DWNSTRS. 16.3.2012 @ Monttu, Pori

Bändi nimeltä DWNSTRS paikassa nimeltä Monttu. Sinänsä loogista. Takana oli pitkä työpäivä ja edessä suhteellisen aikainen herätys lyhyehkön Tampereen reissun (tiedän, elämäni on duunin ja opinnäytetyön lisäksi yhtä Tampereella puljaamista), joten ajatuksenani ei ollut lähteä bailaamaan tai “radalla”. Niin kuin äärimmäisen harvakseltaan edes on. Tulen aina keikoille kuuntelemaan musiikkia, ja niin tein nytkin. Mutta heti kun seuraavaksi selostetun insidentin jälkeen pääsin baaritiskille, tilasin yhden (1) Karhu-olutta sisältäneen oluttuopin, tilavuudeltaan 0,6 litraa.

Aluksi soitti bändi nimeltä Le Dommage, jonka olin ehtinyt nähdä muutamaa viikkoa aikaisemmin Bar Kinossa. Tämäkin bändi kiinnosti nähdä, mutta tulin Monttuun “vähän” myöhemmin varustettuna sillä ajatuksella, “ettei siellä kumminkaan kukaan soita ennen kahtatoista”. Se oli noin puoli yksi, kun jumituin narikkaan sinne jämähtäneiden junttien kanssa, jotka arpoivat tulivatko sisälle vai eivät ja nurisivat vielä henkilökunnalle eteispalvelumaksuista. No, onneksi heidänkin sisäänpääsymaksuilla kustannetaan bändien keikkaliksoja. Tätä ihmiskunnan kermaa tuntui muutenkin olevan Montussa tavanomaista enemmän. Mutta kumma kyllä, väki väheni kun DWNSTRS pääsi aloittamaan.

Taisi ignorantteja juntteja hatuttaa DWNSTRS:n kitaristin korkea ääni. Hänhän ei kylläkään ollut päävokaalivastuussa, mutta silti Montussa tuntui olevan paljon väljempää kuin hetkeä aiemmin. Mutta samalla itse yllätyin yhtyeen ulkonäöstä, vaikkei siinä mitään erityisen kummallista – saati yllättymisen arvoista – ollut. Muistan nähneeni bändistä kyllä promokuvan aiemmin, mutta se oli vähemmän karvaisempi, enemmän ruutupaitaisempi ja enempi hipsterimpi. Saatan kyllä muistaa ihan väärinkin, mutta tämä olikin ensimmäinen kerta kun näen DWNSTRSin yhtään missään, oli bändin nimi sitten DWNSTRS tai Downstairs.

Tällä hetkellä syynissä on tuore Ghost Memoir –plätty, joka onkin tuoreinta kuulemaani DWNSTRS:ia sitten Downstairs-nimellä tehdyn Oh Fatherin (2008). Joko olen kuunnellut levyni huonosti tai sitten bändillä on livenä ihan eri meininki kuin levyllä, koska Ghost Memoirin DWNSTRS ja Montussa esiintynyt bändi eivät oikein kohtaa toisiaan noin intensiteetin tasolla. Hyvä keikka, mutta yleisön urpoilun takia minulla oli hankaluuksia jäädä katsomaan keikkaa loppuun asti.

Sopivasti tässä vaiheessa se aiemmin ostamani tuoppi olikin jo tyhjä. Iskin sen pöydälle jotakuinkin samaan aikaan kun bändi iski töpselit soittimistaan irti ja lähdin jatkamaan matkaa. Jälleen juntit aiheuttivat harmia narikassa, kun yksi yritti kiilata edelle. Ei onnistunut. DWNSTRS:n encoreja en jäänyt odottelemaan, mutta tällä yleisöllä (jos sitä voidaan niiltä osin yleisöksi kutsua) en ihmettele jos perussetin jälkeen ei olisi enää mitään tullut. Ehkä joskus toiste, paremmalla onnella?

Kuvia en ottanut, koska jätin kameran tarkoituksella kotiin. Voitteko kuvitella?

Ps. Juntit, haistakaa paska.

Acid Elephant, Smokebender & Electric Psychedelic Pussycat Swingers Club. 13.1.2012 @ Monttu, Pori

Perjantai 13. päivä ei perinteisesti lupaa mitään erityisen hyvää. En ole taikauskoinen, mutta laitan silti tuona epäonnenpäivänä sattuneet sattumukset aina tuon päivän piikkiin. Tosin nyt ei tapahtunut yhtään mitään erikoista, muuta kuin että avarammaksi ja rokkibaarimmaksi remontoitu Monttu (jossa en ollut käynytkään sitten marraskuun) oli osoitteeni muutaman tunnin ajan. Desert Sound Night oli illan agendassa. Oli kiitettävän monen muunkin ohjelmassa, sillä keikalla oli ihan mukavissa määrin ihmisiä jopa katsomassa keikkoja.

