin sitten hankin bändin tähän mennessä ainoan tuotoksen, Alas-nimisen albumin, vuodelta 2008.

Vuonna 2007 perustettu Seith soittaa siis melodisen doom metallin ja death metallin sekoitusta. Tuon kuvauksen perusteella  luulisi myös Swallow the Suninkin soittavan samanlaista settiä, mutta täysin erilaisista lähestymistavoista voidaan puhua. Musiikki on kautta linjan keskitempoista ja kitaravetoista. Keskitempoisen ja nopeamman jynkytyksen vastapainoksi Seith rauhoittuukin välillä melodisen kitaraosuuksien merkeissä. Kokoonpanoon kuuluu kaksi kitaraa, basso ja rummut, laulu on murinahuutoa. Soundit ovat raa’at ja pelkistetyt, ja koko paketti on tosiaan kasattu perusbändisoittimista eikä Seithin musiikkia ole kuorrutettu massiivisilla synamatoilla. Yksipuoliseksi ei bändin äänimaailmaa voi sanoa, sillä kitarat taipuvat monenlaisiksi ja sävellyksiin on käytetty aikaa ja vaivaa. Yksinkertaiselta kuulostava tekele on saatu monipuoliseksi erinäisillä pienillä vivahteilla biisien sisällä.

Eipä se kaveri täyttä paskaa puhunut kun kuvaili Seithiä katatoniamaiseksi. Hieman samalta se kyllä kuulostaakin, mutta ei todellakaan siltä että BMD:tä olisi lähdetty kopioimaan. Alasilta ensinnäkin puuttuvat samat hypnoottisuuden ja rauhallisuuden tasot, jotka tekivät BMD:stä lähestulkoon täydellisen levyn. Tämmöinen vertailu on tosin Seithiä kohtaan hieman epäreilua, koska BMD:n laadun ylittämiseen vaaditaan paljon. Hämmentävän lähelle Seith kuitenkin osuu, varsinkin kun kyseessä on bändin ensimmäinen julkaisu. Levyn aloittava Undertow on aivan tolkuttoman hyvä kappale, mutta sen ohella mikään toinen biisi ei varsinaisesti hypi huolella tehdystä kokonaisuudesta silmille, sekä hyvässä että pahassakaan mielessä eli tasaisen laadukkaasta levystä on siis kyse. Se etenee omalla painollaan, muttei kyllä ihan täydellisyyteen pääse.

Seith onnistui vakuuttamaan kriitikot ja se pääsi jopa Wacken Metal Battle-kilpailussa kärkikolmikkoon, vaikkei kyseistä kisaa päässytkään sitten voittamaan. Suomessa ei tosiaan tämänkaltaisia bändejä tällä hetkellä montaa ole, joten kannattaa ehdottomasti tutustua!

Kohokohdat: Undertow, Twine, Bullet

Ghost Brigade – Until Fear No Longer Defines Us

Vuoden 2010 aikana en tainnut saada mistään bändistä niin paljon suosituksia kuin jyväskyläläisestä Ghost Brigadesta. Eräs kaverini oli (ja on yhä) ihan hullaantunut ko. bändiin, ja kyllähän itsekin yhtyeen melankolisesta soundista pidin siinäkin määrin, että kumpaakin siihen mennessä julkaistua levyä (Guided by Fire, 2007 ja Isolation Songs, 2009) piti kokeilla ja pari kertaa livenäkin nähdä. Yhtyeestä on siis alkanut olemaan jo “kokemuspohjaa” alla ja sitä kautta kolmoslevy Until Fear No Longer Defines Usiin (2011) alkoi kohdistua jo odotuksiakin. Ei mitään mahdottomia sellaisia, sillä yhtyeen superfani en ole koskaan ollut enkä ole sitä tämänkään levyn jälkeen.

