Blood for Blood – Spit My Last Breath

bloodblod_splitBlood for Bloodin debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1997 – tai näin oletan, sillä levyn ilmestymisvuodesta on netissä lähinnä ristiriitaista tietoa. No, ilmestyipä koska ilmestyi, se oli kuitenkin Blood for Bloodin ensimmäinen pitkäsoitto, ja yleisilmeeltään se on perin vihainen levy. Miesten sydämellä nyt oli jotain, eikä sen purkamisen lääkkeeksi taida olla muita parannuskeinoja kuin hurjat elintavat. Itsesäälissä ryvetään ja samalla ruoskitaan sekä itseä että kaikkea muutakin, metallisen hardcoren keinoin.

“Spit My Last Breath” tuntuisi olevan kokonaisvaltaisesti massiivisempi levy, sekä riffeiltään että Buddhan laulujen myötä. Niin, ja tuotannoltaan. Mitä kitarointiin tulee, niin en tiedä tarjotaanko levyllä mitään erityisen ilmiömäistä, mutta ainakin Rob Lindin työskentely kuusikielisen varressa tuotti tarkoituksenomaisia lopputuloksia, ja näitä biisejä on ilo kuunnella. Vaikka “Spit My Last Breathilta” puuttuukin se tärkein Blood for Blood-“hitti” (Wasted Youth Crew), niin “Spit My Last Breath” tuntuu muuten olevan seuraajaansa kovatasoisempi levy. Ehkä siitä kuitenkin heijastuu pienoinen hakeminenkin, kun tietyiltä alleviivauksiltaan “Spit My Last Breath” tuntuu lähinnä hardcore-levyltä muiden joukossa vaikka Blood for Bloodilla olikin enemmän rokkaavuutta ja groovea soundissaan keskivertoa enemmän – mutta ehkäpä ne bändin suurimmat oivallukset olivat siellä sanoituspuolella? Blood for Bloodin alkoholinkäryinen raivo nimittäin oli melkoinen vastaveto 90-luvulla vallalla olleelle sxe/vegaani-painotteisuudelle hardcoressa. Vaikka brenkku maistui, niin se ei siltikään tehnyt Blood for Bloodista välinpitämätöntä bändiä… eikä taatusti vähäpätöistä.

Kohokohdat: Maldito, Fade, Spit My Last Breath, Redemption Denied

Bolt – True Colors

bolt_trueBolt. Bändi, joka on hiljaksiin noussut yhdeksi maan arvostetuimmista metallista hardcorea soittavista bändeistä. Yhtye ei ole pitkän uransa aikana ehkä kovinkaan montaa levyä julkaissut, mutta niillä on laatu tosin pysynyt korkeana. Nyt tuli “True Colors”, kun “Behind the Obstacles Lies the Truthista” oli kulunut jo useita vuosia.

Millekään uusille urille “True Colors” ei tunnu Boltia vievän, mutta yhtye tuntuu tekevän juuri sitä mitä osaa parhaiten ja lopputulos kuulostaa ihan Boltilta. Ehkä Bolt toistaa itseään jossain määrin, mutta on Bolt saanut levystään kuitenkin sellaisen ettei se kuulosta edellisten hiilipaperikopioltakaan, kun biisejä ei ole kaikkia taottu samasta muotista. En tiedä onko levy sitten aiempia jotenkin vapautuneempi yleisfiilikseltään, mutta ainakin meikäläisestä tuntuu siltä, että Bolt uskaltaa nyt tulla päälle täydellä voimalla. Siinä missä “Behind the Obstacles Lies the Truthilla” vyörytys tuntui olevan hillitympää. Toisaalta toisessa ääripäässä melodisuuskin on nostanut taas päätään vähän korkeammalle, vaikka enimmäkseen Bolt heittelee päälle perinteistä riffimyllyä ja breakdown-myllyä.