Electric Psychedelic Pussycat Swingers Club – jonka nimeä en sittenkään osaa ihan vielä ulkoa sen pituuden takia – aloitti pörinät. Basistin hattu jäi kotiin, mutta kitaristilla sentään oli HOAXista tuttu desperado-imago. Keikan alussa allekirjoittanutta väsytti pitkän viikon ja pitkän päivän yhteisvaikutuksesta aivan tolkuttomasti, mutta jokin Electric Psychedelic Pussycat Swingers Clubin esiintymisessä kiihotti. Tällä en viittaa soittajien ulkonäköön, vaan musiikin mukaansatempaavuuteen. Yhtyeen instrumentaalinen psykedeliarockihan on sangen hypnoottista: Aavikon pörinää ja visioita, joissa taivas väreilee kaikissa mahdollisissa värityskirjan väreissä. Eiköhän se nyt heittämällä ollut bändin paras veto, jonka olen tähän mennessä nähnyt. Neljäs kerta toden sanoi.

Smokebender – joka paikkasi perunutta perin sabbatiaanisella nimellä kulkevaa Supetzaria – oli vähän kevyempi tapaus, se kun soitti perinteisempää stoneria ja oli illan ainoa tapaus, josta minulla ei ole lainkaan aiempia kokemuksia ja sitä kautta kirjoituksia tällä saitilla. Ihan mukiinmenevän hyvältähän tuokin rytinä kuulosti, vaikkei se tosiaan ollutkaan ihan sitä mitä tapaan kuunnella aina kotona iltaisin. Ei tuosta performanssista jäänyt kylläkään kovin montaa biisiä päähän soimaan, vaikka itse keikkatilanteessa ne hommansa hyvin hoitivatkin. Mutta jos jotain keikasta jäi mieleen, niin laulajalla ainakin oli hillitön ja hekumallinen draivi päällä ja rumpalilla puolestaan oli tolkuttomat päällikköpuikot!

Viimeksi kun näin Acid Elephantin, ei bändi onnistunut esiintymisellään täysin vetämään mukaansa. Nyt se kyllä sen teki, ja vakuuttavasti tekikin. Mukava huomata, että yhtye on kehittynyt parempaan suuntaan koko ajan. Pääasiassa instrumentaaliseen laahaukseen sointinsa perustaneet happonorsut murjoivat hyvin vakuuttavasti ja keikka oli todella pitkä, mutta ei se missään vaiheessa alkanut niin pahasti jumittamaan että se olisi itseä häirinnyt. Tosin keikan jälkeen väsytti entistä armottomammin, joten melkein heti keikan jälkeen piti alkaa lampsia kohti kotia. Eipä tästä illasta muuta, kuin että kukaan ei ilmeisesti vastannut taukomusiikista, mikä sitten näkyi Jukka Pojan ja Erinin soitattamisena.

Parit selventävät (?) kuvat muuten psykedeelisestä illasta. Ja parit psykedeelisetkin.

Waltari. 19.11.2011 @ Monttu, Pori

Varoitus: Tämä kirjoitus sisältää varsinkin muotiblogeille ominaista tuotesijoittelua. Ja kumma kyllä, myös nuorten naisten blogeissa esiintyy usein myös ruokakuvia, niin myös tässäkin. Onko Piparnakkeli nyt myynyt itsensä?

Tämä lauantai-ilta oli varsin mallikas malli mallikkaasta lauantai-illasta. Kävin Anniksella järjestetyssä Lempi-ravintolassa kahdesti illan aikana, ja suosittelen siellä käymistä jos seuraavan ravintolapäivän aikana siihen on minkäänlaista mahdollisuutta. Ensimmäisen kerran kävin siellä jo iltapäivällä, mutta illalla ennen Monttuun menemistä kaverin kanssa toistamiseen. Raakasuklaa oli erityistä herkkua, toivottavasti lukijaa nyt v*tuttaa kuvan takia kun ei päässyt maistamaan moista herkkua, heh heh!

Olen nähnyt alati mielipiteitä jakavan Waltarin tätä keikkaa ennen kahdesti. Hämeenlinnassa kesällä 2008 Waltari oli vielä promotoimassa Release Datea (2007) ja soitti lähes tyhjälle Sirkukselle. Keväällä 2009 yhtye taas esiintyi Stupido Recordsin 20-vuotisbileissä ja soitti vain ihan vanhimpia biisejään. En ole siis nähnyt yhtyeeltä kahta samanlaista keikkaa, enkä nähnyt kyllä nytkään. Nyt Waltari oli täyttänyt 25 vuotta, julkaissut cover-levyn (jota en ole kuullut enkä oikeastaan erityisemmin välitä kuullakaan) ja kiertelee siellä sun täällä konsertoimassa.