Ne pienet odotukset eivät tosiaankaan ole mahdottomia. Kun Until Fear No Longer Defines Usin ensimmäisen kerran laittoi soittimeen, odotin lähinnä vain tyylin ja laadun olevan samoilla tasoilla kuin ennenkin. Ilokseni sain huomata, että nuo vaatimattomat odotukset on lunastettu, sillä Ghost Brigade pelaa varman päälle tekemällä levyn, joka eroaa edeltäjistään vain vähän, mutta silti tarpeeksi ollakseen jotain muuta kuin niiden kopio. Bändi silti yllättää, tosin tällä kertaa vain iskemällä täysakustisen In The Woodsin aloitusbiisiksi. Ei introksi, vaan aloitusbiisiksi. Ei kyllä ollut kummoinen yllätys, kun sen jälkeen Ghost Brigade palaa takaisin ydinosaamisensa pariin.

Ghost Brigade osaa sen osaamisensa ehkä turhankin hyvin. Until Fear No Longer Defines Us oli ehkä turhankin ennalta-arvattava levy ja siten noin tunnin mittainen eepos alkoi kyllä jo hieman kyllästyttämäänkin, varsinkin loppua kohden. Until Fear No Longer Defines Usia oli suurimman osan ajasta kyllä oikein mukava kuunnella, varsinkin ilta-aikaan. Levy ei ole kuitenkaan ihan yhtä vakuuttava tapaus kuin Isolation Songs, mutta on debyyttiä mielestäni parempi. Albumilla on toki ehdottomasti hetkensä ja niitäkin on mukana melko paljon, mutta haamuprikaati saa seuraavalla levyllään käyttää vähän enemmän mielikuvitusta. Muuten homman itsensä toistavuus alkaa sitten jo syömään miestä.

Kohokohdat: Chamber, Divine Act Of Lunacy, Breakwater

Before the Dawn – Deathstar Rising

Melodödö ei tosiaankaan ole suosikkigenreni, mutta siltäkin alalta löytyy montakin bändiä joista voin rehellisesti sanoa diggailevani. Lahden Before the Dawnia on kuunneltu melko tiiviisti jostain The Ghostin (2006) ja Deadlightin (2007) ajoista lähtien, ja toki sen jälkeen ilmestyneet levyt ovat olleet kiinnostukseni kohteina. Ehkä eivät heti julkaisuajankohtana, mutta jossain välissä kuitenkin. Mutta pieni taisteluväsymys iski tosin Before the Dawniinkin; Deadlight oli vielä täysi ässä ja Soundscape of Silencella (2008) oli myös todella monta hyvää hetkeä, vaikkakin jälkimmäisellä alkoi olla enemmän fillereitäkin. Parantamisen varaa alkoi siis ilmentyä, varsinkin kun Before the Dawn oli Tuomas Saukkosen johdolla vääntänyt tukka putkella [sic] etenpäin ilman mainittavia taukoja. Osittain kokoonpanohässäköistä johtuen ja Saukkosen muista toiminnoista johtuen Before the Dawnin kuudes studioalbumi Deathstar Rising ilmestyikin vuosi sitten kahden vuoden viiveen jälkeen.

Tämän bändin kohdalla laatu on pysynyt korkealla, ja korkealla se pysyy myös Deathstar Risingilla. Albumi ei tosin nosta rimaa, vaan pitää sen jotakuinkin samassa paikassa kuin missä se aiemminkin oli. Before the Dawn ei tee Deathstar Risingilla juuri minkäänlaisia irtiottoja omaan menneisyyteensä, vaan jatkaa Soundscape of Silencen linjoilla. Tiikeri on päässyt raidoistaan tasan yhtä varmasti kuin Saukkonen tatuoinneistaan, eli jos tietää miltä Before the Dawn kuulosti aiemmin, tietää takuuvarmasti miltä se kuulosti vuonna 2011. Eli raskaalta, melodiselta ja gootahtavalta. Ehkä hivenen muoviselta ja kliiniseltä kuten monet muutkin modernit metallibändit, mutten ole antanut tuon seikan haitata tämän bändin kohdalla.

