Bad Religion – No Control

badreligion_noBad Religionin ura oli monen mielestä jo lopussa ja Suffer oli pelkkää epätoivoista pyristelyä väjäämätöntä loppua vastaan. Suffer paljastuikin jymymenestykseksi ja monella tapaa onkin loogista, että vielä samoilla höyryillä jo lähes 10-vuotias, itsensä uudelleen keksinyt Bad Religion jatkoi ahkeralla keikkailulla ja uuden levyn tekemisellä. Kokoonpanokin pysyi samana. Yhtyeen neljäs albumi No Control ilmestyi jotakuinkin tasan vuosi Sufferin ilmestymisen jälkeen marraskuussa 1989.

No Control ei sinällään ole nimensä veroinen, sillä Bad Religionin ulosanti on kuitenkin kontrolloitua. Yhtyeen purkauksissa on tolkkuakin, eikä niitä voida kovinkaan kontrolloimattomaksi kaaokseksikaan sanoa. Bad Religionin soitossa on silti jotain pitelemätöntä energiaa, joka vaan sattuu kanavoitumaan näihin melko yksinkertaisiin ja nopeisiin kappaleisiin. Nälkä oli kasvanut, mutta soitannollisesti ja teknisesti bändi oli kehittynyt todella paljon. Esimerkiksi Automatic Man-biisissä on varmasti iskevimmät ja suurimmat taustalaulut, mitä tämä bändi on koskaan saanut aikaiseksi. En ainakaan muista Sufferilla törmänneeni ihan samaan.

“Sanity is a full-time job…”

Itselleni No Control uppoaa huomattavasti paremmin kuin edeltäjänsä. Käytännössä No Control on sitä samaa kuin Sufferkin, ainoa vaan että soundipuoleen ja soittoon oli tullut selkeyttä. Minun kirjoissani No Control kohoaa korkeammalle siksi, koska sillä on paremmat biisit. Sillä on paljon sellaisia biisejä mitä kuuluu bändin keikkojen settilistoihin edelleen, mutta myös unohdettuja biisejä todella paljon. Oma suosikkini I Want To Conquer The World on esimerkki sellaisesta biisistä, jota itse arvostan mutta jonka bändi on itse lähestulkoon unohtanut. Jotkin yksittäiset biisit ovat kovempia kuin Sufferilla, mutta ne eivät-ihan-niin-kovat biisit ovatkin sitten jo hieman monotonisempia ja itseään toistavia. No Control ei ole siten ehkä kovinkaan pitkäkestoinen albumi, se kun toistaa hieman itseään. Siitä huolimatta No Control on varsin hieno levy, sillä Bad Religionilla oli kuitenkin kyky tehdä todella kovia punk-biisejä.

Kohokohdat: Big Bang, Automatic Man, I Want To Conquer The World, Sanity, It Must Look Pretty Appealing, Progress

Tycker Dü?

Järjestelin levyhyllyäni ja kuuntelin runsaasti Hüsker Düta. Sitten muistin, että hallussani on myös ilmeisesti turkulaisen Tycker Dü –nimisen bändin ainoa levytys.

Hüsker Dün kanssa Tycker Dülla ei ole juuri mitään tekemistä. Oikeastaan vain nimi ja logomukaelma viittaavat siihen suuntaan, tai kyllähän itse musiikista löytyy hieman Hüsker Düta taustalta, tosin vain hieman. Enemmänkin Tycker Dü kuulosta hämäännyttävän paljon The Phoenix Foundationilta. Itse asiassa Tycker Dü on musiikillisesti The Phoenix Foundationia. Itse asiassa Tycker Dü on jotakuinkin yhtä kuin The Phoenix Foundation, sillä Tycker Dü on käsittääkseni silloiseen The Phoenix Foundationiin kytkeytynyt projekti/spinoff. Musiikillisesti Tycker Dü oli täysin samanlaista emopunkkia, ja biisi Close to It itse asiassa päätyi sellaisenaan The Phoenix Foundationin Falling-levylle.