Onhan Bolt nyt metallisen hardcoren kärkibändejä Suomessa, ja “True Colors” saattaa hyvinkin olla genrensä parhaimpia levyjä tänä vuonna. Kun huomioidaan vielä Chad Keithin tekemät komeat kannet, on “True Colors” kaikkinensa hyvin vakuuttava ilmestys. Bändin parhaaksi en sitä uskalla sanoa – onhan “True Colors” nyt kuitenkin hämmentävän kovassa seurassa – mutta mihin kohtaa “True Colors” Boltin diskografiaa sijoittuu jää nähtäväksi. Silti se edustaa hyvin Boltia vuonna 2013.

Kohokohdat: In the Name of Progress, Dying Season, True Colors, Heart of Darkness

Eri esittäjiä – Building a Legacy

buildingalegeacyJätkillä oli 90-luvun lopussa kovat puheet. Full Housen kolmas julkaisu oli Various Artists-henkisesti kulkenut kuuden bändin kokoelma Building a Legacy. Sen ajan Helsinki-skeneen painottunut kokoelma toi yhdelle levylle joukon metallista hardcorea soittavia, 90-luvun New York-soundille olemuksensa pohjaavia bändejä. Ja sitten on toki enemmänkin katupunkin perinteitä kunnioittava Angry Old Man and the Fuck You Youth. Metallisen hardcoren tyylisuuntahan ei ollut mikään erityisen vanha tuohon aikaan, siinä missä nykyään puhutaan “perinteisestä” meiningistä tämmöisen musiikin kohdalla. No, 90-luvulla tämänkaltainen hardcore oli Suomessa vasta lapsenkengissään, mutta Building a Legacylle on saatu kaapattua joitakin legendaarisia bändejä… joista suurin osa on tähän päivään mennessä jo lopettanut toimintansa. Oikeastaan näistä bändeistä taitaa ainoana toimia aktiivisesti vain Bolt, joka oli sekin vasta aloittelemassa toimintaansa.

Koska Building a Legacy on tehty jo vuonna 1999, on tällä kokoelmalla esimerkiksi Another One Deadin ensimmäisiä virallisia äänityksiä. Omat julkaisut seurasivat perästä. Kokoelman kokeneimmat bändit olivat jo omat seiskatuumaisensa Full Housen kautta julkaisseet Down My Throat, Death From Above ja Bolt. Ensiksi mainitulla oli ulkona oma seiskatuumainen, kahdella jälkimmäisellä taas splittilevy. Nämä bändit eivät olleet kyllä saavuttaneet parasta teräänsä vielä siihen mennessä kun näitä biisejä pistettiin narulle, vaan näiden esittämä materiaali onkin hyvin erilaista verrattuna näiden bändien myöhäistuotantoon. Toisaalta sitten tällä kokoelmalla on melkeinpä parasta Another One Deadia.

No, aika laadukasta hardcorea tällä kokoelma on, vaikka bändit eivät välttämättä olleetkaan vielä parhaassa iskussaan. Kokoelman nimi ainakin oli sen verran paikkansapitävä, että vaikka Vantaanjoessa on virrannut paljon vettä ja bändejä hajonnut, mutta näitä bändejä katsotaan silti ylöspäin. “Building a legacy” on siis jo sanontana hyvinkin paikkaansa pitävä.

Kohokohdat: Down My Throat – Lift You Up, Another One Dead – Self-Created Hell, The Unloved – Make No Mistake

St. Hood – Sanctified

sthood_sanctiSt. Hood. Tämä bändi on aina ollut minulle vähän sellainen bändi, jonka periaatteessa “pitäisi” iskeä meikäläiseen, mutta kun ei iske niin ei vaan iske. En tosin tiedä onko niitä naruja sitten vedetty oikeista kohdista, mutta kun Sanctifiedille olen antanut enemmän aikaa, se iskeekin sitten jo vähän paremmin.

