Tuskan juomapolitiikasta

Kaisaniemestä Suvilahteen siirtyvä Tuska Open Air on saanut porua aikaiseksi ja rankkaa palautetta milloin uskovaisten kuin naapurissa asuvien mummojenkin puolelta. Aina välillä se on syystä tai toisesta aiheuttanut nurinaa myös kohderyhmässäänkin. En itse lue juuri koskaan Imperiumia, vaan tuttuni hoitavat sen homman puolestani. Siellä käydessäni törmäsin kuitenkin tähän viestiketjuun. Tulevan kesän Tuska on nyt ensimmäinen Tuska, jonne ei saa tuoda omia juomia, olivat ne alkoholipitoisia tai eivät.

Nyt pitää kysyä; Mitä ihmettä? Aikuiset ihmiset nillittävät paripäiväisen festivaalin asettamasta rajoituksesta, joka ei ole edes täysin festivaaliorganisaation käsissä. Ihan kuin muuten hyvä festivaali muuttuisi sietämättömäksi heti, kun porttien sisäpuolelle ei saa tuodakaan lavaa kaljaa. Monet ovatkin vinkuneet, etteivät ole tästä syystä Tuskaan tulossa. Miten itselleni tuli noista tuontasoisista kommenteista käsitys mieleltään teini-ikäisistä Speedyistä, joilla on alkoholiongelma?

En ole alkoholisti enkä ole raivoraitis. Olen kohtuukäyttäjä, joka voi elää ihan hyvin viikonlopun yli ilman pakollista alkoholiannostustaan, vaikka viikonloppu olisikin spesiaali. Ja tokihan tuona viikonloppuna on mahdollisuus moikata tuttuja, joita ei tule muuten nähtyä. Myönnän kyllä, että itsellenikin maistuisi kylmä olut lämpimänä kesäpäivänä, kun samalla voi katsoa arvostamaansa bändiä soittamassa tynkämäistä festivaalisettiä telttalavalla. Närkästyksen ymmärtää, vaikka se onkin yliampuvaa.

Enitenhän tämä kielto taitaa koskettaa niitä, joille Tuskaan mennään vain siksi koska se on Tuska, viis siitä vaikka lavalla olisikin kaikki Mattilan siskokset. Sehän on ollut jo vuosikaudet tiedossa, että Tuskaan on tullut sitäkin porukkaa, joka ryntää heti anniskelualueelle eikä poistu sieltä kuin korkeintaan kuselle, lisää juomaa hakemaan tai silloin, kun järkkärit hätistelevät porukkaa pois olutmyynnin loputtua. Itselläni eivät asiat tosin ole niin hyvin, että voisin maksaa kolminumeroisen summan pääkaupunkireissusta matkoineen, majoituksineen ja ruokailuineen, festivaalilippu vielä siihen päälle. Minä olen ainakin tähän mennessä maksanut festivaalilipusta nimenomaan bändien takia. Jos haluan paistatella päivää nurmikolla kavereiden ja oluen merkeissä, menen mieluummin ilmaiseksi puistoon tai mökille. Mieluiten vielä sellaiseen paikkaan, jossa ei tarvitse murehtia sitä ettei perse mahdu nurmikolle samalla, kun tuhannet muut ihmiset tappelevat omasta paikastaan auringossa neliömäärältään rajoitetulla pläntillä. Mutta eipä sillä, että Suvilahdessa nurmikkoa olisi muutenkaan…

Mutta jos aivan välttämättä haluaa menettää hyvät bändit ja ne harvoin nähtävät kaveri vain sen takia, ettei voi tuodakaan paikalle omia viisastenjuomia, niin eipä siinä sitten kaiketi mitään. Lapsellinen kiukuttelu tosin kertoo enemmän kiukuttelijasta itsestään enemmän kuin Tuskan uudesta alkoholipolitiikasta. Deal with it.

Palaan takaisin varsinaiseen kieltoon, ja taas pitää kysyä; Mitä ihmettä? Kielto ei koske pelkästään alkoholipitoisia virvokkeita, vaan kaikkia muitakin juomia. Suomeksi sanottuna ne jo aamusta tuimat portsarit eivät katso limupulloasikaan hyvällä, vaikka se olisikin avaamaton. Tämä on jo suomeksi ilmaistuna perseestä. Toivottavasti sitten vesipisteitä on paikan päällä riittävästi ja Alepa-kontteja olisi toinenkin kappale. Siinä kieltämättä kärsii festivaalifiilis, kun joutuu jonottamaan pitkiä aikoja satojen muiden janoisten kanssa. Mutta mitä seuraavaksi? Kielletäänkö seuraavaksi niittirannekkeet ja avainketjut potentiaalisina murha-aseina?

Tosin Tuskalle pitää antaa yksi todella suuri lisäpiste; nyt ovat käytössä rannekkeet, joiden turvin alueelta voi poistuakin silloin kun huvittaa, esimerkiksi silloin kun on pakko pussikaljaa päästä nurmikolle vetämään. Yhden päivän lippuja vastaan ei kylläkään rannekkeita jaella, ja tuohon epäkohtaan pitäisi vielä saada muutos.

Itselleni Tuska-osallistuminen ei ole tänä vuonna vielä lainkaan varmaa. Viime vuonna Tuska jäi ensimmäistä kertaa moneen vuoteen välistä, lähinnä epäinspiroivan artistikattauksensa ja päällekkäisyytensä takia. Mutta jos minua ei Suvilahdessa nähdä, niin se ei johdu ainakaan Tuskan juomapolitiikasta.

METALLIN TOP 1000

Kaveri linkitti erään Jarno-nimisen hevimiehen blogiin, joka on suureellisesti nimetty muotoon “Metallin Top 1000”. Ukkeli on ottanut tehtäväkseen listata tuhat (!) mielestään parasta metallikappaletta. On siinäkin melkoinen homma, kun biisejä on tosiaan tuhat, eikä sataa tai edes viittäsataa. Vaan tuhat. Päivittäisellä postaustahdilla homma ei olekaan ihan nopeasti ohi. Jo etusivun sivupalkissa seisoo:

“Tämä on omaksi ilokseni, ja kenen tahansa, joka on kiinnostunut metallimusiikkiin keskittyvästä blogaamisesta. Sellaistahan ei ole, koska kaikki blogit ovat lähes yksinomaan muotiblogeja ja valitusvirsiä, tai kerrontaa perheen koiran elämästä.”

