Noituus – S/T

Kun Noituuden seiskatuumaisen iskee soittimeen, on fiilis aika juhlava. Turkulainen Noituus on ehtinyt muodostua jonkinlaiseksi instituutioksi (?), joka on myllyttänyt äärimmäistä mögää jo vuosikausien ajan. Siltikin tämä on vasta ensimmäinen kerta, kun Noituutta on vinyylillä, vaikka Noituus on niitä bändejä joiden olisi kaiken oikeuden mukaan pitänyt sellainen tehdä jo aiemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vaikka onhan Noituutta saatu levytetyssä muodossa esille jo aiemminkin.

Ensimmäinen asia mitä Noituudesta muistan noteeranneeni oli äärimmäisen karu ja raaka soundimaailma. Jos Noituuden viime vuonna julkaistu mp3läjä/kasetti kuulosti soundiensa puolesta hyvältä, niin eipä seiskatuumainen kuulosta lainkaan sen kämäsemmältä. Mögää kyllä yhtyeen soundista vielä löytyy, mutta kunnon käppämökäsoundit taitavat olla tämän bändin kohdalla historiaa.

Kanniston Akin kansitaiteissa on taas sarjakuvamaisuutta ja ensisilmäyksellä jotain viatontakin, mutta onhan niissä tietty jotain pielessä. Tässäkin näkyy viittauksia kuolemaan, järjestäytyneisiin uskontoihin ja sodankäyntiin. Kannessa oleva koira on kyllä kieltämättä söpö.

Vaikka soundit ja ja kansitaide ovatkin hieman siistimpiä, on Noituus siltikin kaukana siististä. Noituus vieläkään ole ihan sellaista, jota voisi hyvillä mielin suositella punkkarinalulle kuunneltavaksi heti Sex Pistolsien jälkeen. Seiskasta löytyy nopeutta, Mögälixin rääkyvokaaleita, kitaratonta basson varassa kulkevaa pörinää sekä kiivasta komppia. Biisien joukossa on vanhoja tuttuja, joissa Noituus veisaa pääasiassa ihmiskunnan tuhosta, muttei ole ole jättänyt pientä huumorinpilkettä käyttämättä.

Kaikki Noituuden aiemmista levyistä pitäneet saavat kicksejä varmasti uudestakin levystä, mutta toisaalta Noituuteen on aiempaa helpompaa päästä sisälle tämän seiskan myötä jos bändin aiempien levytysten tätä kälyisempi yleissoundi on ollut liikaa. Mutta kuten sanottua, niin tuskinpa Noituuden pauloihin kannattaa lähteä mikäli ei crustia muutenkaan kuuntele.

Tunnustaudun tämänkin näytön perusteella ilomielin Sairaaksi MögäFriikiksi ja suosittelen muitakin tunnustautumaan. Kumminkin olette.

Kohokohdat: Kiirus, S.M.F., Ei, Ihraa

Noituus – Mögäten maailmanloppuun

Meikäläisen mielestä tämän hetken mögäkrustin laadukkain nimi on Noituus. Noituuskin alkaa pikkuhiljaa olemaan jo käsite, jonka tunnistavat jo muutkin kuin mögäkrustin suurkuluttajat. Nyt en kylläkään puhu mistään suursuosiosta ja listasijoituksista, mutta on hyvin mahdollista että Noituus saa tuoreella Mögäten maailmanloppuun-levyllään pari fania lisää.

Kyseessä on siis Noituuden ensimmäinen pitkäsoitto. Toisaalta tässä tapauksessa sana “pitkä” kulkee tosiaan lainausmerkkien kanssa, sillä Mögäten maailmanloppuun-nimistä kokonaisuutta ei voi tosiaan pitkäksi sanoa. Albumilla on kuusitoista vauhtiraitaa, joiden yhteenlaskettu pituus ei edes ole kuuttatoista minuuttia! Toisaalta siinä ei jäädä kuin vain puolen minuutin päähän, eli siihen olisi ainakin vielä yhden biisin saanut rykäistyäkin.

Muuten Noituus mögää niin kuin kunnon Noituuden kuuluu mögätäkin. Biisit pidetään tosiaan niin lyhyinä kuin mahdollista ja Veikki kärisee kuin rääkkäämisestä tarpeekseen saanut ja kaikille maailman ihmisille ydinsodan avulla kostava kissa. Mögäten maailmanloppuun on tosin sikäli epätyypillinen Noituus-julkaisu, että sen soundit ovat yllättävän hyvät. Ei tämä siltikään ole yhtä kliiniä kuin Tuhkauksen kanssa tehty demo, eli äänimaailma on edelleen melko kämänen. Tosin voisin kuvitella Mögäten maailmanloppuun olevan ihan studiossa äänitetty.