Kävin tsekkaamassa ensimmäisenä myyntipöydän, jolta en voinut ostaa mitään käteisvarojen tilapäisesti loputtua. Kimalteleviin esineisiin mieltynyt Kärtsy Koruhatakka (huom! Koruharakasta ei saa noita sormuksia [tietääkseni], mutta pitipä linkittää kun ko. pulju on avovaimoni puolesta hyväksi havaittu) oli näemmä konkkaronkkansa kanssa tuonut markkinoille muinaisen munkki-Volkswagen –medaljonkinsa enemmän tai vähemmän suoran jatkeen, eli Waltari-sormuksen. Harvemminpa sitä näkee minkään bändin myyntipöydällä sormuksia, kun kirjatkin (joita oli niitäkin kaupan) ovat harvinaisia.

Mitä itse Waltariin tulee, niin kyseessähän on likipitäen planeetan ainoa bändi, jolla on edelleen vielä 2010-luvulla pokkaa käyttää niitä kikkoja joiden olisi toivonut jäävän 90-luvun alkuun. Ei ihme, että jotkut inhoavat Waltaria ja Kärtsy Hatakkaa antaumuksella vieläkin, muttei toisaalta ole ihme että Waltaria myös rakastetaan. Rap metalli ja funkkibassot ovat juurikin niitä juttuja, mutta eihän bändi kehittymistään toki siihen jättänyt. Tähänkin keikkaan kuului bändin kenties suurin hittibiisi So Fine, metalliteknohirvitys, jonka kuuleminen Montun kaltaisessa luolassa on joka kerta todella absurdi ja vääristynyt tilanne. Mutta ei voi muuta kuin ihailla. Ja tästä tulikin mieleeni, että myin pari vuotta sitten kaverille So Finen! vitosella. Nyt kaduttaa. Haluaako Hartsa antaa sen takaisin?

Settiin kuului todella paljon Monk Punkin aikaista materiaalia, mitä pidän tietysti hyvänä asiana kuin tuo Hevosen kuva, Rap Your Body Beat ja Good God –klassikot sisältänyt levy on suosikkejani Waltarin tuotannosta. Toinen suosikki on Release Date, jolta olisin kuullut useammankin kappaleen Get Stampedin lisäksi, esimerkiksi Wish I Could Healin, mutta tokihan kaikki omat suosikit eivät yhteen settiin mahdu. Mutta itse bändihän oli kyllä kovassa vedossa, vaikka toivoin enemmän palaa historiasta – tai tarkemminkin Palaa leipää (maksaa viis euroo) – sieltä bändin varhaisimmilta vuosilta, olihan tämä kuitenkin 25-vuotisjuhlarundia. Mutta hyvin oli monipuolinen setti nytkin, kun ei Radium Roundiakaan (1999) tyystin sivuutettu, vaikka esimerkiksi Below Zero (2008) ei tarjonnut minulle yhtään mitään. Mutta toisin kuin viimeksi Waltarin nähdessäni – jolloin tinttasin olutta ja keskustelin henkeviä aamuun asti – menin nyt ihan vain kotiin keikan jälkeen.

Muutamia lisäkuvia täällä!

Vandaalit, Dead City Hooligans & All Over Maniacs. 18.11.2011 @ Monttu, Pori

Taanilan elokuvan näytöksestä ei jäänyt juurikaan siirtymäaikaa illan seuraavaan matkakohteeseen siirtymiseksi. Montussa nimittäin oli sangen punk-henkinen tapahtuma heti sen perään, joten paikallehan sitä oli mentävä.

Ensimmäisenä soittanut All Over Maniacs jopa kiinnosti etukäteen. Lampaalle olen bändin demonkin arvioinut, ja ihan hyväksikin todennut. Musiikillisesti All Over Maniacs onkin ihan näppärä ja yhtye soitti todella innostuneesti ja energisesti. Yhtyeen sanoituksiin en tosin välittäisi sen tarkemmin tutustua ja yhtyeen ulkonäössä oli huumoripunkkiin viittaavia piirteitä. Paidoista en ala edes puhumaan, mitä nyt ne olivat melkoinen turn-off. Tarttuvia biisejä yhtye kyllä osaa soittaa, ei siinä mitään.

Sitten olikin Dead City Hooligansien vuoro vetää tupa melkein täyteen. Musiikillisesti ja soitannollisesti yhtye oli ihan hyvällä tasolla, mutta itselleni punk on aina ollut kaikkea muuta kuin pelkkää kännistä ja tyhjää uhoamista, vaikka kieltämättä molemmilla on ollutkin sijansa punkissa. Mutta toisaalta itse olen pitänyt punkista sen verran paljon, että pystyn kuuntelemaan sitä muulloinkin kuin tuhannen tuiskeessa. Itselleni se on merkinnyt tietynlaista vaihtoehtoisuutta, mutta en näe tätä perjantai-illan huumaa kovinkaan vaihtoehtoisena toimintana. Tosin tätä kannattajajoukkoa taisi enemmän kiinnostaa bändissä soittavat kaverit itse mahdollisen punkkiuden sijaan. Ja osaavathan tyypit kyllä soittaa ja tehdä helposti päähän iskostuvia biisejä, mutta Hectorin Juodaan viinaa –biisin coveroiminen on aina yhtä nöyrää, oli sitä tulkitsemassa mikä esiintyjä tahansa.