Niin, Sanctified on yhtyeen debyyttialbumi vuodelta 2005. Sitä ennen yhtye oli käsittääkseni julkaissut vain yhden demon, joten vielä Sanctifiedia tehdessä St. Hood oli melko nuori yhtye. Nuorille bändeille tyypillinen hakeminen tosin ei pääse Sanctifiedilta loistamaan, kun St. Hood selvästi tiesi mitä oli tekemässä. Ehkei yhtyeen musiikki ole koskaan omaperäisyydellään juhlinut, mutta St. Hood sai oman tulkintansa metallisesta hardcoresta sellaiseksi että sitä kehtasi julkisesti esittääkin.

Hieman tulee kansista Merauder mieleen. Ei se mitään, niin tulee myös musiikistakin, muiden NYHC-bändien ohella. Sanctified on genrensä perinteitä seuraavaa mättämistä, ilman sen suurempia poikkeumia juuri mihinkään muihin tyylisuuntiin. Tämä kuuluu levyltä pääasiassa varmuutena, ja Sanctifiedia määrittävätkin hyvin tehdyt, genretajuiset biisit. Suurin osa näistä biiseistä vielä toimii ja albumi onkin varsin onnistunut. Ainakin noin pääpiirteittäin, kun levyllä on kuitenkin melko paljon myös sellaisia biisejä jotka eivät niinkään säväytä. Siten Sanctified myös hieman toistaa itseään. Olisi silti pitänyt ehkä antaa tälle levylle enempi aikaa aiemmin.

Kohokohdat: Sainthood, Cursed Prayer, Blessed With Trust

Bolt – Deep Within

bolt_deepBolt. Yhtyeellä on kovaakin kovempi maine, mutta johonkin tuo mainekin perustuu. Yksi aika olennainen tekijä olisi toki bändin ensimmäinen pitkäsoittolevy vuodelta 2003, Full Housen julkaisema Deep Within.

Boltiahan pitää arvostaa hyvin paljon siitä ettei se ole tehnyt samaa levyä kahteen kertaan. Siten myös Deep Within erottuu Boltin diskografiasta edukseen, vaikka toki levy ei kuulostakaan ihan siltä että Bolt kuulostaisi “valmiilta”. Bändin soitto on kyllä varmalla pohjalla, mutta myöhempiä levyjä leimaava mietteliäisyys ei ole niin paljoa läsnä, vaan Bolt tuntuu suosivan Deep Withinillä hieman suorempaa ilmaisua vaikka albumilla onkin muutamat mietteliäämmätkin vedot. Yksi toinen seikka mihin albumissa kiinnittää huomiota, on Tom Hamaran laulutyyli. Tämä ei nimittäin tunnu löytäneen sitä ihan ominta tyyliään vielä Deep Withinillä, vaan tämä onkin petrannut laulusuoritustaan kunnolla vasta Deep Withinin jälkeen.

Mitä kappalemateriaaliin tulee, niin levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä, vaikkakin jotkin biisit ovat mieleenpainuvampia kuin toiset. Siltikin näitä hienoja hetkiä on osunut sinne sun tänne pitkin levyä, mutta parhaimmat hetket koetaan mielestäni vasta lähempänä levyn puoliväliä, varsinkin nimibiisin ja Souls Separatedin myötä. Perinteistä hardcoresta poiketaan aina lyhyeksi ajaksi kerrallaan, esimerkiksi Never Forsakenin introssa ja Basis to Brotherhoodin suomenkielisessä osiossa. Nämä kaikki peruskaavasta poikkeamiset elävöittävät Deep Withiniä kokonaisuutena, mutta Bolt pitää itsensä tyylilleen uskollisena, eikä kokonaisuudesta saa levotonta niin millään. Hyvä levy, mutta koska Boltilla on muitakin todella kovia levyjä, niin en tiedä onko tämä nyt niistä parhaimpien joukossa vai ei. Ainakin Boltin pitkäsoitoista Deep Withini on kolmen parhaan joukossa.

Kohokohdat: Soul Solstice 365, Deep Within, Souls Separated, Never Forsaken

Third Man Down – Rude Awakening

Third Man Down on itseltäni mennyt aina ohi, on kyse sitten ollut keikoista tai levyistä. Ainakin kerran muistan nähneeni bändin lavalla, ja nyt on ainakin tämä kerta rekisteröity kun kuulen bändiä myös levyllä. Rude Awakening on vuonna 2006 perustetun yhtyeen pitkäsoitto vuodelta 2008, ja sen julkaisi Full House Records. Varmaan tyhmimmätkin jo arvaavat, minkälaisesta musiikista tässä on kysymys?