Itse levytyshän on kahden biisin (Close to it ja No Leaves Left) single, joka on pistetty hassusti viiden tuuman vinyylille. Levyjähän minulla on nelinumeroinen määrä, mutta toistaiseksi tämä on ainoa viisituumainen levyni. Levy on hämäävästi tismalleen ceedeen kokoinen ja muotoinen. Vittumainen soittaa kun levy soi läpi hyvin nopeasti. Arvaan, että joillakin soittimilla on suuria vaikeuksia ylipäätään soittaa koko levyä, ovathan urat sen verran lähellä keskireikää. Paperipussiin pakatun levyn mukana tulee muuten melkoinen määrä sälää. Kiva levy, jota ei kylläkään tule kovin usein kuunneltua vaikka biisit ovatkin hyviä. Tyypillistä.

Parempi biisi: Close to it

Confusa – S/T

Confuse-nimellä toimi ainakin yksi hardcore–bändi, mutta kun bändin nimen lopusta korvaa yhden vokaalin toisella, saadaan helsinkiläinen Confusa. Hämmentävää? Ja tämä Confusa soittaa myös suoraviivaista ja äänekästä mekkalamusiikkia, mutta tekee sen melodioita säästämättä. Jos Japanin Confusen suosikkibändi on Discharge, niin Confusan lemppari on sitten Bad Religion? Confusaa voisi periaatteessa pitää “tyttöbändinä”. Viidestä jäsenestä valtaosa on (ainakin ollut) naisia. Tosin tällä levyllä varsinainen kitaristi Johanna ei ollut mukana sattuneesta syystä, vaan kitaraa soittaa Hero Dishonestissakin soittava Lasse. Kahden naisvokalistin – Kaisan ja Ketun – yhteispeli toimii hyvin. Naikkosia ei välttämättä aluksi erota toisistaan, mutta näiden äänissä on kyllä selkeitä erojakin, jotka paljastuvat ajan myötä. Suomipunkin Nylon Beat? Tuo ei sitten ollut pahassa mielessä lauottu kommentti!

Confusan nimetön debyyttiälpee (2007) laukkaa eteenpäin kuin meksikolaisiin perinnejuhliin kiirehtivä koni. Eipä siinä laukassa menekään kuin vain reilut 20 minuuttia, mutta siinähän ajassa soitetaan monta melkoisen hyvältä kuulostavaa biisiä. Ketun ja Kaisan laulu vaan ei mielestäni kuulosta aina hyvältä, vaikka sisään patoutuneita raivon tuntemuksia päästetäänkin pihalle. Mutta muutenhan tämä toimii vallan hyvin, ja kyllä laulajien ääntelytkin lopulta istuvat osaksi kokonaisuutta. Siinä ja Aika lienevät levyn parhaimmat biisit, jälkimmäinen siksi että se eroaa selkeästi muista raidoista. Tosin kaikki biisit kuulostavat keskenään erilaisilta, ja levy pysyy mielenkiintoisena. Mutta jukupliut, kun se ei ole pitkä. No, ongelmanhan ratkaisee helposti laittamalla levyn uudestaan soimaan, mutta toisaalta silloin alkaa vaivaamaan jo yliannostus. Valitettavasti Confusalta ei ole tullut tämän jälkeen materiaalia, vaikkei bändiä ole kuopattukaan. Keikkoja bändi kyllä soittelee… esimerkiksi tänään Hässäkkäpäivillä!

Levystä pitää nostaa vielä esille kansitaide. Ville Angerin taiteilemissa kansissa on samaa meksikolaista pääkallomeininkiä kuin The Offspringin viimeisen hyvän levyn Ixnay on the Hombren (1997) kansissa, mutta toisaalta en ole tämmöisen meksikolaisen kuoleman juhla-tematiikan ystävä.