Ehkä hieman yksipuolisesti sanottu, mutta siinä piilee kuitenkin totuuden siemen. Metalliblogeja on kuitenkin silti olemassa. Tällä nyt en tarkoita (tietääkseni melko tuntematonta ja nykyään kaiketi enimmäkseen punkista kirjoittavaa) Pandaluolaa, vaan onhan olemassa myös Serpentin pitämä Metalpit ja vastikään löytämäni Earache My Eye. Ja sitten on tietty Rolle, joka tosin kirjoittaa kaikesta muustakin. Metallin suosioon nähden metalliaiheisia blogeja on kuitenkin yllättävän vähän, suurin osa musablogeista kun tuntuu olevan indiepainotteisia. Tai kyllähän metalliblogeja on, mutta suurin osa niistä ei kestä kovinkaan pitkää aikaa tekijänsä mielenkiinnon suuntautuessa jonnekin aivan muualle.

Pandaluolan aloittaessa syksyllä 2009 metalliaiheisia blogeja tuntui olevan vain kourallinen. Nyt määrä taitaa olla jotakuinkin sama, mutta noin puolet blogeista on vaihtunut uusiin. Itseäni myös ottaa kaaliin, kun puolet suomalaisista metalliblogeista on täyttynyt Jarnon mainitsemilla valitusvirsillä. Yhden blogin poistinkin seurannasta, kun jokainen postaus keskittyi vain vitutuksen purkamiseen ja sen kiroilemalla tehostamiseen. Ja parilla lauseella saatettiin mainita jostain viime aikoina soittimessa olleesta levystä ja sitten sitä hehkutettiin.

Homma tarjoaa kuitenkin valtavasti haasteita. Miten Jarno aikaa pitää motivaationsa yllä? Tuhannen biisin listaaminen kuulostaa jo sellaiselta tavoitteelta, jonka jälkeen blogi (tai pahimmassa tapauksessa koko kirjoittaminen) saattaa tyrehtyä. Entä päästäänkö edes sinne asti? Toivottavasti homma ei rutinoidu sille tasolle, että siitä tulee pakollinen arkinen askare töissä käymisen, peseytymisen, syömisen ja aamukahvinkeiton ohella.

En ole tosiaan samaa mieltä tyypin ensimmäisistä kappaleista. Mielestäni on jokseenkin ihmeellistä, että The Hellion / Electric Eye on matalammalla sijalla kuin mikään Korpiklaanin tekemä. Tosin nämähän ovat makuasioita, joista voi kiistellä mutta se ei johda mihinkään. Ja jotta voisi listata tuhat kappaletta yhdestä ainoasta populaarimusiikin suuntauksesta, on pitänyt kuulla melkoisen paljon musiikkia. Onhan tämän seuraamisessa jännitystäkin. Missä vaiheessa tulee black metallia, vai tuleeko sitä lainkaan? Mitä vanhan koulun klassikoita Jarno on kuluttanut? Vai ovatko hänen mielenkiintonsa kohteet modernissa nykymetallissa? Onko Top 50:n biiseistä puolet Iron Maidenia ja loput Metallicaa? Onko lista jo koostettu? Entä jos listan laittaa sekaisin jokin maaginen uutuuslevy, jonka biiseistä puolet pääsee listalle? Montako sellaista levyä ilmestyy vajaan kolmen vuoden aikana?

Laitoin blogin seurantaan. Olisi tietysti ihan kova veto laittaa linkkikin kyseiseen blogiin.

Volbeat – Rock The Rebel / Metal The Devil

Kuten saattoi käydä erään Lampaalle kirjoittamani keikkaraportin myötä ilmi, kuulin ensimmäisen itseeni kolahtaneen Volbeat-kappaleen Baarikaapin jukeboxista. Tuota ennen olin sitä mieltä, että Volbeat on radikaalisti yliarvostettua kakkaa. Totta puhuen olen sitä mieltä edelleen, jopa kuunneltuani bändin parhaimmaksikin levyksi tituleeratun kakkosalbumin  Rock The Rebel / Metal The Devil, vuodelta 2007.

Tämän tanskalaisen torttutukkabändin nimeltä ei ole kukaan voinut välttyä edellisten vuosien aikana. Lolbeatiksikin kutsuttu bändi tuntuu vierailevan Suomessakin epätavallisen paljon. Monesti minulla on mitään julkaisua kohtaan niin negatiivisia ennakko-odotuksia kuin Rock The Rebel / Metal The Devil –albumikokonaisuutta kohtaan. Metallia ja rockapillua toisiinsa naittava Volbeat ei vielä tällä albumilla noussut suomalaisten ykkössuosikiksi, mutta helposti tarttuvat biisit antoivat siitä viitteitä. Biiseissä on koukkuja, mutta toisaalta ne eivät tarjoa sitten minkäänlaista haastetta. Levy on äärettömän helppo kuluttaa loppuun, kun kaikki biisit iskevät jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta. Ja hyvin paljonhan näissä biiseissä on popahtavuutta. Tosin Michael Poulsenin ääni ärsyttää joka kerta kun sen kuulen.

Yllätyin tosin siitä, että Rock The Rebel / Metal The Devililla on joitakin oikeasti hyviä biisejäkin. Se minuun tehonnut biisi – A Moment Forever – kului sekin soitossa kuuntelukelvottomaksi. Yllätyksekseni havaitsin levyllä olevan pari oikeasti hyvää rallia, mutta niitäkään ei ole liikasoitolla pilattu. Eikä levyn radiohitti Radio Girlikaan nyt ole läheskään yhtä huono kuin joka kerta vituttava Fallen. Muuten on kyllä vaikea ymmärtää bändin saamaa suosiota, joka tosin taitaa hyvin pitkälti pohjautuakin hillittömään radiosoittoon.

Eikä Volbeat ole niin raskas vaikka kuinka väitetään. Messevä kitarasoundi ja tuplabasarit eivät vielä tee musiikista raskasta, vaikka kieltämättä Rock The Rebel / Metal The Devilin tuotannossa on vielä särmääkin. Ainakaan bändin sointia ei ehditty puunata sieluttoman kiiltäväksi tässä vaiheessa. Mutta vaikka mitä minä Lolbeatista kirjoittaisin, se ei poista sitä tosiasiaa että tälläkin hetkellä joku ala-asteella oleva kloppi valmistautuu astumaan luokan eteen ja tekemään esitelmän Volbeatista.