Jonkin aikaa Deathstar Risingin jälkeen Before the Dawnin leiristä alkoi kuulua kummia; Lars Eikind oli poistunut yhtyeen riveistä henkilökohtaisiin syihin vedoten, ja samalla vasta noin pari vuotta bändissä vaikuttanut rumpali Atte Palokangas lähti myös. Samalla yhtyeen soundia ilmoitettiin virtaviivaistettavan enemmän melodisen death metallin suuntaan, ja tiedote antoi ymmärtää goottivaikutteiden jäävän “osaksi bändin historiaa”. Omaan korvaani juurikin goottivaikutteet tekivät Before the Dawnista mielenkiintoisen tapauksen, jolla se erottui muista alansa toimijoista. Syystäkin vanhaa fania hieman pelottaa, vaikka kieltämättä yhtye on polkenut paikallaan jo pitemmän aikaa.

Odotukset uutta levyä kohtaan nousevat. Muutama päivä sitten Before the Dawn uutisoikin julkaisevansa Rise of the Phoenix -nimisen plätyn huhtikuun puolella, ja jo nimen pitäisi ilmentää bändin soinnissa tapahtuneita muutoksia. Katsotaan, mitä sieltä tulee.

Kohokohdat: Winter Within, Unbroken, Judgement, Wreith

Soilwork – The Panic Broadcast

Soilworkin uran seuraaminen sivusta ei ole ollut se maailman kiitollisin tehtävä. Ensin pääasiallinen biisintekijä Peter Wichers erosi yhtyeestä, sitten bändi teki keskinkertaisen levyn (Sworn to a Great Divide, 2007) ilman Wichersiä. Tuhlaajapoika palannut kotiin, routa ajanut porsaan kotiin ja miten asian haluaakin sitten ilmaista, niin Peter Wichers on kuitenkin taas Soilworkin jäsen. Wichersin kanssa on tehty jo reilu vuosi sitten julkaistu levy* The Panic Broadcast merkitsi vanhojen fanien silmissä paluuta parempaan. uitakin muutoksia oli kokoonpanossa tapahtunut, kun kitaristit Frenning ja Antonsson lähtivät bändistä samoihin aikoihin. Sylvian Coudret tuli tilalle, Wichersin kanssa tietty.

Koska Wichers on taas bändissä, nousi heti olettamus että Soilworkin meno hieman ryhdistyisi, olihan mies hyvin pitkälti bändin tärkein säveltäjä. Bändin linja ei tosin vaihtunut, sillä se pysyi hyvin samanlaisena, jenkkimarkkinoita kosiskelevaksi metalcoremaisemmaksi tulkinnaksi Göteborg-soundista. Tosin The Panic Broadcastin kohdalla joudun tunnustamaan tosiasiat; tämähän on oikeasti jo aika löysää vääntämistä. Toki Soilwork on onnistunut tekemään joitakin yksittäisiä hyviä biisejä, mutta The Panic Broadcastista ei saa hyvää albumia tekemälläkään. Kyseessä taitaa olla Soilworkin peräti paskin levy.

Soilworkin ilmaisussa on tosiaan edelleen niitä elementtejä, jotka tekivät esimerkiksi Natural Born Chaosista (2002) hyvän levyn ja Figure Number Fivesta (2003) vielä kuunneltavan. Ei sillä, ettäkö Stabbing the Drama (2005) ja Sworn to a Great Divide olisivat olleet totaalikatastrofeja. Tämä levy nyt sattuu olemaan melkoista rimpuilua ja täynnä bändin jo aiemmin soittamia tusinariffejä. Ja toki sillä on myös niitä tarttuvia kertsejäkin, mutta ei riitä. Tai voihan toki olla, että olen muuttunut itse kriittisemmäksi Soilworkia kohtaan, onhan se julkaissut jo monta keskinkertaista levyä pötkössä.

Kohokohdat: Two Lives Worth Of Reckoning, King Of The Treshold, Enter Dog Of Pavlov
*Tästä voi päätellä kiinnostukseni Soilworkin tekemisiä kohtaan; kiinnostaa jonkin verran, muttei niin paljon että levyn hankinnallakaan olisi ollut kiire.