Kohokohdat: Viisaammat, Siinä, Aika

None Would Remain – Wake the Living

None Would Remain oli niitä bändejä, joihin törmäsin Flying Disc Recordsin samplerin kautta. None Would Remain oli yksi niistä kuudesta bändistä, jotka saivat äänensä kuuluville kyseisen seiskatuumaisen kautta, ja mielestäni None Would Remainin ääni oli montaa muuta kokoelman ääntä voimakkaampi. Tuo kokoelma julkaistiin vuonna 2009, samana vuonna kuin None Would Remainin oma studioalbumi Wake the Living.

Lappeenrantalaisperäinen None Would Remain soitti siis yhtä hardcoren varianttia, joka pohjasi hyvin vahvasti melodiaan. Ja hyviin soundeihin, eli enemmänkin tunteisiin mutta vähemmän kakkaisiin tuoksuihin. Ehkäpä None Would Remain kuulostaa enemmän Raised Fistiltä kuin Terveiltä Käsiltä, mutten ole antanut sen häiritä itseäni näin kaikkiruokaisena musiikinkuluttajana. Tai ehkäpä tähän bändiin on vaikuttanut enimmäkseen Endstand, sillä kyllähän None Would Remain on varsin eloisa tapaus, eikä aina edes mollivoittoinen. Parhaimmillaan None Would Remain vyöryykin päälle hyvinkin määrätietoisesti ja oma paikkansa täysin tiedostaen.

Ei Wake the Living kuitenkaan ollut sellaista hardcore-ilotulitusta, josta välttämättä riittäisi kerrottavaa lapsenlapsille, tai edes omille lapsille. Wake the Living ei mölyä edes puolen tunnin ajan, mutta biisejä on 14 ja ne ehkä alkavat jankkaamaan samaa rataa. Pientä itsensä toistamista siis havaittavissa, muttei missään tapauksessa häiritsevissä määrin. Joitakin kertoja voima kyllä uhkaa loppua ja None Would Remainin pääasiassa vakuuttavana pysyvä paukuttelu väsähtää sitä myöten hieman.

Sanoisin jopa, että None Would Remain on jäänyt jopa yllättävän vähäiselle huomiolle. Ei tällä albumilla ehkä aivopestä popparia hardcore-diggariksi, mutta tyylilajin vanhat kaverit ainakin muistavat minkä takia kyseiseen kaveriin tuli alunperin edes otettua ratkaisevaa kontaktia.

Kohokohdat: None Would Remain, I Thought We Had a Deal, Suffer, Blood on the Sidewalk

Abduktio – Perustuu tositapahtumiin

“Johan loppui Abbaltakin se omakustanteiden teko!” huusivat kriitikot kuorossa, kun pöydälle lävähti Ylöjärven DIY-sankareiden silloin tuorein EP. Abduktio oli päässyt myymään itsensä levy-yhtiölle julkaistuaan vuosikaudet omakustanteita, sillä kertaa Fullsteamille. Yhteistyön ensimmäinen hedelmä oli Perustuu tositapahtumiin –CD-EP, joka kolahti ihmisten pöydänkulmiin vuoden 2004 hujakoilla.

Perustuu tositapahtumiin on pakattu täyteen hardcorelle ominaista aggressiota ja vauhtia. Tyylitajuisesti esitettynä. Abduktio osasi (ja osasi myös loppuunsa asti) tehdä tarttuvia kappaleita tekemällä äkäisestä musiikistaan psykoottisen nopeaa ja teknisesti näppärää ilman, että kaikki taituruus olisi ollut soitinhinkkaamista. Perustuu tositapahtumiin on myös sangen monipuolinen levy. Esimerkiksi Lähempänä tulta sisältää reggae-vivahteisen lopun, ja onhan tässä muutenkin melodioilla melkoisesti sijaa… paitsi ehkä vokaaleissa. Mikko Suikkasen kähinä on lähestulkoon samanlaista kuin Aku Ankalla (kuvitelkaa A. Ankka jonkin hösselibändin vokalistina, tältä se kuulostaisi!) ja tämä on saanut siitä kritiikkiä osakseen. Eihän Suikkasen verbaalisesta ulosannista läheskään aina selvää saa ellei erikseen keskity tämän sanomisiin, mutta en niinkään pidä sitä heikkoutenakaan. Onhan levyhyllyssäkin vaikka mitä pörinää, josta ei saa kovin helposti tolkkua.