Ja täysin odotetusti paljon populaa lähti menemään Deadcity Hooligansin lopetettua. Vandaalit eivät siltikään esiintyneet tyhjälle Montulle, kun porukkaa oli paikalla silti enemmän kuin yhtyeen edellisellä visiitillä samassa paikassa. Onhan se kieltämättä komeaa, kun koko ukkomiehiksi kasvaneista huligaaneista koostuva bändi rumpalia lukuun ottamatta esiintyi nahkatakit päällä. Paitsi toinen kitaristi – “hannari” – heitti takkinsa pois kun tuli liian kuuma. Mau… Vesa ja Nahkatakit ovat julkaisseet uuden levynkin, mutta tiedostin sen ilmestyneen vasta tämän keikan yhteydessä. Uudet biisit olivat sitä samaa yksinkertaista punk rockia, mitä näiltä Hyvinkään Sex Pistolseilta pystyi odottamaankin. Paitsi että Häkli – tuo verraton kuulantyöntäjä – on oppinut jopa laulamaankin. Valitettavasti Vandaalit jättivät joitakin omia vanhoja, ensimmäisen LP:n (jolla tälläkin keikalla toikkaroinut basisti Appa ei edes soittanut) suosikkibiisejäni pois, jolloin tämä keikka ei ollut ihan yhtä ihana kuin aiempi. Hyvä silti, ja ovathan esimerkiksi Betonikolossit, Pakkopaita ja Palava kaatumatautinen edelleenkin hyviä biisejä. Uudet biisit jättivät hieman etäiseksi, vaikkei niissäkään varsinaisesti vikaa ollut.

Illan räyhähenkisyys ei toki rajoittunut bändeihin, sillä joku älynjättiläinen päätti omatoimisesti laittaa Montun miestenvessan remonttiin. Arvostan kyllä oikeaa graffittitaidetta, mutta tuo tuhertaminen ei ollut taidetta nähnytkään. Seinäkaakelit saivat kieltämättä kaivattua lisäväriä, vaikkakin toteutus nyt ontuikin todella pahasti. Vessaa en kuvannut kun en siellä loppuillasta tajunnut edes käydä, mutta bändejä kyllä kuvasin.

The Fauna & Delayhead. 21.10.2011 @ Monttu, Pori

Kunhan Galleria 3H+K:n tupareista oli selvitty, kapusin taas Monttuun, jossa olen viettänyt kyllä viime aikoinakin jonkin verran aikaa. Itselleni tämä sekä The Faunan että Delayheadin levyjen julkistamisia juhlistanut keikka ei ollut alunperin ollenkaan kirkossa kuulutettu juttu, vaan pystyin varmistamaan aikatauluni vasta muutamia päiviä ennen keikkaa… lähinnä sen takia, että Valse Tristen tälle päivälle kaavailtu keikka jouduttiin perumaan.

Enpä ole tullut Monttuun aiemmin näin myöhään. Olen lähestulkoon tottunut siihen, ettei paikalla ole saapuessani vielä ketään, mutta ehdin nyt lähinnä vain astella sisälle kun Delayhead jo aloitti. Itselleni Delayhead ei oikein uponnut, johtuen lähinnä siitä ettei sen esittämä musiikki enää oikein ole makuuni ja sitä paitsi saan suunnilleen jokaisessa Lammas Zinen demosatsissa lähestulkoon samanlaista mättöä sisältävän demon tai kaksi. Laulajakitaristi hoiti kyllä hyvin molemmat tehtävänsä, eli soitti hyvin sekä kitarat että laulut, mutta enpä saanut bändin esiintymisestä juurikaan mitään irti. Omaan makuuni se oli ehkä turhankin äijä.

Harmikseni huomasin, että porukkaa ilmeisesti kiinnosti Delayhead enemmän, siinä missä olin itse tullut paikalle nimenomaan The Faunan takia. Yhtyeen monipuolisemmaksi ja synkemmäksi muuttunut musiikki oli enemmän omaan makuuni ja tarjosi jopa pari oikeaa yllätystäkin.

The Faunalle tämä keikka oli spesiaali monella tapaa. The Fauna on osoittautunut siitä jännäksi yhtyeeksi, että olen nähnyt bändin vuoden aikana kolmesti ja jokainen keikka on ollut erilainen. Nyt olivat poissa Pekka Montin, tämän pruustikkinsonmainen laulu ja massiiviset syntikkaräkit. Eikä Kattoklubilla ollut kiipparityttöäkään missään näkynyt. Uusi laulaja oli kyllä hankittu, mutta miestä tuntui ainakin keikan alussa hieman jännittävän, mutta ukon esiintymisestä tuli luontevampaa keikan edetessä. Sitten joissakin biiseissä taas käytettiin naislaulajaa. Bändin primus motor, alati paidatta esiintyvä Pekka Ruissalo taas heitti todella paljon spiikkejä. Ei mies täysin paskaa jauhanut sanoessaan tämän olevan jotakuinkin The Faunan paras keikka. Sitä se kyllä hyvin todennäköisesti oli.