Noituus ei tee tällä albumilla musiikillisia irtiottoja oikein mihinkään suuntaan, mitä nyt biisit tuntuvat hieman monipuolistuneen ja Tuhkauksen sampleja suosiva politiikka on siirtynyt Noituudellekin. Tosin joudun myöntämään, että nämä Kummeli-samplet eivät oikein sovi Noituudelle. Vievät mielestäni fokusta mökäämisestä ja niihin huomion keskittäminen on muutenkin epäolennaista. Mögäten maailmanloppuun on kuitenkin ehkä paras tähän asti kuulemani Noituus-levytys, eikä soundien kirkastuminen ole vienyt tippaakaan sen armottomuudesta.

Jos tästä fyysinen versio tulee, on se mitä todennäköisimmin cd-r. Formaattina vähän kuppainen kansia myöten, mutta pysyypähän hinta alhaisena! Täällä PIF-topikki ko. levystä.

Kenelle: Mögäpäille.
Miksi: Koska Turussa asuu eräs jätkä, joka keräilee Noituus-levytyksiä. Aloita siis sinäkin oman Noituus-kokoelmasi keräileminen tänään!
Kohokohdat: Kehitysmaa, Leipää, Jeesuskauppiaat, Aurajoki, Hevi Metaani

Aikamme sankareita – 3-way–split

Joillakin levyillä on epäkiitollinen tehtävä pyöriä pöydälläni todella pitkään, ennen kuin ne päätyvät oikeasti kuunteluun. Ostin tämän Aikamme sankareita –kimppalevyn Räkälevyjen/Yleislakon Paavolta jo syyskuussa, ja nyt vasta sain kuunneltua sen pariin kertaan ja kirjoittamaankin siitä jotain.*

Anal Barbaran, A-(luokan)naalin ja Noituuden noisea/noisecorea/mögäkrustia sisältävä Aikamme sankareita (2010) on pakattu ihan komeisiin kansiin. Ulkokansissa on kerättynä erilaisia uutisotsikoita, sisälle taas joidenkin satunnaisten julkkisten kuvia. Näitä kansia tuli mittailtua hetkisen aikaa. Itse äänite on vain CD-R, ja julkaisijana on toiminut Joku vitu Records.

Anal Barbara on varsin suorasukainen kansiteksteissä. “Vitunko välii minkä niminen tääki biisi on” lukee vain biisitietojen kohdalla. No, kappaleitahan tällä vienosti nimetyllä bändillä on vain yksi ainoa, ja sekin kestää noin seitsemän minuuttia. Kappale tosin ei lähde käyntiin oikein missään välissä, vaan se on enemmän treenikämppärymistelyä. Aina silloin tällöin rumpali naputtaa alkutahdit, jota seuraa hillitön kaaos ja vokalistin huutoa. Sitten se loppuu, ja alkaa alusta. Tätä kolistelua on siis noin seitsemän minuutin edestä.

A-(luokan)naali on sekin melkoista pörinää. Kappalelistaa ei ole tälläkään bändillä, mutta kappaleita on kolme kappaletta. A-(luokan)naalin räiskiminen on vielä lofimpaa kuin Anal Barbaran, mutta myös mielenkiintoisempaa. Bändi selkeästi kokeilee uusia juttuja, sillä tuolla kaiken kämäsen rymistelyn takana. Syntikkahan se siellä! Ilo syntikasta tosin jää lyhytaikaiseksi, sillä konkkaronkan toinen biisi onkin jo melko kaoottista rymistelyä. Toisessa biisissä oleva rytmiikka on kappaleen puolivälissä sellaista sotilasmarssia, että siitä tulee Mayhemin Silvester Anfang kovasti mieleen.

Noituus sentään laittaa mukaan kappalelistan. Tosin nämäkin kappaleet ovat tuttuja jo muista yhteyksistä, sillä Noituus on tehnyt nämä samat biisit jo aiemminkin. Ellei peräti ottanut näitä biisejä joltain aiemmalta äänitteeltä, en mene vannomaan. Nämä biisithän ovat sitä perinteisintä Noituutta, eli kaiken särön alta paljastuu primitiivisiä d-beatralleja. Splitin parhaat biisit tulevat Noituudelta, mutta eivät nämä ole parasta mitä Noituus on saanut aikaan.

Kyllähän minä sen rehellisyyden nimissä tunnustan, että hankin tämän nimenomaan Noituuden takia. Koko lystihän kestää vain 20 minuuttia, mikä on näinkin raa’an mölinän kuuntelemiseen ihan kivasti. Plussaa splitille annan siitä, että jokaisen pärisijän mögät tunnistaa ja erottaa toisistaan.

Kenelle: Mögääjille.
Miksi: Tämä mögä on ihan laadukasta!
Kohokohdat: A-alkuisilta bändeiltä nyt ei voi nostaa mitään esille, mutta Noituudelta voidaan nostaa Urpo ja Rikkaiden siat.

*Kyllä niistä venäläisistä zineistäkin on vielä jotain tarkoitus vääntää.