Vartin nämä turpajuhlat kestävät, ja sen jälkeen kuulijan olo onkin vähintään piesty. Samalla on yhteiskunnallekin annettu bitchslappeja kuin risuja tuhmille lapsille jouluna. Verbaalisesti siis, Abduktiohan ei suoraan yllytä väkivallantekoihin muita kuin omia soittimiaan kohtaan. Perustuu tositapahtumiin ei ole parasta Abduktiota, mutta lähelle kärkeä se kuitenkin yltää. Huh, mikä energia!

Ehkäpä tämä teksti on kirjoitettu jokseenkin tulisessa mielentilassa. Tunteet ovat pinnassa myös tänään, kun Abduktio heittää vihoviimeisen keikkansa Tampereen Klubilla seuranaan jo myös lopettanut Armageddon Clock, Hero Dishonest, Lighthouse Project ja Last Calls. Tästä illasta tulee taatusti sellainen, jota muistellaan vielä vuosien päästä.

RIP Zuge. RIP Abduktio.

Kohokohdat: Soitellen sotaan, Lähempänä tulta

Screeching Weasel – Boogadaboogadaboogada

Benjamin Foster alias Ben Weaselin ura ei ole ollut sieltä helpoimmasta päästä, varsinkaan viime aikoina kun austinilaisen keikan yhteydessä pidetyt, naisiin kohdistuneet turpasaunat ovat rokottaneet Weaselin kannatusta. Itse asiassa miehen bändin Screeching Weaselin koko kokoonpano otti hatkat. Screeching Weaselin ura on vaakalaudalla eikä kukaan vieläkään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Lopullinenkaan hajoaminen ei ole poissuljettu vaihtoehto, bändi kun on pistetty jäihin jo useamman kerran kuin olisi kenenkään mielenterveyden kannalta hyväksi. Mutta bändin kakkoslevy Boogadaboogadaboogada (1988) on silti ehdotonta klassikkoainesta.

Weasel oli saanut monoa jo kolmesta (!) lukiosta arveluttavan käytöksensä takia. En epäile, etteikö nyrkki olisi viuhunut taajaan jo noinakin aikoina. Screeching Weasel olikin Weaselille oiva pakokeino karusta todellisuudesta ja luonteva kanava höyryjen päästämiselle. Screeching Weaselin debyytti jäi vaatimattomammaksi, mutta Boogadaboogadaboogadassa oli jo ns. pankinräjäyttäjäainesta. Levyn sisältö on siis melodista hardcore punkkia popahtavin elementein, vähän samalla tavalla kuin Bad Religionin soitanta. Uskon ainakin Bad Religionin ensilevyn olleen Weaselille isokin inspiraation lähde. Näin retrospektiivisesti katsottuna Bad Religionin Sufferin ja sitä seuranneiden studiolevyjen luulisi olleen vieläkin suurempi innostuksen lähde, mutta Sufferkin julkaistiin vasta samana vuonna kuin Boogadaboogadaboogada.