Paidaton Ruissalo ja muita ihmeitä nähtävissä täällä!

Psyyke & Appendix. 14.10.2011 @ Monttu, Pori

Psyyke ja Appendix rundasivat tuossa hieman yhdessä. Porilaisbändien yhteiskiertue pysyi puitteiltaan minimaalisena, kun keikkapaikat eivät olleet ihan stadion-kokoluokkaa eikä keikkapäiviä voitu merkitä kuin vain kolmelle päivälle. Pyrähdys alkoi Helsingistä ja päättyi Tampereelle. Siinä välissä oli kuitenkin Porin keikka, eikä lainkaan yllättäen Montussa.

Brittiläisen Billy Liarin piti soittaa myös porilaisten kanssa, mutta syystä tai toisesta se jäi sitten toteutumatta. Olin nähnyt molemmat jäljelle jääneet bändit jo aiemmin, Appendixin montakin kertaa. Näihin perusporilaisuuden bakkanaaleihin päädyin kuitenkin vaikka se ei alun perin ylimalkaista kiinnostusta herättänyt. Tulin silti paikalle, lähinnä Psyykeen takia. Psyyke kiinnosti tällä kertaa enemmän pelkästään musiikillisessa mielessä, mutta tärkein syyni paikalle tulemiseeni olikin kaverin tsemppaaminen: Psyykeen kitaristi oli vaihtunut Jyrki Laihoon, jolle nämä keikat olivat ensimmäiset Psyykeen riveissä. Tämä keikka oli siis miehen ensimmäinen keikka Psyykeessä kotiyleisön edessä, ja arvaan kyllä housunpunttien hieman vavisseen.

En ole koskaan ollut erityisen suuri Psyyke-fani (itse asiassa kuulin bändiä ensimmäisen kerran vasta Poriin muutettuani), joten en osaa sanoa miten olennaisen muutoksen Laihon värvääminen kitaristiksi aiheutti Psyykeen soundissa. Livenä bändi kuulosti melko samalta kuin viime marraskuussa, mutta ehkä suurin muutos näkyy sitten tulevalla singlellä, jonka ukot kävivätkin jo vetämässä narulle. Katsotaan ja odotellaan mielenkiinnolla, mitä sieltä sitten tulee. Kyseessähän on tosiaankin Psyykeen ensimmäinen levytys taas muutamaan vuoteen. Toivottavasti julkaisuformaatti on sitten vinyyli, cd:tä ei oikein jaksa. Mutta mitä itse keikkaan tulee, niin bändi veti kuulemma hieman paremmin Helsingissä, mutten voi luonnollisesti ottaa siihen kantaa. Eipä ole juuri valittamista.

Appendix ei oikein kiinnostanut. En jaksanut ottaa siitä edes kuvia, enkä toisaalta halunnut mennä sinne bändin humalaisten fanienkaan sekaan poukkoilemaan. Jäin siltikin katsomaan melkein koko setin, osittain sen takia että jäin pulisemaan tuttujen (joita oli paikalla muuten aika paljon) kanssa. Eihän se nyt tosiaankaan ole enää sama bändi, joka teki Raha ei oo mun valuuttaa, eikä se mielestäni ole kovinkaan hyvä juttu. Appendixin edellinenkin levy toimi, mutta en jaksaisi katsoa samaa keikkaa monta kertaa putkeen.

Laulu eittämättä virtasi ja viini soi, mutta muistikuvieni mukaan Psyykeen ja Silent Screamin kimppakeikalla oli reippaasti kaoottisempi meno. En suunnitellut jääväni Monttuun kovin pitkäksi aikaa – en edes Appendixin ajaksi – mutta ihme kyllä kello oli silti jo kolme kun pääsin kotiin. Voi sitä perjantai toki heikomminkin kulua.

Muutama lisäkuva, täällänäin.

Ghost Brigade, Unkind & Kalmantach. 23.9.2011 @ Monttu, Pori

Tämä ilta oli mitä sopivin melodisen ja melankolisen musiikin esittämiseen. Varsinkin tänä iltana satoi kuin Esterin perseestä, vaikka koko viikko oli ollut enemmän tai vähemmän sateinen. Keskenään erilaiset taustat omaavat Ghost Brigade ja Unkind eivät välttämättä ole ensimmäisenä mielessä, kun mietitään toistensa kanssa sopivia kiertuepareja. Molemmat bändit ovat kuitenkin julkaisseet uudet levyt ja kiertävät nyt samoja keikkapaikkoja. Minun onnekseni myös Poriin oli saatu sumplittua yksi keikka, vaikka molemmilla on tunnetusti vientiä myös muualle Eurooppaan.