Ihan kuin kansikuvan olisi tarkoitus kuvata niitä fiiliksiä mitä albumi herättelee sekä kuulijoissaan että tekijöissään… no, tämä on varmaan ollutkin tarkoitus. Mutta jos kuulijan ilme on samanlainen kuin kannessa olevalla kivikasvolla, ei se johdu pettymyksestä ellei Third Man Downilta sitten odottanut gospelia. Third Man Down paiskoo hardcorensa metallisesti, genren peruskaavoja käyttäen, vihaisesti ja suivaantuneesti. Ja melko nopeatahtisesti, kun Rude Awakeningilla on enimmäkseen melko reipasta poljentoa ja satunnaisia breakdowneja. Ihan kuten alan levyltä sopii odottaakin.

Toisaalta Third Man Down ramppaa niin nopeasti, etten hitaana ihmisenä pysy edes perässä. Hardcore on aina ollut nopeaa ja äkäistä musiikkia, mutta toisaalta Rude Awakeningissa ei ollut sellaisia koukkuja jotka olisivat meikäläisen saaneet mukaansa, ja toisaalta Rude Awakening tuntuu olevan enemmänkin “vain” hyvin tehtyä peruskamaa, eikä välttämättä mitään sen järisyttävämpää. Toki tuokin on jo hyvä juttu, ja sen takia uskoisin Third Man Downin käväisevän levysoittimessani aina silloin tällöin. Ja kyllä tämä aamupäivän energiapommista kyllä käy paremmin kuin yksikään vitamiinivalmiste.

Kohokohdat: Hell Calls Hell, To All My Friends, Strings

Six Pack of Street Violence

sposvViime vuonna julkaistu Six Pack of Street Violence on 3-waysplitti, joka esitteli silloin kolme tuoretta metallista hardcorea soittanutta bändiä; No Second Thoughtin, Out For Justicen ja Enemybloodin. Kultakin bändiltä on mukana kaksi biisiä.

Porilainen No Second Thought oli alunperin itselleni se tutuin nimi näistä bändeistä, vaikka Enemybloodinkin olin nähnyt keikalla. Tämä oli ensimmäinen kerta kun No Second Thoughtia kuuli muualla kuin siellä Baarikaapin lauteilla (mitä nyt biisit julkaistiin myös netissä). Pitää tosin sanoa bändin kehittyneen näistä biiseistä, kun No Second Thoughtin LP:llä oli jo reilusti parempaa ja määrätietoisempaa meininkiä.

Seuraavat kaksi biisiä tulevat hyvinkääläiseltä Out For Justicelta, mitä en ole koskaan ymmärtänyt. Tokihan räppiä ja särökitaramusiikkia on yhdistelty aiemminkin, ja mielestäni myös tätä paremmin, varsinkin kun ainakin näillä biiseillä räpäyttelyt ovat vähän päälleliimatulta tuntuvia ja kuulostavat liiaksi Rage Against the Machinelta, joka tuskin oli perimmäinen tarkoitus? Tai ehkä tämä vain menee jo sellaisille osastoille, joista en muutenkaan välitä?

Loput kaksi biisiä tulevat Enemybloodilta, joka oli tavallaan BCHC-veteraanien ikämiesprojekti. Yhtyeen nykytila on enempi tai vähempi hämärän peitossa, kun bändiä ei ole virallisesti kuopattukaan muttei se mitään ole pitkään aikaan tehnytkään? Tämä olisi sitten yhtyeen ainoaa levytettyä tuotantoa? Sääli, koska Enemyblood taitaa olla edelleen tuorein hardcore-yrittäjä Lahdesta. Vai kuinka monta uutta BCHC-nimeä tulee mieleen? Mitä näiden biisien musiikilliseen puoleen tulee, niin Enemyblood soitti hyvällä tavalla vanhakantaista metallista hardcorea. Kyllä huomaa, että jätkillä oli taustalla muitakin alan bändejä. Tuo vaikuttaa kieltämättä siihenkin, että sain tämän splitin biiseistä nimenomaan Enemybloodista eniten irti, vaikka nekin tuntuvat kieltämättä melko raaoilta, väärällä tavalla.