Screeching Weaselin lyriikat kuvastavat Weaselin kapinahenkisen pääkopan sisältöä, onhan sen kannessakin nahkatakkinen ja röllöä hampaidensa välissä pitelevä näätä. Tämä laulaa aiheista, jotka olivat nuoren vihaisen miehen elämää lähellä, pilke silmäkulmassa tietenkin. Lyriikoiden aiheena ovat moralisoivat vanhemmat, esikaupunkilähiöiden puhtoiset elämät, naiset ja lehdenjakajat. Niin, ja Led Zeppelin-fanien ei tosiaankaan kannata vilkaista I Hate Led Zeppelin-kappaleen sanoituksia. Eikä kannata ottaa täysin tosissaan, jos Weasel töräyttää ettei tämä välitä sandinistien ja contrien Nicaraugasta* [sic] paskan hyrrää.

Mutta kieltämättä Boogadaboogadaboogada on venähtänyt liian pitkäksi. Albumilla on vaivaiset 26 biisiä esitettynä reilussa neljässäkymmenessä minuutissa. Ainakin 5-10 olisi voinut jäädä pois, niin kokonaisuuden arvo olisi noussut kohisten. Biisejä on yksinkertaisesti liikaa, eivätkä ne kaikki ole keskinkertaista kummempia. Kokonaisuutena Boogadaboogadaboogada ei ole täydellinen, mutta sillä on joitakin äärimmäisen kovia biisejä. “SHE’S A DINGBAAAAAA-AAAAA-AAAAAAAAAA-AAAAAAT!”

Koettakaapa mennä muuten paikalliseen levykauppaan… tai paremminkin paikallisen supermarketin levyosastolle ja kysyä myyjältä Boogadaboogadaboogadaa. Tilanne on lähestulkoon sama kuin Uunolla levykaupassa!

Kohokohdat: Dingbat, I Hate Led Zeppelin, My Right, I Wanna Be Naked, Ashtray, I Believe In UFOs
*Tämä nimi kirjoitettiin tahallaan väärin.

Lifeline Lost

Sain tässä kehotuksen kokeilla Helsingin seutuville sijoittuneen Lifeline Lostin levyttämää musiikkia. Melodista punk rockia, jossa on vaikutteita hardcoresta? Maistuu minulle, varsinkin jos salaattikastikkeena on käytetty Bad Religionia.

Lifeline Lost on vielä nouseva bändi, ja sen se tiedostaa itsekin. Biiseissä on ideaa, mutta toteutus jättää vielä toistaiseksi parantamisen varaa. Treenillä, keikkailulla ja treenillä asioiden luulisi lutviutuvan. Linjakin tuntuu olevan vielä hieman hukassa, mutta eihän sitä todennäköisesti tule koskaan löytämään jos sitä ei etsikään. Tuo etsintä siis tapahtuu tämänkaltaisissa tapauksissa treenaamisella, mutta myös uusien biisien säveltämisellä ja itsetutkistelulla: minkälaista musiikkia Lifeline Lost haluaa soittaa ja mihin suuntaan se on valmis musiikkiaan viemään? Let’s Pretend –biisissä on tosin jo oikeasti voimaa, jonka avulla kappale voi nousta bändin tulevien keikkojen kohokohdaksi. Nyt tosin joudun muistuttamaan itseäni siitä, että kuuntelen vasta bändin demobiisejä.

Mitä siihen mainitsemaani keikkailuun tulee, niin bändi ei ole soittanut tähän mennessä vielä ensimmäistäkään keikkaa. Joskus on sanottu, että bändi on tasan niin hyvä kuin edellinen levynsä. Itse kyllä sanoisin, että bändi on tasan niin hyvä kuin se on livenäkin. Ensi lauantaina (12.2.) on tosin senkin toteamiseen mahdollisuus, kun bändi soittaa debyyttikeikkansa vaatimattomasti Nosturissa samana iltana kuin Napalm Death. Tosin Nappis on varsinaisen Nosturin puolella, kun Lifeline Lost valtaa Alakerran kahden muun bändin kanssa. Bändeiksi on varmistunut Incorrect Ideas ja Valium 77. DJ Sepalus soittaa levyjä.

Lifeline Lost Myspacessa. Ja Facebookissa. Ja keikalla. Ja keikalla Facebookissa, yay!