Syystä tai toisesta Unkind oli vetänyt lyhimmän tikun ja sai ensimmäisen soittovuoron. Harmi, sillä odotin yhtyettä eniten. Uutta levyä en ole tosin vielä kuullut (ostin sen vasta tämän keikan yhteydessä) kuin vasta kerran kun sitä striimattiin elokuun alussa. Itselläni on ollut jo vuosien ajan jonkinlainen Unkind-kirous, mitä keikkoihin tulee; ensimmäisellä kerralla en tajunnut bändistä ja sen musiikista hölkäsen pöläystä, toisella kerralla Unkind peruutti viime tipassa, kolmannella kerralla soundit olivat aivan käsittämättömät ja neljännellä keikalla soundit olivat hieman ohuet ja aurinko paistoi. Tilanne on ollut erityisen turhauttava sen takia, sillä bändihän ei ole julkaissut ensimmäistäkään huonoa albumia, vaikka Mieliemme tuhkista (2002) on pitkä matka Harhakuviin (2011). Mutta nyt tilanne oli toinen. Unkind ei perunut, aurinko ei paistanut, soundit olivat hyvät ja keikka sangen mahtava. Harmi vaan, ettei sitä yleisöä juuri ollut. Jengi ei taida tajuta hyvän päälle?

Toisena soittaneen, paikallisen Kalmantachin olisi olettanut soittavan ensimmäisenä ainakin tunnettuutensa takia, mutta toisaalta lavan edessä oli enemmän populaa kuin Unkindin aikana. Omaan hermooni Kalmantach ei juuri osunut. Viisikko soitti melko tutulla kaavalla death metal-vaikutteista thrashiaan, sen suurempia yllätyksiä tarjoamatta. Mitä nyt lyriikkapuoli oli tehty suomeksi, vaikken siitä juuri selvää saanut. Keikan loppuosa oli keikassa parasta, ja tätä en sano siis vittuilumielessä. Sinne nyt sattuivat vaan osumaan yhtyeen musiikillisesti antoisimmat hetket. Nat pääd!

Ghost Brigadenkaan uusinta hengentuotosta en ole vielä päässyt kuuntelemaan, vaikka se onkin kuulemma suunnilleen parasta koskaan. Uuden materiaalin tuntemattomuus ei ainakaan helpottanut mukaan fiiliksen pääsemistä, varsinkin kun setin pääpaino oli kallistunut lähemmäksi uuden Until Fear No Longer Defines Us –levyä Isolation Songsista (2009). Soitto kyllä pelasi ja tunnelma oli kohdillaan, kiitos savun ja valojen, joita kaksi edellistä bändiä eivät hyödyntäneet. Jokin oli kuitenkin pielessä, kun en päässyt täysillä keikan tunnelmaan mukaan, vaikka ties kuinka moni muu pääsikin. Olisikohan tässä taas ollut sillä kuuluisalla mielentilalla jotain tekemistä asian kanssa? Ei keikasta kyllä jäänyt mitään pahaakaan sanottavaa, päin vastoin. Hyvähän tämäkin oli.

Nykyään saattaa olla niinkin, että harrastan kuvien jälkikäsittelyä vähän enemmän.

Kohu-63 & Juggling Jugulars. 5.8.2011 @ Monttu, Pori

Tuhlaajapojan paluu, osa 63. En ole taaskaan viettänyt aikaani erityisen paljon Porissa, varsinkaan viikonloppuisin kun on ollut kaikenmaailman suviseuroja ja kinkereitä joita koluta. Siinä on jäänyt Porin keikkatarjonta vähäiselle huomiolle. Porispereen oli kuitenkin hyvä osallistua puoliksi paikallisena, jolloin sen yhteydessä oli myös mahdollisuus käydä Montussa ensimmäistä kertaa koko kesänä. Edellisen kerran taisin käydä siellä keikkaa katsomassa (tai mitään muutakaan tekemässä) kun Lama oli vieraisilla. Sen siitä saa, kun on kesän muilla laitumilla. Saatananpalvonta Rytmihäiriön keikalla ja koko päivän kestänyt Porispereily alkoivat kyllä jo tuntua, joten olin kahden vaiheilla otanko kameraa ollenkaan laukusta ja kirjoitanko Montun bändeistä riviäkään. Kuten näkyy, päätin kuvata ja kirjoittaa.

Juggling Jugulars soitti kyllä sellaisen keikan, että toukokuussa Rakennuskulttuuritalo Toivon pihalla heitetty ulkoilmakeikka jäi tälle kakkoseksi. Osasyyllinen löytyi paremmista soundeista, mutta omalta osaltani selvästi helpotti tuoreen levynkin kuuleminen siinä välissä. Toukokuussa 80 Million Barrels ei ollut vielä pihalla, mutta se on soinut aika taajaan vaikkei mielestäni ihan olekaan väkevän Salute No Onen (2008) veroinen. Siitä juttua sitten myöhemmin tällä samalla kanavalla, mutta katsotaan ja kuulostellaan sitä levyä nyt vielä tovi.