Kenelle: Niille, joille metalli on kertakäyttöistä.
Miksi: Volbeat ratsastaa suosion harjalla vielä. Kuunnelkaa sitä siis vielä, kun se on muodikasta!
Kohokohdat: Mr. and Mrs. Ness, Devil or the Blue Cat’s Song, Soulweeper #2

Enslain #10

Enslain-nimistä metallilehteä alettiin julkaisemaan verkossa jo vuonna 1996. Neljän vuoden kuluttua siitä tulikin jo printtilehti. Yhden philadelphialaisnaisen toimittama Enslain piti kuitenkin pitkään hiljaiseloa, ja viime vuoden puolella siitä julkaistiin kymmenes numero. Lehden kohderyhmä tosin muuttui suomalaisiin. Chrissy Turpeinen alias Lady Enslain päätti tehdä suomalaisista ehkä irrationaalisen tuntuisen päätöksen ja muuttaa Suomeen. “Minkä ihmeen takia muutit jenkeistä tänne Suomeen?” on lähes sama kuin “Minkä takia kaikista maailman paikoista valitsit juuri Porin?” –kysymykset, heh.

Kansi on perin talvinen. Itse yhdistin sen oitis jouluun, ehkä johtuen joulun lähestymisestä siihen aikaan kun lehden sain kätösiini. Kansi muuten erottuu tehokkaasti muista nykyisistä metallilehtien kansista, tässä kannessa kun ei näy ensimmäistäkään valokuvaa karvanaamoista. Nähtiinkö tämmöisiä kansia viimeksi SFP:n aikoihin? Lehden sisäsivujen ulkonäkö on tarkoituksenmukainen, mutta ei varsinaisesti hieno. Enslain muistuttaa kovasti suomalaisia metallilehtiä vuosituhannen vaihteesta, ja näyttää samanaikaisesti SFP:ltä, Infernolta että Miasmalta. Mustavalkoinen värimaailma on ehkä vähän ilmeetön, mutta toisaalta lehdessä on sisältöä. “Moni kakku päältä kaunis” –fraasi voisi kuvata taitoltaan ja värimaailmaltaan koreaa Infernoa, jonka juttujen taso ei sitten olekaan niin mairitteleva. Enslain tosin toteaa, ettei se pyri uudeksi Infernoksi tai Miasmaksi. Se pärjää nimittäin omillaan.

Suomalaislukijoita saattaa hieman hämätä se, että lehti on kirjoitettu englanniksi. Lady Enslainilla pysyy sana hallussa, eikä tältä juurikaan suoranaisia rimanalituksiakaan löydy. Levyarvioihin ja keikkaraportteihin toivoisin tosin hieman omaperäisempää otetta, nämä samat jutut kun on luettu jo suomeksikin. Mutta eipä minulla ehkä ole varaa purnata tästä asiasta, heh. Arch Enemyn haastattelussa tosin puhutaan ummet ja lammet esimerkiksi katastrofaalisesta “Mayhem peruttu” Frostbitesta sekä Municipal Wasten haastis on muunnettu kaljatestiksi. Nokkela idea! Haastateltavista (AE:n ja MW:n lisäksi Isole) on saatu kiitettävän paljon irti. Määrä ei korvaa laatua, joten näiden kolmen haastiksen lukeminen oli erittäin mieluisaa puuhaa.

Enslain on hyvin paljon tekijänsä näköinen ja Lady Enslain on itse tehnyt valtaosan lehden sisällöstä. Enslain on tosiaan Yhdysvalloista ja tämä tuo sitä kiitettävästi myös esille. Tämä ihmettelee suomalaisten keikkakäyttäytymistä ja vertaa sitä kotimaansa käytäntöihin. Vaikka Lady Enslain tunteekin olonsa Suomessa – tässä metallin mekassa – yhtä kotoisaksi kuin lapsi karkkikaupassa, osaa tämä myös kritisoida suomalaisia. Tosin osa tämän mielipiteistä tuntuu olevan liiankin “skeneltä opittuja” (pois lukien Viikate, josta Lady Enslain ei diggaa!), eli esimerkiksi Arimoralin, metalcoren ja j-rockin diggailu ovat lähes kiellettyjä aiheita suomalaisessa heviskenessä. Enslain tuntuu välillä olevan stereotyyppisen hevarin tuotos stereotyyppisille hevareille.

Enslain sortuu paikoin myös (turhaan) valittamiseen. Lady Enslain asuu Helsingissä, ja sen kyllä huomaakin. Esimerkiksi Tampereelle Sauna Open Airiin raahautumisesta (varsinkin, jos akkreditointihakemus ei mennyt läpi) ja Helsingin keikkatilanteesta ruinaaminen on mielestäni melko turhaa. Siellä keikoilla on päällekkäisyyksiä lähes joka viikonloppu, siinä missä pienemmillä paikkakunnilla on ehkä kourallinen metallikeikkoja vuodessa. Jopa Porin ja Hämeenlinnan kokoiset kaupungit ovat tässä suhteessa kuolleita mestoja. Tilanne on melkein sama, kuin että vauraiden länsimaiden teollisuuspohatta miettii, mitä mahdollisia ja mahdottomia ruokalajeja voisi syödä. Samanaikaisesti tämän riiston kohde Afrikassa miettii, mistä saada edes yksi annos ruokaa. Myönnetään, käyttämäni vertaus on ehkä kärjistetty, mutta se antanee kuvan suurten kaupunkien ja muun Suomen keikkatilanteiden eroavaisuuksista.

Yksi pienoinen kauneusvirhe oli myös “fuck”-sanan ekstensiivinen käyttö, mikä vie hieman uskottavuutta lehdeltä. Tuon taikasanan runsas käyttö antaa käyttäjästään hieman keskenkasvuisen kuvan. Pientä huolellisuutta olisin muutenkin kaivannut lisää, varsinkin kun lehti on tehty selkeästi muita lehtiä pitemmällä aikavälillä. Esimerkiksi vuoden 2010 alussa ilmestyneessä lehdessä viitataan “tämän vuoden Tuskana” tosiasiassa vuoden 2009 Tuskaan. Tiedän, olin itse paikalla.