Pitääpä sanoa, ettei Six Pack of Street Violence ole mikään oma suosikkilevyni. Sen pariin tuskin tulee kovinkaan usein palattua, mutta huomioiden tämän levyn merkityksen näiden bändien ensiäänitysten saattajana, niin ehkä tätä levyä pidetään vielä jonakin päivän klassikkona?

Kohokohdat: No Second Thought – Snitch is Bitch, Enemyblood – Dawn of Suicide

Cutdown – Always Intact

Cutdownia on sanottu yhdeksi Helsingin kovimmista. En ole muutaman nähdyn livekeikankaan perusteella samaa mieltä, enkä pahemmin edes levytysten. Bändi on ollut pitkään kasassa, se on julkaissut useamman albumin joista vuonna 2007 julkaistu Always Intact on suurin piirtein ainoa Cutdown-levy jota ei ole julkaistu Full Housen kautta.

Mikäli sitä ei joku vielä tiennyt, niin Cutdown soittaa ns. new schoolia, metallista jenkkihardcorea (joka ei ehkä enää niin new schoolia ole, useampi huomattavasti modernimpikin suuntaus on ajanut jenkkihardcoren ohi “uutuudessaan” ja muuttanut Cutdownin kaltaiset bändit jo liki perinteisiksi, mutta enough with sössöting). Eli metalliseksi hardcoreksi melko perinteistä 90-luvun kamaa, ja bändi vielä tietää mitä tekee. Varmuus kuuluu raidoilta positiivisessa mielessä, ja bändillä onkin tarjota Always Intactilla ihan hyvää ja määrätietoista hardcorea, josta ei löydä juuri huonoja puolia… muttei järjettömästi niitä (poikkeuksellisen) hyviäkään. Bändi on aina kieltämättä tehnyt hardcorensa hyvin, mutta kuitenkin mitään uutta ja tavanomaisesta poikkeavaa lisäämättä. En nyt tarkoita että kaipaisin esimerkiksi kokeilua tai kikkailua, mutta se “jokin” on vain omalla kohdallani jäänyt saavuttamatta. Biiseissä on kyllä helmiäkin joukossa, mutta levyllä ei ole varsinaisesti sellaista tehoa joka pakottaisi kuuntelemaan sitä kovinkaan usein. Ehkä nämä ovat kuitenkin sellaisia biisejä, joista saisi livetilanteessa kuitenkin sen parhaan mahdollisen terän irti?

Ehkä Always Intact ei edusta Cutdownia kovimmillaan, mutta nyt on uutta Cutdownia jo eetterissä. Full Housen julkaisema Harsh Reality-seiska on kotona ostettuna muttei vielä kuunneltuna, ja luotettavien lähteiden (=avopuoliso) mukaan bändin keikka Full Housen 15-vuotissynttäreillä oli sekin tolkuttoman kova. Palaamme asiaan.

Kohokohdat: Strike You Down, Bound to Lose, Fallen

Breamgod – S/t

breamgodBeartownin karvaisimmat karhut eli Breamgod oli bändi, joka eteni varman rauhallisesti. Vuonna 1997 perustettu bändi julkaisi ensimmäisen (ja ainoaksi jääneen) pitkäsoittonsa “vasta” vuonna 2006, jolloin bändi oli lähempänä kymmenvuotisjuhliaan kuin omaa syntymäänsä. Tämän äänittämisen ja bändin kuoppaamisen välissä kokoonpano ehti vaihtuakin pari kertaa, mutta se nyt ei liity tähän eponyymiin debyyttiin mitenkään.