Kohu-63:een pätee oikeastaan sama kuin jonglööreihin; Kohutkin soittivat parhaan keikkansa mitä olen päässyt todistamaan. Olen tosin nähnyt kohut vain Puntalassa (2009 ja 2011), mutta kumpikaan ei tipahtanut ihan odotetulla tavalla. Kolme vuotta sitten Helsingin Puistolassa saattoi tipahtaakin, mutten nyt satu muistamaan siitä keikasta mitään. Tosin Kohut eivät kuulemani mukaan olleet keikkaan itse täysin tyytyväisiä, mutta kyllä ainakin rytmisektio vaikutti erityisen vihaiselta, tuoden musiikkiin sen kaipaamaa intensiteettiä. Lätän lähdettyä lavalta kärisemään yleisön keskelle olin vain hetken päässä täydellisestä kuvasta. Mies tuijotti minua suoraan silmiin, otin kameran sivusta, mies näytti linssille keskisormea, en ottanut kuvaa. Yritä siinä ottaa 50 sentin päässä olevasta miehestä lähikuvaa 50 millin polttovälin linssillä. No, näitä sattuu. Sen tosin voin sanoa, että jos ennen keikkoja tunsin itseni väsyneeksi niin nopeastipa sitten sammahdin päästyäni sänkyyn asti.

Ei-mielestäni-kovin-hääppösiä räiskäyksiä täällä.

Sur-rur, Polite Force & Merries. 27.5.2011 @ Monttu, Pori

Olin kahden vaiheilla, jaksaisinko mennä Poriinkin katsomaan Sur-ruria Merriesin ja Polite Forcen kanssa. Olin nähnyt kuitenkin illan bändeistä kaksi jo kahta viikkoa aiemmin Hämeenlinnassa eikä Polite Forcen missaaminen tuntunut erityisen pahalta, kun ei tiedä mitä olisi missannut. Toisin kuin mitä edellisessä keikkaraportissani höpisin, ei minulla ollutkaan mitään muutakaan menoa tänä kyseisenä iltana. Pori on the Rocks-tapahtuman päätin skipata oman mielenkiinnon puutteen vuoksi (täysi rispekti siellä soittaneille bändeille) ja erään nakkilalaisen seuramiehen saapuessa kaupunkiin illan suunnitelmat olivatkin lukkoonlyötyjä.

Illanviettoon kuului ensin istuskelu, paskanjauhaminen ja oluen (valintani osui tällä kertaa Hoeegardeniin) juominen Beer Huntersissa. Monttuun tuli kuitenkin talsittua hyvissä ajoin näkemään illan ensimmäinen esiintyjä, joka olikin yllättäen se ”pääesiintyjä” Sur-rur. Eli vastoin kaikkia odotuksia Sur-rur aloittikin illan keikkakimaran. Tämä oli jokseenkin absurdi veto, moni kun varmasti oletti bändin soittavan viimeisenä ja siksi päätti olla pitämättä kiirettä paikalle tulemisen kanssa. Toisekseen tämä veto todennäköisesti verotti illan muiden bändien keikoilta väkeä, kun se suurin täky olikin jo soittanut. Sitä paitsi Sur-rur ei ollut tänä iltana edes erityisen hyvä.

Ei tuo keikka missään nimessä huono ollut, muttei kyllä erityisen hyväkään. Ei mitään sellaista, jonka takia polttaisin päreeni ja alkaisin vaatia rahojani takaisin, mutta kyllä Hämeenlinnan keikka oli parempi. Enpä usko bändinkään olleen siihen täysin tyytyväinen, kun Vilukin etsi luontevinta soitto/laulupaikkaa useampaan otteeseen sekä lavalta että sen ulkopuolelta. Olihan ne biisit toki hyviä, mutta uusinta studiolevyä ”Liikkuu kivipinnoilla asumuksenaan laatikko” fiilisteltyäni en voi väittää, ettenkö olisi ollut hieman pettynyt.

Myspacesta olin käynyt kuuntelemassa molemmat seuraavaksi soittaneen Polite Forcen biisit, joista en nyt sitten tämän keikan aikana muistanut mitään. Ostin sitten bändin seiskatuumaisen, kun sellainenkin oli näemmä jossain vaiheessa ilmestynyt. Osa biiseistä jyräsi kuin dieselveturi, osa taas oli aika kevyttä ja jopa poppismaista temmellystä. Pitää antaa hatunnosto basistille, kun tämä piti jalkaansa kiinteästi yhdessä pisteessä ja liikkui vain sen verran, mitä kyseinen jalka salli. Syynä tähän oli bassorumpu, joka mitä ilmeisimmin meinasi levitä siihen paikkaan. Onneksi mitään ei rummulle (tai jalalle) käynyt, vaan keikka soitettiin kunnialla läpi. Ihan kiva keikka.