Vaikka tämä arvio vaikuttaa jonkin verran kriittiseltä, ei sen tarkoitus ole lytätä Enslainia.* Päinvastoin. Enslain oli nimittäin positiivinen yllätys, joka kuitenkin tarvitsee mahdollista yhdettätoista numeroaan varten vielä hieman lisätyöstöä. Lisätietoja (plus arvioita, kahmalokaupoittain kuvia ja muuta) löytyy lehden omilta nettisivuilta. Lehteä saa ainakin Etelä-Suomessa ilmaiseksi, mutta tuskinpa sen tilaaminen muuallekaan on hirvittävän kallista.

http://www.enslain.net/
Valokuvasivusto: http://www.ladyenslain.net

*Valittaminen valittamisesta on aina yhtä hauskaa, heh.

Jaclyn Bond – The 100 Best and Absolute Greatest Heavy Metal Albums in the World, Ever

Vappuna (onpas siitä jo aikaa!) tuli saunottua ja kaljoiteltua Haudanusvan kanssa. Siinä sivussa tuli vilkaistua yhtä kirjaa, jonka tyyppi oli kirjastosta lainannut. Jaclyn Bond-niminen toimittaja oli ottanut (monien muiden tavoin) asiakseen listata metallilevyjä ja julkaista listansa The 100 Best and Absolute Greatest Heavy Metal Albums in the World, Ever-nimellä. Nimensä mukaisesti nimihirviöön on listattu sata metallialbumia, joiden relevanttiudesta voidaan tosin olla montaa mieltä.

Näihin yksittäisten toimittajien koostamiin listoihin kätkeytyy aina vaara. Koska ne perustuvat yksittäiseen mielipiteeseen, niin ne kertovat enemmän koostajansa musiikkimausta kuin mistään muusta. Ja jollakin logiikallahan nämäkin sata albumia listalla ovat. Makuasioista ei parane kiistellä, mutta Bondin maun mukaan tämä lista on mitä todennäköisimmin koostettu. Kannattaisi myös varoa millä nimellä kirjansa nimeää, sillä jokuhan voisi luulla sitä viralliseksi totuudeksi. Suhtaudun skeptisesti kirjan nimeen jo siksi koska siinä esiintyy ever-sana. Sitä paitsi maailmassa julkaistaan vuosittain tuhansia metallilevyjä, joiden kaikkien kuuleminen on käytännössä mahdotonta.

Jokaiselle albumille on omistettu aukeama kirjasta kansikuvineen ja biisilistoineen. Superlatiiveja ei säästellä, kun Bond kertoo levyistä lyhyesti ja laittaa jotain pieniä faktojakin sekaan. Listalla on kymmenittäin kestosuosikkeja, jotka ovat lähes jokaisella tämänkaltaisella listalla. Iron Maiden, Metallica, Black Sabbath… Osa levyistä on ihan oikeutetusti mukana, mutta joidenkin kohdalla logiikka hieman mättää. En esimerkiksi täysin ymmärrä Mayhemin De Mysteriis Dom Sathanasin korvaamista Wolf’s Lair Abyssilla (joka on siis ep). Joitakin levyjä en tosin olisi laittanut listalle ollenkaan, esimerkiksi Lamb of Godia en miellä ihan näin tärkeäksi bändiksi… tai erikoismaininnan saanutta Job for a Cowboyta.

Oma makuni eroaa Bondin vastaavasta jonkin verran – se nyt on selvää – mutta listalta puuttuu kiistattomiksi klassikoiksi laskettuja levyjä. Mihin esimerkiksi jäi Celtic Frost? Ja onko Bondin arvostelukyky pettänyt pahemman kerran, kun Slayerilta ei ole listattu Reign in Bloodia, mutta God Hates Us All on? Lisäksi kirja tuntuu olevan koostettu turhan varovaisesti. Darkthronesta ei löydy edes mainintaa kirjan lopussa olevasta erikoismaininnat-listasta, saati sitten Burzumista, vaikka näiden bändien merkitystä metallin kehittymiselle ei voida vähätellä. Jos nyt laitan foliohatun päähäni niin voisin selittää Burzumin puutosta Varg Vikernesin poliittisilla mielipiteillä, joiden takia ehkä De Mysteriis Dom Sathanaskin jäi pois, johtuen Vikernesin panoksesta levyllä.

Lista on hajuton, yllätyksetön, ehkä jopa liian amerikkalainen (listalla on Black Label Societyn Hangover Music Vol. 6) eikä tarjoa sellaiselle ihmiselle mitään uutta, joka on tottunut näkemään kaikenlaisia listauksia aiheesta. Kyllä tämän listan selaaminen tarjosi silti viihdettä ainakin yhdeksi illaksi, sillä tämän kirjan mainitsemat (tai mainitsematta jättämät) albumit herättivät kyllä ihan kohtuullisesti keskustelua.

Piparnakkeli perimmäisten kysymysten äärellä

Mieltäni askarruttaa monta erilaista kysymystä elävästä elämästä: “Mistä lapset tulevat?”, “Miksi aina minä?”, “Mistä voisin ostaa postimerkkejä?”, “Meneekö tämä bussi Pispalaan?”, “Miksi hevareiden punk-bändit ovat lähes aina huumoripunkkia?”.

Koska lähes kaikkiin noihin kysymyksiin on heitetty vaikka minkälaisia vastauksia, niin pureskelenkin nyt tuota viimeistä kysymystä.

Luin tässä eräästä pari vuotta sitten ilmestyneestä lehdestä erästä arviota Klamydiasta, Children of Bodomista ja To/Die/Forista tuttujen veikkojen Kylähullut-bändin levystä. Kylähullut on jotenkin tyypillinen kapean genrensä edustaja, jossa joukko metallia soittavia jannuja irrottelee ja alkaa soittamaan punkkia. Eikä mitä tahansa punkkia vaan Klamydiaa (jota en vihaa, mutten rakastakaan) matkivaa punkkia, mikä on sinänsä hauskaa että bändissä karjuu Klamydian laulaja Vesku Jokinen. Kylähullut eivät ole hetkeen aikaan tehneet uutta materiaalia, mistä en voi sanoa olevani pahoillani.