Dark the Suns – In Darkness Comes Beauty

Alunperin Jyväskylässä vuonna 2005 perustettu Dark the Suns on laulajakitaristinsa Mikko Ojalan lempilapsi. Dark the Suns lähti liikkeelle Ojalan omana sooloprojektina, mutta se sai lihaa luidensa ympärille ja muuttui nopeasti täysiveriseksi bändiksi. Kuulostaako Tuomas Saukkoselta ja Before the Dawnilta? Syksyllä 2006 Dark the Suns kirjoitti levydiilin Firebox Recordsin kanssa ja tämän yhteistyön hedelmiä saatiin maistella seuraavana vuonna täyspitkän albumin merkeissä. In Darkness Comes Beauty oli samanniminen kuin bändin toinen, albumin julkaisua (2007) vuodella edeltänyt demo.

Ostinpa tämän levyn, kun muistin sen olleen toisenlaista. Muistikuvani olivat ilmeisesti hatarat, koska luulin Dark the Sunsin olevan melankolista, hidasta ja Katatoniamaista. Olin oikeassa vain melankolisuuden suhteen, sillä Dark the Sunsin debyyttialbumi pitää sisällään melodista ja keskitempoista death metallia. Bändiin ei tosin ole liitetty gootti- ja dark metal-leimoja aivan syyttä suotta. Dark the Sunsilta tosin puuttuu death metallin brutaalius ja goottimetallin tarttuvuus, mutta onpahan tässäkin jo yksi yhtäläisyys Before the Dawnin kanssa. Levy kestää tasan neljäkymmentä minuuttia ja siinä on tasan kymmenen biisiä, eli yksittäisen raidan keskipituudeksi muodostuu siis neljä minuuttia. Biisit tosiaan myös kestävät keskimäärin neljä minuuttia, eli levy ei koostu yhdestä tai kahdesta yli 10-minuuttisesta eepoksesta ja/tai lukuisista välisoitoista. In Darkness Comes Beauty ei myöskään ole millään tavalla vaikea levy, vaan se tulee tutuksi hyvin nopeasti.

Biisit ovat yleensä joko piano- tai kitaravetoisia. Harvemmin kovinkaan moni bändi on osannut yhdistellä päällekäyviä pianonpimputuksia raskaisiin kitaravalleihin ilman, että lopputulos kuulostaisi vaivaannuttavalta. Tässä semi-mahdottomassa tehtävässä ei Dark the Sunskaan saa täysin puhtaita papereita, koska monesti levyn edetessä havahtuu siihen, että kitarapuolella ei ole niin hirveästi tarjottavaa. Joitakin satunnaisia välisoittoja lukuun ottamatta kitarat tarjoavat lähinnä taustajynkytystä pianoluritusten tueksi. Ainakin tarttuvuuden osalta hävitään, koska levyllä ei lopulta olekaan niin montaa hittibiisiä kuin sillä voisi olla. Biisit sen lisäksi kuulostavat hyvin paljon samanlaisilta. Loppua kohden levy paranee, ja levyn puolivälin paikkeilla tuleva Angel Soul– ja Drama for Gods-kaksikko muodostui nopeasti omaksi suosikkihetkekseni levyn ehkä muuten tasapaksusta tarjonnasta.

Kohokohdat: Angel Soul, Drama for Gods

Sylosis – Edge of the Earth

Muistaisin, että Lammas Zinen Norjan kirjeenvaihtaja oli suhteellisen innoissaan tämän bändin keikasta Sonispheressä. Itse asiassa Sylosis oli jopa kyseisten festareiden parhaimpia bändejä, mutta asiasta nyt ei kannata kysellä Slipknot- tai In Flames-faneilta. Sylosisilla oli tavallaan “syytäkin” rundata, sillä Nuclear Blast iski kyseisen bändin albumin pihalle keväällä. Edge of the Earth on levy, jonka olen bändiltä itsekin saanut kuulla.