Breamgod on sikäli tyypillinen suomalainen metalcore-levy, että biiseissä pelataan raskaiden riffien voimalla, rummut paukuttavat voimakkaasti ja vokalistilla on jotain sydämellään. Biiseissä on se tietty peruskaava, joka vaihtelee suoraviivaisemman sahauksen ja hitaamman murjomisen välillä. Eli näitä samoja sanoja voitaisiin käyttää lähes minkä tahansa metalcore-levyn kuvailemiseen, eikä Breamgod niistä eronnutkaan. Bändi oli löytänyt sen hyväksi havaitun peruskaavan ja hallitsi sen kyllä hyvin. Tosin ihan rehellisesti sanottuna Breamgod ei ole sellainen levy, joka tulisi ensimmäisenä mieleen kun pitäisi listata itselle tärkeimpiä levyjä metallisen hardcoren saralta. Onhan levyllä kyllä joitakin kovia biisejä, etenkin tolkuton Revenge is Sweet, mutta muuten Breamgod kuulosti ehkä muuten vähän liikaakin muilta alan bändeiltä, tai ainakin kun vokalisti Villen ääntä ei oteta lukuun.

Keikoilla tämä bändi tuntui palavan ihan eri tavalla kuin mitä tällä levyllä, joka ehkä dokumentoi bändin silloisen nykykunnon. Ihan hyvä levyähän tämä siltikin on, vaikkakaan ei mikään tajunnanräjäyttävä. Säälihän se kuitenkin oli, että bändi lopetti toimintansa.

Kohokohdat: No Second Chances, Hard Luck, Behind These Walls, Revenge is Sweet

End Begins – Wartime All the Time

Lahti, tuo Suomen Chigaco. Tai Cleveland. Tai jos tietyntyylisiä hardcore-bändejä ajatellaan, niin New York. Lahdesta ponnistaa myös End Begins, ja on ponnistanut jo melko pitkän aikaa vaikkei olekaan saanut lukumäärällisesti kauheita määriä levyjä tehtyä. Tähän mennessä End Beginsiltä on tullutkin vain yksi pitkäsoitto alkuvuodesta 2011 ja yksi MCD, Wartime All the Time, joka tehtiin jo niinkin aikaisin kuin vuonna 2004.

End Begins oli selvästi vasta etsimässä tällä MCD:llä suuntaansa, vaikka enempi Earth Crisisin suuntaan olevaa hardcorea selvästi oli tarkoitus tehdäkin. Bändissä ei ollut edes täyttä kokoonpanoa kun tätä levyä tehtiin. Nythän bändissä on viisikin jäsentä, tätä taltioidessa jopa kolme. Rummut levylle soitti A. Mukka, jonka jälkeen rumpujen taakse asteli eri tyyppi… ja sittemmin Mukka on astellut uudestaan kannujen taakse, virallisena jäsenenä.

Hakemistahan tämä levytys on, oli kyse sitten soundeista, biiseistä tai yksittäisistä suorituksista. Tietämättä sen tarkemmin taustoista, niin voisin kuitenkin kuvitella että bändillä oli tietty suunta mihin se pyrki, a siihen päästiinkin niin hyvin kuin sillä hetkellä oli mahdollista päästä, mutta yhtye itse nosti rimaansa One Step Forward, A Lifetime Back-pitkäsoitollaan korkeammalle. Siihen nähden Wartime All the Time on ehkä epäkypsä levytys, muttei tietystikään täysin toivotan. Tällä levyllä on kyllä hyviä vaikkakin peruskauramaisia biisejä ja vakuuttavaa riffittelyä, sekä vielä lisäksi hyvä suunta vokalisoinneissa. Vallilla oli huutohommissa kyllä jo selkeästi oma soundi, vaikkakin tästä on varsinkin Remissionsin myötä tullut vieläkin vakuuttavampi ärisijä. Laulut tekivät tässä tapauksessa kesän, kun itse biisit sitä eivät välttämättä yksistään tehneet.

Kohokohdat: No Tomorrow, Suicide Man