Kylähulluista ei ole kuulunut mitään siis hetkeen aikaan. Kylähyllyjen täyttämän “musiikillisen tyhjiön” on kuitenkin ottanut tehtäväkseen täyttää muut bändit, jotka toimivat terapiamuotona niille, joiden metallia soittavat pääbändit otetaan vakavastikin. Ei siinä mitään, että välillä halutaan soittaa poikien kanssa yksinkertaisempaa tavaraa joskus progressiivisemmankin tavaran vastapainoksi. Mutta kun biisit ovat yleensä paskoja ja niitä päätyy välillä jopa levyillekin asti. Tietynlaista paineiden purkamista siis, jonka voisi hoitaa ihan kalsarikänneilläkin tai morjenstamalla nyrkkikyllikkiä!

Tyypillinen esimerkki on Pirkanmaalta oleva Ruaste. Se koostuu Masterstroken (ihan hyvä bändi, muuten) miehistöstä ja soittaa klamydiaalisia sävyjä sisältävää punkinkaltaista. Jotenkin on vain ihmeellistä, että bändin Nuottiöljyy-levyllä vierailee sellaisia miehiä kuin Jarkko Ahola, Elias Viljanen ja jopa Vesku Jokinen. Levyllä on vielä biisi nimeltään Paska kopio. En ole kuullut levyä kokonaisuudessaan, joten en voi suoraan kommentoida sen musiikillisia ansioita, ehkä se on hyväkin. Mutta jotenkin kyseisen levytyksen julkaiseminen arveluttaa.

Toinen esimerkki on Kotiteollisuuden ja Viikatteen jäsenten tapa kuluttaa luppoaikaansa: Koljosen tiekiista ja Kuolleet Leskiset, jotka julkaisivat punkin perinteitä kunnioittaen seiskatuumaisen splitin ja ottivat siitä 500 kappaleen painoksen. Eikä Klamydiaa kopioida! Rahastus tosin maistui, sillä levy oli hinnoiteltu keskivertosplittiä kalliimmaksi. Kannet tosin olivat myös hienot, sillä kovinkaan moni bändi Rytmihäiriön lisäksi ei kumartele Alibin suuntaan. Koljosen Tiekiistan puoli on jopa hyvä, samoin bändin muut biisit. Kuolleiden Leskisten puoli taas oli kauheaa kuraa ja olisi voinut jäädä nauhoittamatta vaikka tekijöidensä mielestä se tuntuikin hauskalta. “KALIJAA!!!”-huudot hävettävät ja käyvät kidutuksesta. Levyä en omista ja se on jo loppuunmyyty… damn.

Kumpaakin bändiä sävyttää vahvasti huumori. Voin kuvitella joidenkin levyjen tehneiden ja ne ostavien hevimiesten “Hehe… vitun punkkia”-ajatukset. Onhan Kylähullujen kitaristi Alexi Laihokin välillä kutsunut pääbändinsä musiikkia “vitun punkiksi”. Kaikki näistä bändeistä eivät ole huonoja, sillä Koljosen Tiekiista ja Convulsen jäsenten sivuprojekti Puhelinkoppi ovat jopa hyviä. Puhelinkoppi tosin toimi jo silloin kun kukaan muu ei huumoripunkkia tehnyt eikä sen sanoituksia tule kenenkään ottaa vakavasti, bändi kun vittuilee ihan kaikille. Convulse tosin on jo kuopattu, mutta Puhelinkoppi on julkaissut uutta materiaalia vielä 2000-luvullakin.

Tämä pohdiskelu aiheutti enemmän uusia kysymyksiä kuin vastauksia… tosin enpä tainnut saada alkuperäiseenkään kysymykseen järkevää vastausta. Voiko näiden bändien perusteella kuvitella, että liian monet hevarit pitävät punkkia lähinnä vitsinä? Kuinka moni (elitistinen) metallifani oikeasti ajattelee näin? Mutta eihän tähän hevihuumoripunkkin vakavasti tule suhtautua… kuten ei metalliinkaan.

Pagan Metal Documentary

Damn Good Coffee-blogin Eugen Gurjasti kirjoitti taannoin amerikkalaisen Bill Zebubin (Belzebub?) ohjastelemasta Pagan Metal-dokumentista, joka nimensä mukaisesti käsittelee pakanametallia. Metallimusiikista on tehty jo muutama dokkari mutta tästä alasta ei ole tainnut montaa tulla vai onko ensimmäistäkään? Jo pelkästään sen takia folk metallin ystävät voisivat käyttää elämästään vajaat pari tuntia elämästään tämän katsomiseen.

Dokkarissa haastellaan alan tunnetuimpia bändejä, pääasiassa Suomesta. Finntrollin, Turisaksen, Ensiferumin ja Korpiklaanin lisäksi haastatellaan myös Primordialia. Virolaisistakin puhutaan mutta ensimmäistäkään ei näy missään. Onhan tuolta Baltiastakin vaikka mitä bändejä tulossa, olisi tähän sentään voitu Metsatöll ja Skyforger laittaa puhumattakaan venäläisistä bändeistä. Mutta silti jostain käsittämättömästä syystä mukaan on otettu saksalainen Leaves’ Eyes. Siis juurikin se bändi, missä laulaa Liv Kristine ja joka soittaa sinfonista goottimetallia. Onhan musiikkidokkarissa musiikkia oltava, se on sanomattakin selvää, mutta tässä sitä tuntuu olevan hitusen liikaa. Kokonaisia livebiisejä kuullaan Primordialilta, Finntrollilta ja Turisakselta. Näissä biiseissä ei tietenkään ole mitään vikaa sinänsä, mutta kun niitä on näinkin paljon niin niitä tuntuu vain olevan liikaa ja ne sounditkin ovat välillä kauheat. Dokkarin pituuskin pitenee olennaisesti tämän vuoksi.

Puheenaiheina on luonnollisesti folk metal, kansankulttuurit sekä ei mitenkään yllättävästi (suomalaisten ollessa kyseessä) juopottelu. Välillä dokkari sortuu suoranaiseen tyhjäkäyntiin kun se ei tunnu keskittyvän musiikkiin riittävästi. Suomalaisten juomatavat ja penisten pituus (verrattuna irlantilaisiin) tuntuu aika epärelevantilta puheenaiheelta tässä dokkarissa. Alkoholi tuntuu olevan liian isossa roolissa, en kyllä kiellä etteikö itsellenikin viisasten juoma aika ajoin maistuisi. Muutenkin suomalaisten maine maailmalla tuntuu saavan liian paljon tilaa. Käsittely jää loppupeleissä turhan pintapuoliseksi ja Suomi-keskeiseksi. Ei minulla(kaan) ole mitään näitä Suomibändejä vastaan, mutta Euroopassa on muitakin kulttuureja ja niistä laulavia folk metal-bändejä.