Sylosis soittaa modernia, melodista death metallia. Joku on joskus sanonut kuulleensa levyllä vielä metalcoreakin, mutta en ole itse samaa mieltä. Insomniumia ja kumppaneita on ainakin kuunneltu, ja monessa suhteessa Sylosis kuulostaakin hyvin suomalaiselta. Mutta ei, Sylosis on briteistä. Brittibändin suoltamat riffit leikkaavat todella mukavasti. Tämä albumi onkin hyvin riffikeskeinen, vaikka progressiotakin on mukana melko runsaasti. Kappaleet ovat mielenkiintoisia ja levy on ihan vaivaton kuunneltava, vaikkei Sylosis maailmaa muutakaan. Tuotantokin on mukavan munakasta. Modernia, mutta messevää. Kaikki soittimet pääsevät hyvin oikeuksiinsa, vaikkakin bassoa olisi voitu korostaa paremmin.

Mutta albumilla on jo yksi todella paha kömmähdys; se on liian pitkä. Nyt ei ole rutinoituneen, 40-minuutin albumeihin tottuneen hevinkuuntelijan purnausta 45 minuuttia kestävästä levystä. Ehei, Edge of the Earth koettelee jo cd:n kapasiteetin rajoja ja on tehnyt albumistaan yli 70 minuuttia pitkän. Tästähän olisi saanut jo tehtyä kaksi levyllistä. Sanokaas nyt ihan rehellisesti, moniko levy on parantunut pituutta lisäämällä? Ainakin Edge of the Earth olisi parantunut, jos tyypit eivät olisi tunkeneet sille täysin jokaista biisiä jonka vain pystyivät kirjoittamaan. Sylosis ampui itseään jalkaan.

Juurikin levyn pituus on se, joka tässä tapauksessa nyt ratkaisee. Yksittäiset biisit voivat olla hyviä, mutta koko Edge of the Earthin kuuntelu käy jo työstä. Hyvä levy kyllä muuten, enkä toisaalta näe minkä takia melodeathia enemmänkin kuunteleva ei saisi levystä irti enemmän kuin minä.

Kohokohdat: Procession, Empyreal (Part 1), Where the Sky Ends

Amon Amarth – Surtur Rising

Amon Amarth alkaa olla siinä asemassa, että sen askel ei enää horju. Siitä tuli jossain vaiheessa jo Tuska Open Airin pääesiintyjäkaliiberia ja levyt eivät tuota suuria pettymyksiä, vaikka ne eivät toisaalta yllätäkään. Jos tietää, miltä Amon Amarth kuulostaa, voi jättää lukemisen tähän. Tai vaihtoehtoisesti kumminkin jatkaa lukemista ja kuulla oma näkemykseni Amon Amarthista ja sen tuoreimmasta levystä Surtur Rising (2011).

Amon Amarth jatkaa sillä saralla, millä se on tähänkin asti tullut tutuksi; melodisen death metallin soittaminen tavanomaista pelkistetymmin ja runsaasti viikinkikuvastoa viljellen. Vihulaisia pistetään kumoon rautaisessa riffimyrskyssä ja perään nakellaan vielä pisteleviä liidejä. Kaikkea lahtaamista johtaa Johann Heggin tyly tulkinta. Amon Amarth ottaa mielellään voittoja, mutta valitettavasti se pysty jakamaan pelkkää voittoa kansalle Surtur Risingilla. Twilight of the Thunder Godilla (2009) yhtye pyrki hieman uudistamaan itseään pienillä kikoilla ja kokeiluilla, mutta niitä on nyt karsittu rankalla kädellä. Itse asiassa Amon Amarth tuntuu jopa hieman taantuneelta, sillä mielestäni esimerkiksi Apocalyptican vierailu Twilight of the Thunder Godilla oli sellainen pieni vivahde, joka teki levystä mielenkiintoisemman kuunnella. Se ei ollut mikään dramaattinen juttu, mutta kuitenkin kokonaisuuttava elävöittävä. Surtur Risingilla käytetään samoja miekkoja ja kypäriä, kun niihin on totuttu. Tehokasta jälkeä toki niilläkin tulee, vaikkakin standardimaista. Ei tämä levy kuolleen hevosen piiskaamistakaan ole, mutta ei aina järin motivoitunuttakaan.