Bad Religion – The Dissent of Man

Bad Religion on lähtenyt monta kertaa harhailemaan hyvältä havaitulta polulta. Jo yli 30-vuotiaan bändin sisällä palaa sama kipinä kuin jo 80-luvun alussa, ja se on vienyt bändiä mahdottomiinkin tilanteisiin. Bad Religionin 15. studioalbumi The Dissent of Man ei tosin ilmennä väsymistä ja taantumista, toisin kuin Greg Graffinin hiusraja.

Bad Religion, tuo punk rockin AC/DC, on tehnyt The Dissent of Manista omannäköisensä. Levyä käsissään hypistelevä fani tietää tasantarkkaan, miltä tämän hyppysissä oleva levy kuulostaa. Se ei pelota tätä mohikaania yhtään, päinvastoin. Hän paskoisi housuunsa, jos Bad Religionin ote alkaisi taas lipsua. Hän odottaa, että levy kuulostaa nimenomaan Bad Religionilta. Tuttu ja turvallinen Bad Religion myös vastaa tuohon odotukseen.

Bad Religion toistaa itseään välillä aika huolettomastikin. Lähes kaikki The Dissent of Manin biisit on tehty toisilla nimillä jo aiemmin, mutta toisaalta bändi osaa esittää asiansa edelleen napakasti. Bad Religion on siinä mielessä vetreä vanhus, että se osaa tehdä hämmentävän hyviä biisejä vielä vanhoillakin päivillään. The Day That The Earth Stalled nyt ei mitenkään tehnyt vakuuttavaa aloitusta. Sen jälkeen Bad Religion räiskii todennäköisesti kaksi kovinta kappalettaan 2000-luvulta. Only Rainin kaltaista kappaletta tarvitsinkin, ja Graffin on The Resist Stancessa kunnolla liekeissä, ja herra vain kaataa päälleen lisää bensiiniä. Tosin sitten muistan, että edellisellä levyllä oli New Dark Ages, jonka tasolle nämä mahtikappaleet kyllä yltävät mutta eivät ylitä sitä. Tämän jutun lopussa olevasta listauksesta voi poimia myös kuuntelunarvoisia kappaleita levyltä.

Bändissä tosin kiehuu tolkuttoman paljon käyttämätöntä potentiaalia. Bändi teki airon meidenit ja on käyttänyt suunnilleen koko 2000-luvun kolmea kitaristia kokoonpanossaan. Yhdessä biisissä vielä vierailee Tom Pettynkin bändissä soittanut Mike Campbell. Bad Religion ei vaan osaa täysipainoisesti hyödyntää kolmea kitaristia, käyttäähän se livenäkin yleensä vain kahta kitaristia. Tokihan studiotekniikalla saa vaikka sata kitaraa jauhamaan samaa riffiä jolloin kitaravallista saa samalla voimakkuudella murjovan elementin kuin oozin’ aahs-taustalaulusta. Campbellin vierailu on tosin perusteltu, soittaahan hän aivan eri tyylillä kuin Gurewitz/Hetson/Baker –kombo.

Kokonaisuutena The Dissent of Man oli positiivinen yllätys, vaikka toisaalta bändi on tehnyt paljon parempaakin. Albumi oli toki odotettu, ja siitä on tehnyt Mikael Koskimaa Lammas Zinelle oman arvionsa, muutamalla terävällä huomiolla tehostettuna, Myös Laiskiaisellakin on oma mielipiteensä levystä.

Kenelle: Melodisen hardcoren ystäville. Jos haluaa tietää miltä Bad Religion kuulostaa, voi tutustumisen aloittaa vallan hyvin tästäkin.
Miksi: Levyllä on joitakin oikeasti uskomattoman kovia kappaleita. Samaan ei taida kyetä enää edes Motörhead!
Kohokohdat: Only Rain, The Resist Stance, Wrong Way Kids, Meeting Of The Minds