Teknisestikin dokkari on hieman kökkö. Livepätkien äänenlaatu vaihtelee, samoin haastattelujen. Välillä puheesta on jopa hankalaa saada selvää kun suomalaisilla on myös se kuuluisa, vahva rallienglanti. Noviiseja ajatellen dokkariin on laitettu haastateltavien bändien nimet, mutta livepätkien kohdalla olisi voitu myös biisien nimetkin laittaa. Myös leikkaus ja siirtymiset kohtausten välillä tuntuvat menevän vähän miten sattuu, kamera heiluu kuin heinämies ja mikrofonikin näkyy muutaman kerran siellä missä sen ei varmaan pitäisi näkyä. Tosin eipä minua tuo mikrofonin ajoittainen piipahtaminen kuvaruudussa häiritse.

Pagan Metal Documentarya en menisi sanomaan hyväksi dokkariksi mutta eipä aiheesta muitakaan ole (toistaiseksi) tehty. Dokkari on tehty hieman hutiloiden ja pintapuolisesti eikä siitä minulle paljoakaan jäänyt käteen. Kyllä tämän silti katsoo ainakin kerran, ihan vain uniikin aiheensa vuoksi.

Aiheeseen liittyvää:
Damn Good Coffeen juttu
Dokkari tuubissa
Metsatöll ja Suur Tõll

Hevi on kuollut? – Musiikki; kehittyminen ja muuntautuminen

Käsittelin jo metallin mahdollista kuolemaa sen ulkomusiikillisten juttujen kohdalta ja totesin sen melko kuolleeksi. Mutta koska tässä musiikista on kuitenkin kysymys niin pitäisi keskittyä itse asiaankin eli musiikkiin. Ja aloitamme taas aivan perusasioista:

13. helmikuuta vuonna 1970 ropisi ensin sade, sitten soivat kirkonkellot ja lopulta rymisivät särökitara, kurnuttava basso, uhkaavat rummut ja hieman perästä seurasivat John Michael Osbournen vaikeroivat vokaalit. Uuden, vallankumouksellisen musiikin katsotaan tuolloin syntyneen. Silloin ei ehkä oltu täysin varmoja, miksi tuota möyryävää musiikkia pitäisi kutsua, mutta Heavy metalliksi tuota kutsutaan ainakin nykyään. Joka tapauksessa Black Sabbath oli luonut jotain uutta aloittamalla vanhasta ja lisäämällä oman näkemyksensä päälle. Ihme kyllä täysin samanlaisia bändejä ei suoraan ilmaantunut tai ne eivät ainakaan pitäneet itsestään meteliä. Hieman ennen birminghamilaisen töräytyksiä oli ehtinyt syntyä myös hard rock. Näillä genreillä on hyvin paljon yhteistä (hard rockia pidetään yleisestä kevyempänä versiona heavy metalista) ja niitä pidettiin käytännössä samana asiana, pesäeroa tyylien välillä tehtiin vasta myöhemmin. 70-luvun loppuun mennessä genre ehti muuttua jonkin verran, se alkoi saada nopeampia sävyjä. Tämä ilmiö nimettiin jälkijättöisesti speed metalliksi.

Heavy metallilla oli juurensa 60-luvun rock-musiikissa, lähinnä bluesrockissa ja psykedeelisessä rockissa. 70-luvun puolivälissä syntyi myös punk, joka otti myös vaikutteita 60-luvun kamasta. Punk oli raivokasta, nopeaa, räkäistä ja anarkistista, eli se oli aika kaukana Black Sabbathista. Punk ehdittiin melko nopeasti julistaa kuolleeksi, mutta todellisuudessa kävi kaikkea muuta: ellei se sitten muuttunut mainstream-ystävällisemmäksi post-punkiksi tai new waveksi niin se pakeni pois parrasvaloista undergroundiin, missä se pirstaloitui useisiin alalajeihin: 80-luvun alussa olivat syntyneet anarkopunk (Crassin johdolla, joka käytännössä toi punkkiin politiikan ja määritti anarkia-termin uudestaan), hardcore ja oi. Näistä sikisi lukuisia alagenrejä lisää ja yhteiskunnallisuus sekä vahva DIY-henki oli toiminnalle ominaista.

Aggressiivisuus ja nopeus ehtivät vaikuttaa metallin kehittymiselle, sillä erityisesti hardcore vaikutti paljon metallin uusien alalajien syntymiselle. 80-luvulla syntyivät thrash metal, death metal ja black metal. Vuosikymmen kuitenkin alkoi briteissä tapahtuneella NWOBHM-liikkeellä, joka yhdisteli jo tuolloin perinteiseksi muodostuneeseen heavy metalliin elementtejä punkista (esim. Deep Purplen blues-palojen kustannuksella lisättiin nopeus ja raaka soundi, joita jo Motörhead oli ehtinyt käyttää jo muutaman vuoden) paitsi musiikkiinsa niin myös toimintatapoihinsa, sillä tämä liike oli riippumaton suurista levy-yhtiöistä. Jos Neat Records ei hyväksynyt bändiä rosteriinsa, niin valittiin joko pienempi yhtiö tai julkaistiin itse, DIY-periaatteita noudattaen. Tämän liikkeen myötä myös sellainen suurelle yleisölle tuntematon yhtye kuin Iron Maiden aloitti toimintansa.