Rehellisesti sanottuna Surtur Rising on vähän sama kuin mitä The Crusher (2001) oli The Avengerin (1999) jälkeen: ei tosiaankaan huono levy, mutta ei niinkään kova kuin mitä oli odottanut. Tavallaan pakotin ja asennoin itseni kuuntelemaan sitä tarkemmin. Jos kannessa ei olisi lukenut bändin nimeä, niin se olisi voinut saada nykyistä matalamman (7) arvosanan. Jos Amon Amarth-levyt laitettaisiin nyt paremmuusjärjestykseen, niin Surtur Rising löytyy jostain sieltä listan puolivälin paikkeilta.

Kohokohdat: War of the Gods, Live Without Regrets, For Victory or Death, Doom Over Dead Man

Ghost Brigade – Isolation Songs

Isolation Songs –kakkosalbumillaan (2009) jyväskyläläinen Ghost Brigade alkoi päästä vauhtiin. Tällä levyllä Ghost Brigade alkoi saada enemmän faneja, ja sitä kautta enemmän näkyvyyttä. Itse asiassa itsekin tiedostin bändin olemassaolon vasta sen jälkeen, kun muutama tuttava ehti siitä aikansa mouhottaa.

Keski-Suomen aaveprikaatin kakkoslevy jatkaa siitä, mihin debyytti Guided by Fire (2007) jäi. Ghost Brigaden melodista death metallia, sludgea, progea ja post-rockia yhdistelevä ilmaisu on tosin saanut sisäänsä uusia sävyjä ja tasoja. Isolation Songsissa on ahdistunutta tunnelmaa kuin peikkoja sänkyni alla. Vaikka tunnelma on masentunutta, ei se ole silti itsetuhoista. Tunnelin päässä on pieni valonpilkahdus, jota kohti tarvotaan määrätietoisesti tuiskusta huolimatta. Perillä vasta selviää, onko se valonpilkahdus auringonvaloa vai pikajunan ajovalo. Pienet kauneusvirheet on saatu peitettyä. Manne Ikonen on edelleen mies paikallaan, tosin tämä ei ärinävokaaleissa oikein vakuuta. Tämän korinasta puuttuu potkua, mutta puhtaisiin lauluosuuksiinsa tämä saa puhallettua paljon tunnetta ja lohduttomuutta. Bändin soitto on tasaista ja laadukasta, eikä siitä varsinaisesti moittimista löydy.

Tämän arvion ensimmäistä lausetta ei kannata sitten ottaa kirjaimellisesti. Ghost Brigade ei nimittäin ole kovinkaan vauhdikas bändi, tosin se on päättänyt avata Isolation Songsin omalla mittakaavallaan nopealla kappaleella. Suffocated on nimittäin Ghost Brigaden biisiksi melko raskas ja siten hieman yllättävä valinta avausraidaksi, olisin itse laittanut sen jonnekin muualle. Joudun tunnustamaan, että Into The Black Light on yksi hienoimmista melankolisen masennusmetallin tarjoamista kappaleista, mitä olen pitkään aikaan kuullut. Jos tuo biisi ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia, niin sitten voi unohtaa koko bändin. Biisimateriaalin ei voi varsinaisesti sanoa kärsivän apaattisuudesta, vaikka kokonaisuudesta erottuu vain muutama kappale, kuten Lost In A Loop ja Architect Of New Beginnings.

En kyllä täysin ymmärrä bändin osakseen saamaa hehkutusta. En sano etteikö siihen olisi yhtään aihetta, mutta Ghost Brigadesta on taidettu tehdä yleisön silmissä isompi bändi kuin se oikeasti on. Älkää kuitenkaan käsittäkö minua väärin, sillä Isolation Songs on jopa hyvä levy, joka tarjosi useammankin nautinnollisen hetken. Katsotaan kuitenkin, mitä vastikään julkaistu kolmosalbumi tarjoaa.

Kohokohdat: Suffocated, Into The Black Light, Lost In A Loop, Architect Of New Beginnings