Sur-rurin splittikaveri Merries sai epäkiitollisen tehtävän toimia illan lopettelijana. Itse pidin bändistä ja sen soitosta kyllä, mutta kaikkien mieleen yhtyeen poppi ei ollut. ”Vittu mitä paskaa” kuului eräästä pöydästä. Kahdesti, ja vielä niin kuuluvasti lavan edustankin tuntumaan ettei tarvitse olla kummoinenkaan kerrostalokyylä saadakseen puhujien sanoista selvää. En voi yhtyä kommentteihin tai niiden laukojiin, en kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Itse ainakin sain tästä esityksestä enemmän irti kuin Suiston keikasta, vaikka oma keskittyminen välillä herpaantuikin väsymyksen johdosta. En tosin päässyt nukkumaan muutamaan tuntiin keikan loppumisenkaan jälkeen.

Nakkilan miehen taksiin saatettuani (ja ranskalaiset perunat syötyäni) lähdin pyöräilemään takaisin kotiin sateessa, pitkin pimeitä katuja joita eivät edes katuvalot valaisseet, koska Porin kaupunki on jostain syystä päättänyt pitää katuvalot poissa päältä. Moinen on perusteltu säästötoimenpiteillä, mutta en tosiaan voi sokeasti luottaa porilaisten teiden kuntoon niin paljon, että olisin tuntenut oloni järin turvalliseksi pyörällä viipottaessani. Ja toiko maininta tästä asiasta lisäarvoa tälle raportille? Tuskin, mutta tulipahan ilmoitettua mielipide samalla siitäkin.

Kuvailuakin tuli harrastettua.

So Called Plan 7.5.2011 @ Monttu, Pori

Laman jälkeen koittaa aina arki, niin myös Laman jäljiltä tyhjenneessä Montussa. Uteliaana persoonana halusin tsekata So Called Planin, kun muistini mukaan siitä oli jotain positiivistakin Sueen kirjoitettu joitakin vuosia takaperin.

Saavuin paikalle noin varttia vaille kaksitoista. Showtimeksi oli ilmoitettu kello reikäreikäreikäreikä, mutta paikka oli melko tyhjillään. Eniten itsestään meteliä piti nuorista naisista koostunut ryhmä, joiden keski-ikä ei voinut olla kahdenkympin vanhemmalla puolella. Näiden “OMG! LOL”-tason huudahduksia kuultuani ajattelin, että monien baarien jukeboksien tai dj:iden korkea äänenvoimakkuus on ehkä sittenkin hyvä asia.

So Called Planilla oli hyvä tehdä paluuta arkea Laman jäljiltä. Skeittipunkiksikin sanottu So Called Plan on kuitenkin lähempänä Blink-182:n ja vastaavien radioystävällisempien bändien kevyttä ilmaisua, joka vetoaa niihin jotka eivät punkista varsinaisesti mitään tiedä. Joudun tässä nyt sanomaan, ettei So Called Plan nyt niin huono bändi ole, ainakaan livenä, vaikkakaan ei erityisen loistavakaan. Bändiähän on kritisoitu teineihin vetoamisesta ja MTV-kelpoisuudesta, mutta So Called Plan soitti kuitenkin sellaisia biisejä, joita moni uskottavampikin punk-bändi olisi soittanut setissään mukisematta. Ne rivakammat biisit olivat sellaisia, mutta noista hitaammista kappaleista en itsekään oikein perustanut. Tai siitä viimeisestä kappaleesta, joka perustuu hyvin pitkälti syntikankäyttöön. Suurimmilta osin bändin biisit eivät kuulostaneet kovinkaan mullistavilta, joten ei ole suoranainen ihmekään ettei bändi ole saanut sen suurempaa suosiota edes siellä MTV-landiassa.

Keikka kärsi yleisökadosta, minkä uskon väistämättä vaikuttaneen myös bändin esiintymiseen. So Called Planin keikkaa nyt ei voinut erityisen tuliseksi ja antaumukselliseksi sanoa. Veikkaan kuitenkin ulkopuolelle jääneen porukkaa, joka on kironnut sitä ettei isin ja äidin katseet kohdanneet aiemmin kuumassa kesäyössä, jotta näiden jälkikasvu olisi päässyt juuri ja juuri täysi-ikäisenä So Called Planin keikalle. Joku tytöistä kaivoi esille lehdykän, joka paljastui nimmarivihoksi. En ole koskaan nähnyt millään tätä kokoluokkaa olevalla keikalla sellaista aiemmin! No, tulipa sekin nyt nähtyä. Monesti toitottamani No Gods, no masters”-ideologia ei ole näille tytöille ilmeisesti kovinkaan tuttu, mutta enpä sitä heiltä odottanutkaan. Eikä siinä mitään, mutten osaa ajatella näitä tyyppejä staroina. Tosin enpä nyt sitten tiedä, oliko tämä varsinaisesti mikään punkkikeikka muutenkaan.

Fotoja!