NWOBHM käynnisti speed metallin kanssa lumipalloefektin, jonka seurauksena syntyivät esimerkiksi  thrash metal, death metal ja black metal. Näiden tyylilajien hyödyntämiä elementtejä syntyi pitkin 80-lukua, mutta ne käytännössä muotoutuivat nykyisiin muotoihinsa peräkkäin pitkin vuosikymmentä, ollen aina brutaalimpi versio edeltäjästään. Näiden lisäksi myös alkoivat muotoutua progressiivinen metalli, power metal ja doom metal. Vaikka punk oli antanut oman panoksensa metallin kehittymiselle niin se otti vaikutteita takaisin: hardcorebändit kehittyivät metallisimmiksi ja osa purkautui hardcoren raameista kokonaan, muuttuen crust punk-bändeiksi ja nähtiinpä vuosikymmenen puolivälissä myös crossover: hardcoren ja speedmetallin sekoitus. Samaan aikaan myös kehittyi kaikessa rauhassa hardcoren ja death metallin risteyksenä grindcore Napalm Deathin ja muiden pioneerien johdolla.

90-luvulle tullessa metalli kehittyi edelleen, sekoittuen itsensä kanssa. Olemassa olevat genret (death ja black) jalostivat ilmaisuaan ja uusia alagenrejä syntyi, jotka välillä jakoivat paljonkin mielipiteitä: esimerkiksi osa karsasti goottimetallia kun taas toinen puoli otti sen avosylin vastaan. Välillä genrerajat ovat hämärtyneet, sillä vaikkapa Children of Bodomin lokerointi johonkin tiettyyn genreen (paska ei sitten ole genre!) on jopa mahdotonta. Pahimmassa tapauksessa jokaiselle bändille (ja sen kopioijille) pitäisi kehittää omat alajaoksensa. 2000-luvulla varsinaisesti uusia alalajeja ei ole montaa syntynyt, mutta genret ovat muuttuneet sisäisesti hyvinkin paljon, osa vakiinnuttaen ja jopa standardisoiden itsensä, osa jalostaen itseään pitemmälle. Itseni pitää tässä välissä todeta, että kaikki metallin nimissä äänitetty musiikki ei meikäläistä miellytä.

Nykyisin onkin metallin suunnilleen jokaiselle 80-90-luvuilla muodostuneille genreille alkoi olemaan jo tiukat säädöksensä millaiselta sen pitäisi kuulostaa ja genrekohtaisesta skenestä riippuen näkemykset voivat olla hyvinkin konservatiiviset. En tosin kiellä, etteikö välillä olisi mukavaa kuulla jotain bändiä, joka kuulostaa täysin samalta kuin vuonna 1986 tai perinnetietoista uutta bändiä X genrestä Y, joka kuulostaa lähes samalta kuin genren Y:n kulta-aikana levyttäneeltä bändiltä Z. Underground-piireissä metallia on kehitetty, mutta kokeilu ja olemassa olevan yhdistely ovat pitäneet sen käytännössä hengissä. Tietty rajoittaminen voi olla sille lopulta vain haitallista, mutta metallin kuolema musiikillisessa mielessä tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Vaikka markkinamiehet ja suuri yleisö menettäisivät kiinnostuksensa sitä kohtaan kokonaan, pysyttelee se silti hengissä monimuotoisuutensa, sen itse itselleen kehittämän jakelukoneiston sekä laajan ja innokkaan fanikuntansa ansiosta, siitä riippumattomista trendeistä tai sen sisäisistä ilmiöistä huolimatta. Metalli on suhteellisen nuoren ikänsä aikana ehtinyt kokenut monia muodonmuutoksia, menettämättä silti sitä syvintä olemustaan. Metalli tarjoaa lopulta vain viitekehyksen hyvin laajalle alalle raskasta musiikkia.

“Jos tieten tahtoen haluaa rajoittaa musiikkimakunsa vain tiettyyn genreen, niin kannattaa rajoittaa se metalliin.”

Aiheeseen liittyvää:
Hevi on kuollut? – Kapina, kaupallisuus, trendikkyys

Hevi on kuollut? – Kapina, kaupallisuus, trendikkyys

Heitinpäs tuossa varmasti joitakin provosoivan kysymyksen ilmoille, näin sopivasti metallin 40-vuotispäiväksi. Tuo kysymys nousi päähäni usean eri vaikuttimen takia, joita olivat Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lord of Chaos-kirjan lukeminen, “punk on kuollut”-mantran ääliömäinen toistelu 70-80-lukujen taitteessa (valitettavasti tämä käsitys tuntuu vallitsevan nykyäänkin) sekä yleinen kyllästyminen nykyiseen metalli-ilmiöön. Sanon kuitenkin heti alussa, ettei tuo esittämäni kysymys ole niin yksiulotteinen kuin voisi aluksi olettaa. Metallin elämisen ja mahdollisen kuolemisen toteamiseksi pitää tarkastella muutamaa eri osa-aluetta: kapinallisuutta, kaupallisuutta, trendikkyyttä sekä musiikin kehittymistä ja muuntautumiskykyä.

Aloitetaan kapinallisuudesta. Jo Elvis Presleyn ajoista lähtien rockia on pidetty turmeltuneena ja moraalittomana paholaisen musiikkina. The Beatles aiheutti 60-luvulla kohua “olemme suositumpi kuin Jeesus”-lausunnoillaan ja The Rolling Stones flirttaili saatanallisten aiheiden kanssa. Helmikuun 13. päivänä vuonna 1970 kajahtivat tuomiopäivän kellot ja Black Sabbath saapui musiikkikentälle huomattavasti mustempana, ilkeämpänä ja ennen kaikkea raskaampana kuin mikään sitä ennen. Yleisen käsityksen mukaan metallimusiikki käytännössä syntyi tuolloin, vaikka metallin tarkasta syntyhetkestä voidaan väitellä maailman tappiin asti. Bändiä syytettiin jo suorasta saatananpalvonnasta, vaikka se ei sielunvihollista koskaan varsinaisesti palvonut. Mutta 1970-luvulla sellaisiakin amerikkalaisia hard rock-mammutteja kuin Aerosmith ja Kiss pidettiin pahoina, jälkimmäistä jo pelkän kasvomeikkinsä takia, mutta se ei estänyt niitä vetämästä konsertteihinsa paljon yleisöä. Bändien muuttuessa suuremmiksi niiden kapinallisuus väheni ja rockin kenttää hallitsivat heavy-bändien lisäksi myös progressiivisen rockin jättiläiset.

Kunnes vuoden 1977 tienoilla syttyi taas kapina. Siinä missä hard rock, heavy metal ja progressiivinen rock pyrkivät kehittymään ja viemään itseään uusille tasoille, punk uudisti musiikin kentän totaalisesti ottamalla monta askelta taaksepäin, palaamalla perusasioihin. Kappaleet yksinkertaistuivat, soundi muuttui räkäisemmäksi bändien uhotessa ja julistaessa anarkiaa. Vaikka The Sex Pistols olikin käytännössä markkinoitava tuote, se aiheutti silti totaalista kapinaa ja ylenkatsontaa sekä punkkia kuuntelevien nuorten vanhempien, kansankynttilöiden ja muiden muusikkojen tahoilta. Peruspunkista katosi kapinallisuus kun se yritettiin tappaa markkinavoimien toimesta, samojen jotka olivat siitä suosittua tehneet. Viesti kapinasta ehti kuitenkin levitä, sillä bändejä syntyi kuin sieniä sateella ja ne julkaisivat musiikkiaan itsenäisesti tai pienten, riippumattomien levy-yhtiöiden kautta. Parhain esimerkki tästä olisi 70-luvun lopussa aloittanut Crass, joka uudisti punkkia monin tavoin tuomalla siihen poliittisuuden ja määritteli anarkia-käsitettä uudelleen. Crass myös julisti punkin kuolleeksi…

Taas alkoi kuhina aivan 1980-luvun ensimmäisinä vuosina. Punkkarit olivat pettyneet siihen, että osa bändeistä oli muuttanut soundiaan pehmeämmäksi ja popimmaksi tai hajonnut. Uusia bändejä alkoi ilmestyä ja jo perustetut bändit veivät ilmaisuaan äärimmäisemmäksi, synnyttäen hardcore-punkin samanaikaisesti eri puolilla maailmaa. Tämä oli kapinaa “punk on kuollut”-lausetta vastaan, julkaisihan The Exploited vastavetona Crassille Punk’s Not Dead-levynsä. Dischargen, G.B.H:n ja Blitzin kaltaiset yhtyeet todistivat että punk oli kaikkea muuta kuin kuollut, sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti. Samanaikaisesti myös Iso-Britannian metallipiireissä alkoi tapahtua, kun punkin DIY-hengen innoittamina syntyi satojen uusien bändien NWOBHM-aalto, joka yhtälailla julkaisi levynsä itse markkinavoimista välittämättä. Myös myöhemmin syntyneet death metal ja black metal-skenet olivat vahvasti kapinallisia, vieden musiikkinsa ja tekonsa äärimmilleen. Siinä missä vielä 1980-luvulla kapina metallissa saattoi tarkoittaa vanhempien ja koulun arvovaltaa vastaan taistelemista niin nämä tyylit kapinoivat jo yhteiskuntaa, sen rakenteita ja arvoja vastaan huomattavasti kärkkäämmin kuin 80-luvun alun hardcorepunkbändit tai saman vuosikymmenen lopun thrash-bändit. Äärimmäistä kapinaa ilmeni esimerkiksi Norjassa 1990-luvun alussa, mutta on toki hyvä kysyä onko kirkkojen polttaminen sitten sitä parasta kapinaa.

Norjan tapahtumilla oli shokkiarvoa, mikä oli osittain tiedostettua ja täysin laskelmoitua. Bändit ovat alusta lähtien ravisuttaneet konservatiivisia musiikkipiirejä erilaisia shokkiarvoa hakevilla tempauksilla, kuten Venom satanisminsa ja W.A.S.P. sirkkelinteriensä kanssa. Toki 90-luvun jälkeenkin on black metallin nimissä tehty veritekoja ja poltettu kirkkoja, mutta sen jälkeen kapinointia ei ole juuri ollut. Päinvastoin, metalli alkoi 2000-luvulla jopa laimentua. Vuonna 2010 black metal ei ehkä ole yleisesti hyväksyttyä, mutta sekin on menettänyt kapinallisuuttaan. Äärimmäistä kapinaa tuntuikin osoittavan Darkthronen suora kieltäytyminen kulttuuripalkinnosta, joka sille olisi pari vuotta sitten myönnetty. Mikään muu ei tunnukaan enää säväyttävän. Metallista jopa tuli 2000-luvulla Suomessa trendikästä. Kapinallisuudesta ei voitu siis puhua kun hevistä alettiin puhua koko kansan musiikkina, pääministeri Matti Vanhanen näyttää Ronnie James Dion lanseeraamia käsimerkkejä, Lordi voittaa Euroviisut (siitä hysteriasta ei varmaan tarvitse enää edes keskustella?).  Vuoteen 2010 huuma on sentään näyttänyt jo hieman laantumisen merkkejä. Yhteiskunnallista sanomaa metallibändeillä toki on, mutta niiden musiikilliset ansiot tuntuvat välillä kapinoivan vain skenen sisäisiä dogmeja vastaan, eivät niinkään musiikkimaailmaa joka tuntuu kaikennähneeltä.

Ainakin kun mediaa seuraa niin metalli vaikuttaa pääosin kuolleelta, kapina on myyty markkinavoimille. (Ja tähän väliin voi kysyä kumpi on parempi vaihtoehto: pysyä asialleen uskollisena pienellä levy-yhtiöllä vai siirtyä suuremmalle ja levittää musiikkiaan suuremmalle yleisölle?) “Hevi myy”, sillä rahastetaan ja metallin avulla markkinoidaan vaikka mitä. Esimerkiksi Infernossa, joka oli vielä vuonna 2003 ulkoasunsa puolesta melko kämänen lehti, tuntuu olevan enemmän mainoksia (jotka eivät välttämättä liity edes metalliin) ja turhaa lätinää enemmän kuin asiaa (onneksi on Miasma) musiikista. Nykyään tuntuu siltä, että undergroundissa elävä, kehittynyt ja siellä pysyttelevä punk on nykyään metallia kapinallisempaa, vaikka se ammoin julistettiinkin kuolleeksi, samalla kun joka puolella toitotetaan hevin olevan ikuista. Underground-ympyräthän toki metallimusiikillakin on, sieltähän ovat metallin alagenretkin alunperin syntyneet ja puhaltanet kuolleeseen menoon eloa monta kertaa aiemminkin. Skene on kuitenkin täynnä bändejä, jotka tuskin koskaan tulevat osaksi valtavirtaa. Sitten kun Napalm Death soi MTV:llä niin syön pääni. Musiikillisesta kuolemasta tai kuolemattomuudesta juttua huomenna.